Näyttelyssä: Helene Schjerfbeck Ateneumissa: Helene ja minä

Blogivuoteni saa kunnian päättää raskaan sarjan taiteilija Helene Schjerfbeck, jolla on vaikea sukunimi kirjoitettavaksi, siksi käytän hänestä etunimeä, vaikka sinunkauppoja emme ole tehneet. Mitään vuoden tilinpäätöstä en tee elämästäni, sillä en halua tätäkään vuotta muistella.

Mutta köyhälläkin oli tänään vuoden viimeisenä päivänä niin sanotusti tilipäivä, kun pääsi ilmaiseksi Ateneumin historiallisiin tiloihin Helenen tuotantoon tutustumaan.

Siitä en mene niin takuuseen, kuinka paljon hänen taiteeseen pystyin syventymään puhkuttuani portaat yläkertaan. Ihmisiä oli tietenkin paikalla tolkuttomasti, mutta ei onneksi jonoksi asti. Minä kun tarvitsen omaa tilaa.

Muistaakseni joku huomautti joskus, ettei näyttelyssä ole uusia tuntemattomia  Helenen teoksia kuin yksi. No. Vaikeahan niitä on löytää kai, jos joku haluaa ne pitää yksityiskokoelmissaan tai missä jemmassa ovatkaan.

Sinänsä pidän hänen tuotannostaan. Varsinkin ne viimeisten vuosien omakuvat, joiden dramaattisuutta oli korostettu näyttelyssä ne niukemmin valaistuun pienempään tilaan. Niissä on luopumisen ja yksinäisyyden tuskaa. Jokainen kun lähdemme yksin tästä maailmasta niin kuin olemme tulleetkin.

Itsekin omaan itseeni ja sielunmaailmaan käpertyvänä ihmisenä pidän muutenkin Helenen myöhäiskauden töistä, joissa sielu puhuu enemmän kuin kuva. Uskoisin, että olisin tullut juttuun Helenen kanssa. Olemme molemmat suuria yksinäisiä, jotka saivat vähän ymmärrystä yleisöltä elinaikanaan. Tämä viimeinen siis huumoria.

Sitä aina näissä näyttelyissä ihmettelen, että miten taiteilijoilla oli aina ennen varaa matkustaa Italiaan ja Ranskaan maalaamaan. Itselläni  kun varaa on mennä Tallinnaan. No. Heillä oli varmasti omat rahoittajansa.

Helene on salaperäinen hahmo. Ehkä siksi hänestä on tullut niin suosittu nyt. Siinä ei yhden brittikriitikon paskanjauhanta haittaa. Mistä hän mitään ymmärtää suomalaisia.

Teatterissa: Anton Tšehovin Lokki Kansallisteatterissa: Taianomainen hyppy tunteisiin

Kuva: Tommi Mattila

Käveltyäni Lokki-näytelmän loputtua ulos Kansallisteatterin pieneltä näyttämöltä, mietin mitä näytelmästä kirjoittaisin. Mitä osaisin kirjoittaa. Sen verran näytelmä vei mukanaan, ettei sitä ehtinyt sen kestäessä edes analysoida. Hienosti tehty näytelmältä, jossa ei ole varsinaista juonta. Sen totesi jo sen kirjoittaja Anton Tšehov näytelmästään 1800-luvun lopulla.

Näytelmä toimiikin tunteiden ja sen uskomattoman visuaalisuuden kautta, joka vielä pari päivää näytöksen jälkeen vaikuttaa. Aika uskomattoman hyvin teatterilta, jossa tämä melankolian, itsekkyyden ja surun sekä haaveiden murentumisen tunnekirjo tapahtuu yhdessä huoneessa.

Näytelmän kantavaksi voimaksi nousee onnettomasti rakastunutta Masaa näyttelevä Emmi Parviainen, joka osaa vetää epätoivon ja kiukun ajoittain jopa viihdyttävästi, ettei se ahdista. Menettämättä uskottavuutta lainkaan. Hän aloitti myös toisen puoliajan räjähtävästi laulutulkinnallaan.

Tunnemyrskyihin kaivattua huumoria toi Vesa Vierikko Pjotr Sorinin roolissaan. Hänkin unelmansa menettänyt kuten muutkin, mutta vähemmän dramaattisesti.

Kuva: Tommi Mattila

Ja tietenkin Maria Kuusiluoma sairaalloisen itsekkäänä narsistisena näyttelijätär Irina Arkadinina on elämänsä roolissa. Kuka ei diivan roolista pitäisi. Irina-raukka kun ei edes itse tajua omaa tyhjyyttään. Tšehovin näytelmät ovat naisten näytelmiä, ainakin ne, jotka olen nähnyt. Hyvä niin.

