Kirkon siunaus kaikille?

Mirja ehdotti minulle kirjoituksen aiheeksi homo- ja lesboparien vihkimistä kirkossa. Tai oikeastaan mitä mieltä olen asiasta. Kiva sinänsä, että ehdotuksia blogin aiheiksi tulee. Välillä kun tuntuu, että omat aiheet on ammennettu.

Homo- ja lesboparien oikeudethan pulpahtavat aina ajoin mediankin kirjoittelun aiheeksi, miksi en siis minäkin jotain kirjoittaisi, vaikka en asiantuntija olekaan kuin omalta mielipiteeltäni. Viimeksi juttua homo- ja lesboparien oikeuksista taisi olla paikallislehdissämme täällä Vantaalla Vantaan Sanomissa ja kirkon omassa lehdessä Vantaan Laurissa.

Kysymys homo- ja lesboparien oikeuksista saa yleensä papit hieman kiusaantuneiksi haastatteluissa. Eikä ihme, kirkon linjahan on selvä. Papin aamenta homot ja lesbot eivät alttarin edessä saa. Moni pappi saattaisi heidät vihkiäkin, jos se heistä itsestään kiinni olisi. Mutta kun ei voi.

Jos asiaa ajatellaan pelkästään syrjinnän kannalta, niin onhan se syrjintää, että homot ja lesbot eivät naimisiin kirkossa pääse. Mutta syrjitään kirkossa muitakin. Itse olen kirkon jäsen, mutta papin aamenet jäisivät tällä erää alttarilla minullekin haaveeksi. En ole nimittäin käynyt rippikoulua ja käsittääkseni on turha kolkutella silloin kirkon ovia naimisiin meno mielessä.

Kirkko ei ole mikään parin vuoden päiväperho it-yritys, vaan sillä on pitkät ja jäykät perinteet. Homot ja lesbothan ovat vasta hiljattain saaneet oikeuden rekisteröidä parisuhteensa yhteiskunnan edessä muutenkin. Kirkossa muutokset tapahtuvat vielä hitaammin. Mieleen tietysti tulee, kuinka monta kaappihomoa ja lesboa kirkko on jo vihkinyt, jotka kulissin vuoksi menevät naimisiin. Sinänsä on paljon rohkeampaa hyväksyä seksuaalisuutensa ilman kulisseja. Vihittiin sitten kirkossa tai ei.

Homot ja lesbot lienevät tehneen kirkkovihkimyksestä tasa-arvokysymyksen, mikä sinänsä on ymmärrettävää ja oikeinkin. Mutta toisaaltahan kirkkovihkiminen on muodollisuus. Eivät ihmiset käyttäydy siellä tehtyjen lupausten mukaan muutenkaan. No, tietysti  poikkeuksiakin löytyy. Myötä- ja vastoinkäymiset unohtuvat samoin kuin uskollisuuskin.

Olen sen verran romantikko, että kaksi ihmistä voivat olla toisilleen tehdyt ilman kirkkovihkimystäkin. Tärkeintähän on toisilleen tehdyt lupaukset ihan kaksistaan tehtynä. Naimisiinmenohan on näin ajateltuna sen vahvistava rituaali.

Tietysti jokainen ihminen (kyllä siis me miehetkin) kaipaa kauniita ikimuistoisia häitä ja siinä kirkko on tietysti parhain vaihtoehto. Jos ajattelee häitä sinänsä, tuntuu ainakin tv-hääohjelmien perusteella, että kyseessä on kilpavarustelu kalleimmista (kauheimmista) häistä, eikä rakkaudenvaloista toisilleen. Niistä valoistahan asiassa pitäisi parhaimmillaan olla kyse.

Homo- ja lesboparien vihkimistä vastustavat vetoavat Raamattuun. Ja onhan siellä asia kielletty aika jyrkästi. Toisaalta Raamattuakin pitäisi tulkita ajan hengen mukaan, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Ja pystyykö sitä tulkitsemaan edes kaiken sallivaan nykyhetkeen. Mutta onhan kirkko muutakin kuin Raamattu.

Sen pitäisi olla sorrettujen viimeinen piilopaikka. Ilmeisesti homot ja lesbot eivät kuulu niihin. Eivätkä he lainsäädännössä olekaan enää sorrettuja. Tai no, ovat kyllä yhä joissakin kysymyksissä. Ennemminkin kysymys on kirkon ja ennen kaikkea kirkon jäsenten asenteista. Kai kirkko homot vihkisi, jos seurakuntalaiset sitä äänekkäästi vaatisivat. Tosin yhteiskunnan asenteet ovat jo aika paljon muuttuneetkin ainakin kaupungeissa. Ei homojen tarvitse enää tapailla yleisissä vessoissa.

Mutta tiivistettynä. Mitä siis ajattelen asiasta. Jos homot ja lesbot haluavat mennä kirkossa naimisiin, vaikka sitä ei kirkossa hyväksyttäisi, niin menkööt. Kirkon pakottaminen vihkimykseen ei vain poistaisi yleistä asennetta. Ehkä itsekin olen asenteellinen (ainakin uskallan sen tunnustaa) ja vähän sitä mieltä, että alttari on miehen ja naisen välisen liiton paikka. Ehkä olen vähän vanhanaikainen tämän asian suhteen. Anteeksi.

Mutta toisaalta kuten sanoin, tärkeintä on kiintymys toisiinsa piti sitten miehistä ja naisista. Paremman puoliskonsa löytänyt sietäisi olla onnellinen tässä pikasuhteiden maailmassa, sai sitten kirkon siunauksen rakkaudelleen tai ei.

PS. Sitten ehkä vähän kevyempiin aiheisiin. Yleensä olen moittinut kaikkia, jotka jäävät markkinoinnin koukkuun. Nyt olen itse jäänyt koukkuun tähän R-kioskin pehmokoirakampanjaan. Vielä noin 20 merkkiä kerättävänä, niin saan itselleni pehmokoiran.

Kirjailijaliitto on muuten mielenkiintoinen liitto. Ei auta kaikille jäsenyyttä hakeville, vaikka kirjoittaisivat kymmeniä kirjoja, joita kansa ostaa. Pieni klikki valitsee liiton jäsenet. Olisiko aika avoimuudelle? Vai onko kysymys jälleen kateudesta? Kaupallisesti menestynyt ei kai voi olla koskaan hyvää.

Kuubassakin koittaa uusi aika. Ikijohtaja Fidel Castro väistyi vanhana ja väsyneenä miehenä sivuun. Toivottavasti kuubalaiset eivät vapaudenhuumassaan unohtaisi, että Castro toi myös hyvää. Toki Kuuban täytyikin muuttua demokraattisempaan suuntaan, mutta huono talous johtuu paljolti USAn järjellä selittämättömistä pakotteista. Ilman Castroa Kuuba olisi yhä amerikkalaisten leikkikenttä.