Elämän ja järjestyksen epäjärjestysteoria



Lueskelin äsken taas Walt Whitmania. Eräs runo oli järjestyksestä ja epäjärjestyksestä, elämässä ja kai ylipäätään. Vaivuin sen jälkeen pohdintaan. Aloin miettimään asiaa. Elämässä on tosiaan kausia jolloin kaikki tuntuu olevan epäjärjestyksessä ja sitten taas järjestyksessä. Tai kaikki vaihtelu voi tapahtua päivänkin sisällä, jos huono päivä sattuu tulemaan eteen.

Mutta eikö toisaalta kaikki oleva ole toisaalta järjestyksen ja kaaoksen lapsia? Onhan jo evoluutiokin sattumien summaa, jossa jokin osoittautuu toimivaksi ja toinen taas ei. Kaikki syntyy kaaoksesta ja järjestyksestä. Tiedeihmiset tietysti kiistävät teoriani samantien, mutta uskon, että maailma on aika simppeli, kun on ymmärrystä olla pieni sen edessä.

Kaaos on kyllä ahdistavaa, jos sitä ei pysty hallitsemaan. Parhaiten siinä pystytään musiikissa ja taiteessa. Epäjärjestyksessä olevista sävelistä syntyy kaunista musiikkia parhaimmassa tapauksessa. Mutta taidetta syntyy seesteisyydestäkin, onnesta. Mutta epäjärjestyksen järjestämisessä tasapainoon piilee taiteen alkuvoima. Ja epäjärjestyshän voi olla jollekin onneakin.

Suru on jonkin tason epäjärjestystä (joskin puhdistavaa ja pakollista sellaista tietyissä elämänvaiheissa) ja siihenhän ihmiset jäävät ansaan. Raja kai menee siinä, onko kämppä vain vähän sotkuinen vai elämä solmussa. Olisi vaikeaa kuvitella, että joku pitäisi siitä, että elämä olisi sekaisin. Ja sitten on taas niitä, jotka ovat kehittäneet järjestyksestä pakkomielteen, joka on jo epäjärjestystä.

Tietysti järjestyksen ja epäjärjestyksen välillä pitäisi vallita tasapaino. Siinähän on ihmiselämän suuri dilemma: Miten löytää tasapaino? Uskoisin, että kaikki kaipaavat tasapainoa. Sehän voi olla mitä vain kenellä vain. Tasapaino on onnea, oli se mitä tahansa. Sieluhan sen määrittää, mikä tuntuu hyvältä.

Järjestyksen ja epäjärjestyksen olleessa kyseessä tulee mieleen väkisinkin, että elämää täytyy ohjata jokin korkeampi voima. Silloinhan kaikella olisi jokin selitys. Miksi elämässä vaihtelee järjestyksien kaudet ja miksi kaikkea odottamatonta tapahtuu. Ja miksi odottamaton on joskus onnellista ja joskus surullista? Eikö atomien energiakin synny yhteentörmäyksistä? Ja sitäkin voi hallita. Mutta pitäisikö kaikkea hallita?

Ihmisen suurin ongelma on siinä, ettei ihminen osaa olla pieni asioiden edessä. Ihminen yrittää selittää asioita (niin kuin nyt minäkin). Tai ihminen yrittää hallita luontoa. Mutta luontoakin enemmän ihminen yrittää hallita omaa itseään ja tunteitaan. No, tietysti ei ole viisasta heittäytyä aina kaiken ja kaikkien tunteiden vietäväksi.

Ihmisen tulisi löytää tasapaino itsensä kanssa. Sehän lähtee itsetuntemuksesta ja sehän taas on kaikkein vaikeinta. Tai helpointa. Kuunteleeko ihminen itseään. Ja kuunteleeko vääriä asioita itsessään. Oikeaahan on taas vaikeaa määritellä, kun jokainen ihminen on pieni kaaosteoriansa.

PS. Tänä viikonloppuna olen ainakin itse ollut hyvin tasapainossa. On ollut kaunis viikonloppu. On tullut kuunneltua Johnny Cashiakin. Että Cashin "Hurt" osaakin olla kaunis kappale. Ostin myös The Bandin levyn. Tai no, itse asiassa piti ostaa suodattamia ilmanvaihtohormiin, mutta eihän niitä nykyisin löydy kuin jättiliikkeistä kehäteiden varrelta. Missä ovat vanhan hyvän ajan sekatavarakaupat, joista löytyy kaikkea mahdollista? Tulee jotenkin syyllinen olo, kun pitää biisistä Tonight they drove old dixie down. Sehän kertoo vanhasta etelästä ja orjayhteiskunnan lopettamisessa ei pitäisi sinänsä olla mitään surullista. Onpahan vai niin surumielisen kaunis biisi.


Kommentit

Suositut tekstit