Aikani jouduin pohtimaan myös näytelmän visuaalisuutta. Mietin kauan, mitä ne portaat merkitsevät näytelmässä, jotka eivät johda mihinkään. Sitten ymmärsin, että juuri sitä, että ihminen pyrkii jonnekin, minne ei pääse.

Masan ja Irinan päälle pudotettua vaalea sadettakin pohdin. Sitten tajusin, että suolaahan se on molempien haavoihin. Onneksi teatterissa melankolia ja suru voi olla myös kaunista. Sovitttaja-ohjaaja Anne Rautiaiselle täydet kunniamaininnat tarkoin ajatellusta kokonaisuudesta, joka ei ole missään vaiheessa itsestäänselvyys katsojalle.

Leniniä ei löytynyt (runo)

Olin Lenin-museota etsimässä Tampereella.
En sitä löytänyt.
Oli aivan liian pimeää. 
Satoi, kuten nykyisin talvisin aina tekee.
Lenin ei näyttäytynyt minulle,
ei edes hänen jäämistönsä,
eikä Jumala.

Pyhyydestä ja kaiken ristiriitaisuudesta

Nykyisin voivotellaan, että mikään ei ole enää pyhää. Sinänsä väite pitää paikkaansa. On enää harvoja asioita, joista ei voisi tehdä pilaa ja jotka jätettäisiin kunnioituksella rauhaan, mikäli pyhyydellä tarkoitetaan kunnioitusta tai jonkin asian suojelua kritiikiltä.

Kristinuskoa saa vapaasti pilkata, kuten monia muitakin uskontoja islamia lukuun ottamatta. Islamista on siis tullut uusi pyhä, joka ei ole samanlaisen rienauksen kohteena kuin muut uskonnot nykyisin. Se heijastuu myös väittelyyn al-Holin leirin Isis-lapsista ja varsinkin heidän äideistaan, jotka toiset haluavat Suomeen ja toiset eivät. Keskustelu näistä lapsista ja äideistä on pyhä, eikä siinä löydetä konsensusta.

Muitakin pyhiä aiheita on, joita koskee ns. itse aiheutettu asiallisen keskustelun kielto. Näitä aiheita ovat pikaisesti mietittynä sukupuolten tasa-arvokysymykset ja vähemmistöt. Nimeikkäimmät islam-kriitikot ovat aivan oikeassa hengenvaarassakin, siinä missä muita asioita kommentoivat joutuvat nettihäiriköinnin kohteiksi.

Ennen asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka konsensus oli laajempaa ja mahdollisuudet ennen nettiä rähjäämiseen rajoitetumpia. Ei sitä Neuvostoliittoakaan ennen kritisoitu. Se oli silloin pyhää, eikä Kekkostakaan ilman seuraamuksia. Hänkin oli pyhä.

Täydellistä sananvapauttakaan ei ole olemassa. Se ei ole edes mahdollista. Onneksi. Jos kaikkia ihmisiä saisi näinä nettiaikoina rienata mitä törkeimmillä tavoilla ilman rangaistuksen pelkoa, niin ei siitäkään mitään tulisi.

Pyhät asiat ovat jokaiselle yksilöllisiä. En minä itsekään voi kirjoittaa mitä minä haluan. Tässä toki ei ole kyse pyhyydestä. Jos joku tilaa minulta jutun, niin kyllähän minä kirjoitan sellaiseksi kun asiakas haluaa, tietenkin pitäen faktat mielessäni.

Vaikka minulle mikään ei ole varsinaisesti pyhää, enkä näen minkään asian täydellistä suojelua järkevänä, niin jotkut asiat ovat minulle merkityksellisempiä, eikä minulla lähtökohtaisesti ole tarvetta rienata ketään tai mitään silloin.

Itse haen asioihin vain tasa-arvoa omalta kannaltani niin kuin toivoakseni meistä jokainen. Ja jos näen epäkohtia niin vaikeaa on pitää suu kiinni edes silloin, kun se olisi järkevää. Itsesensuuri ja ns. kielletyt näkökulmat kun voivat ulottua yllättävän syvälle yhteiskuntaan. Esimerkiksi omien heikkouksien ja ongelmien kertominen on nykyään itsesensuurin avulla kiellettyä ja ei-järkevää, mikäli haluat saada töitä.

