Mitä sitten tapahtui, kun ammattiyhdistysliike ryhtyi vihdoin taistoon

Juuri kun sitä menettää toivonsa joihinkin asioihin, jotain alkaa tapahtua. Näin voi sanoa ammattiyhdistysliikkeen suhteen. Vihdoin he näyttävät, että mitä tahansa ei voi tehdä. Hieman yllättäen vastapuolena on valtio suunnitelmineen, eikä työnantajat. Siihenkin toki ehditään.

Duunaria on Suomessa pompoteltu miten halutaan. Sinänsä kyllä potkuihinkin on löydetty aina tie, vaikka sen irtisanomisen helpottamisesta kenkä puristaa. Sehän siinä tietenkin on se ongelma, että irtisanomisehtojen täytyisi mielestäni olla samat, oli sitten yritys pieni tai suuri. Isommat yritykset voivat tietenkin nytkin ostaa työntekijän ulos, mihin pienemmillä ei ole mahdollisuutta. Nyt pitäisi niistäkin saada takaoven kautta ulos nopeasti.

Ehkä tämä JHL:n lakon ajankohta ei vaan ollut tarkoin mietitty. Syysloman jälkeen heti. On köyhien tai muiden perheiden lapsia, jotka eivät kotonaan saa oikeasti ruokaa. Ja eivät sitten koulussakaan. Muilla lapsilla nyt eväiden tuonti kotoa ei varmasti ole ollut iso vaiva. Ja muuten kuin köyhien osalta asiaa paisuteltu. Sitä kouluruokaa kun taitavat enää syödä ne lapset, joilla on oikeasti nälkä eikä varaa nirsoilla.

Nämä joidenkin miljonääriyrittäjien tarjoamat ilmaiset ruoat koululaisille lakon ajaksi ovat kyllä jo tekopyhyyttä parhaimmillaan. Nekin lahjoitukset olisi voitu tehdä vaikka ruoanjakojärjestöille. Siellä olisi ollut tarvetta enemmän. Mutta niillekin rahaa  taitaa tulla vain Metallica-bändiltä. Miljonäärejä hekin.

Jotkut syyttävät lakkoilua Antti Rinteen ja demareiden vaalivoittoon siivittämisestä. On siinä sitäkin, sillä ay-liike on demareiden, mutta ehkä ammattiyhdistysliike on vihdoin tajunnut, että täytyy laittaa kova kovaa vastaan, että duunarit uskovat oikeasti, että kannattaa maksaa jäsenmaksuja. Itselläni usko liikkeeseen lopahti, enkä edes kuulu mihinkään ammattijärjestöön tällä hetkellä. Palaan kyllä, jos ja kun näen että jotain tehdään.

Jos ja kun demarit vaalit voittavat, toivoisin, ettei heiltä unohtuisi taas kaikki lupaukset niin kuin ennenkin on tapahtunut kuin hallitukseen on päästy. Tämä hallitus ei todellakaan ole ollut duunareiden hallitus ja vielä vähemmän työttömien ja köyhien.

Kansa hylkäsi artistin

Pari viikkoa sitten kävin juttukeikalla iskelmätähti Jari Sillanpään keikalla helsinkiläisellä homoklubilla. Raportti tässä. Klubi oli puolityhjä, vaikka hän oli ns. omiensa parissa.

John Lennon lauloi joskus, että Nobody loves you when you are down and out. Vähän sellainen olo keikalla tuli. Eli kukaan ei rakasta kun sinulla menee huonosti. Estraditaiteilijoilla tämä pitää erityisen hyvin paikkaansa.

 Maailma on julma paikka. Muutama uskollinen pysyy rinnalla, muut vetäytyvät kauemmaksi. Kun on huonossa huudossa, sitä on jollain tavalla spitaalinen. Pelätään, että epäonni tarttuu. Ja jos olet itse aiheuttanut ahdinkosi, niin vielä pahempi. Se kai tyhjensi Jarinkin keikkakalenterit, vaikka mies tuskin heti kuolee nälkään.

Mutta palatakseni John Lennoniin. Biisi jatkui niin, että kaikki rakastavat sitten, kun olet kuollut. Näin käy varmasti Jarinkin kohdalla. Niin kävi Olavi Virralle ja monelle muulle. Sitä olen miettinyt, että miten ihmisistä tulee (suurimmasta osasta ainakin) tulee hyviä heti sen jälkeen, kun he ovat kuolleet.

Omalla tavallaan suosion äkillinen katoaminen on kuitenkin lohdullisempaa kuin että ura hiipuu pikkuhiljaa eli ketään ei vaan enää kiinnostaa. Parempaa kaatua ryminällä kuin hiljaa hiipuen. Se kannattaisi Jarinkin muistaa.

Kansaahan kiinnostaa aina se, kun pohjalla käynyt palaa takaisin. Ja se taas palkitaan entistä suuremmalla suosiolla. Usein vielä pysyvällä suosiolla.

Runo oikealle rakkaudelle

Jos tulet lähelleni, lupaan sinulle kaiken.
Jos annat suudella, mikään ei minua estä.
Jos annat rakastaa, olen jumala.

Se on niin, etten koskaan valehtele,
en ole niin tehnytkään,
se olisi sinua kohtaan väärin,
ja rakkaus pitää elossa.

Yritän kaikkeni, että maailmasi olisi hyvä.
Ja maailma on hyvä.

Minä teen kaiken puolestasi.
Olet minun syyni elää.
Se ihminen, jota en luullut löytäväni.

Muutun satujen prinssiksi.
Lennän taivaankin yllä.

Esan lyhyt aforismi

Joissakin elämänvaiheissa voi olla liiankin vaatimaton ja joskus liian ylpeä.

Ja ylpeys käy monesti lankeamuksen edellä niin kuin sanotaan. Aina ei langennut vain sitä ymmärrä.

Eikä liian vaatimaton ymmärrä olevansa ylpeä.

Yksinkertaista.

Kuuluuko politiikka kouluihin?

Viikon kohu on kohu siitä, saadaanko kouluissa puhua politiikkaa. Kansanedustaja Laura Huhtasaari pahoitti mielensä tamperelaiskoulun projektikuvista ja koki, että kouluissa kasvatetaan lapsia tiettyyn tapaan ajatella. Mikä ei ilmeisesti miellyttänyt häntä.

Mielestäni politiikka kuuluu kouluihin. Varsinkin lukioissa ehdottomasti. Kyllähän kouluissa kai nykyään yrityksetkin vaikuttavat ja sponsoroivat. Näin olen käsittänyt. Yksi yhteiskuntamme ongelmista on, ettei suurin osa nuorista tiedä politiikasta tuon taivaallista. Ei ainakaan silloin nuoret tienneet politiikasta, kun itse olin nuori. Itse sain miltei pilkkaa osakseni, koska minua politiikka kiinnosti.

Niin ja, jos nyt eivät edes kaikki aikuisetkaan tiedä politiikasta. On niitäkin aikuisia, jotka eivät taatusti tiedä, kuka on Suomen pääministeri puhumattakaan hänen puoluekannastaan.

Minun on vaikea kuvitella, että suomalaiset opettajat uskaltaisivat omaa puolueideologiaansa tänä päivänä saarnata kouluissa. Hehän saavat muutenkin miettiä jokaista askeltaan ja raportoida siitä sun tästä ja vieläpä varoa oppilaiden kännykkäkameravideoita, jos tekevät oppilaiden mielestä jotain väärin.

Itse en muista, että politiikkaa, puhumattakaan puolueiden ideologioita olisi millään tavalla käsitelty kouluaikoinani 1980-90-luvuilla. Sinänsä ironista, sillä silloin puolueilla oli vahvemmat ideologiat kuin nykyisin. Hyvä jos puolueet esiteltiin, muistelen.

Demokratioissa ei oikeastaan ole tarvetta ideologiselle kasvatukselle. Se kuuluu tietenkin maihin, joissa on yksipuoluesysteemi. On Suomessakin mielipiteitä muokattu kouluissa. Veikkaan, että 30-luvun kouluissa saarnattiin enemmän äärioikeistolaista Lapuan liike-ideologiaa kuin kommunismista ideologiaa, joka taas 70-luvulla varmasti oli monien nuorten opettajien lempi-ideologia.

En osaa edes sanoa, mitä ideologiaa opettajat tänä päivänä edustavat. Se olisi mukavaa tietää. Veikkaan kyllä, että se on lähempänä punaviherideologiaa kuin persujen. Suomessa tietysti ei ole pakko puoluekantaansa julistaa, jos ei halua.

Ja en jaksa tosiaan uskoa, että suurinta osaa nuoria edes politiikka jaksaa kiinnosta, kun se ei kiinnosta edes aikuisiakaan.