Minusta kenenkään ihmisen mielipiteen täydellinen lyttääminen kuulematta toista ei ole kuitenkaan koskaan sananvapautta, ellei siinä täyty rikosoikeudellinen optio. Mielipiteen ei tarvitse olla aina itseään miellyttävä. Se eristää meidät toisistamme aikana, jolloin yhteydenpito ei ole ollut koskaan helpompaa.

Varsinkin ennen myös mielipiteen esittäjän asemalla oli merkitystä. Se edellytti joko varakkuutta tai oppi-arvoa, että mielipiteelläsi oli merkitystä. Nyt elämme taas jo maailmassa, jossa esimerkiksi akateemiset tutkijat itse rajoittavat sananvapauttaan, koska eivät halua joutua häiriköinnin kohteiksi. 

Kleopatra, silloin ennen Helsingin kaduilla (runo)

Miehen naisenkaipuu ei koskaan hellitä.
Yön pikkutunneilla se vietti tekee heikoimmat epätoivoisiksi.
Esplanadilla herrat ja rouvat ryyppyä vaalien ja vaatien.
Pullo vaihtaa omistajaa, raha myös.
Silloin sinä ilmestyt, Kleopatra,
sinä ja kovanyrkkiset miestoverisi.
Aikana, jolloin Helsinki oli vielä oman itsensä vanki
ja viina ei virrannut vapaasti.
Pian mies olikin ilman rahojaan.
Himo jäljellä ja muutama mustelma.
Kaipuu eksoottiselta vaikuttavaan ihoosi koitui kalliiksi,
mutta viinalla siitäkin saattoi selvitä.
Silloin ennen, Helsingin kaduilla.
Kukaan ei enää tiedä sinusta.
Kuollutkin olet, haudattu kenenkään kaipaamatta.
Silloin ennen sinut tunnettiin,
silloin kuin katujen kasvateilla oli vielä erikoiset nimet.

Luettua: Seija Simolan tarina: Kun aika on; Unohdettu laulajatar

Välillä on mukava lukea elämäkertoja henkilöistä, jotka eivät tänä päivänä ole kaikille tuttuja. Yksi sellainen on Seija Simola, 60- ja 70-luvuilla uransa tehnyt laulajatar, joka lopulta vaipui unholaan.

Hänen aikanaan Suomessa oli niin paljon taitavia naislaulajia, että Seijan kohtaloksi koitui sitten poistuminen estradeilta. Kiitos epäonnistuneen euroviisulaulun ja lopulta keikkojen loppumisen takia. Aikanaan hän oli kuitenkin lööppien kuningatar.

Avain-kustannuksen tietokirjat ovat kelpoa kamaa ja samoin tämä opus. Se avaa päähenkilönsä musiikillista maailmaa, mutta myös yksityiselämän kolhuja. Sopivassa suhteessa. Mikään kohuelämäkerta se ei ole, mutta ei myöskään liian ikävää faktaluettavaa.

Itse olisin ehkä kaivannut mukaan myös Simolan lasten tai entisten elämänkumppaneiden haastatteluja. Ne kun avaisivat enemmän kohteen elämää kuin pelkät lehtihaastattelut, joita Seijasta toki tehtailtiin aikanaan. Lehtihaastatteluista ei vain käy ilmi aina koko totuus.

Ismo Loivamaa ja Pirkko Vekkeli avaavat kirjassaan Simolan suurimman tragedian. Hän ei oikein löytänyt paikkaansa suomalaisessa musiikkimaailmassa. Taitava laulaja lauloi oikeastaan laulun kun laulun, mutta varsinaisten hittien määrä jäi rajatuksi. Suurin hitti Kun aika on, sai hiljattain uuden elämän mainoslauluna.

Simolan kohtalo ei kuitenkaan ollut yhtä traaginen kuin aikalaisensa Laila Kinnusen. Simola lopetti Kinnusen tavoin laulamisen kertaheitolla, mutta Simola eli haluamaansa elämää erakkona hänkin poissa julkisuudesta, mutta ei alkoholisoituneena, vaikka katkeruutta hänellä olisi voinut olla tavallaan kesken jääneestä urasta.

Simola ikäänkuin vain unohdettiin ja vasta vähän ennen hänen kuolemaansa hänen peräänsä kyseltiin. Moni luuli hänen olevan kuollut, vaikka näin ei ollut. Paluuta viimeisinä vuosinaan hän ei voinut tehdä, sillä menetti lauluäänensä leikkauksessa. Elämäkertansa hän on ansainnut.

Näen silmissäsi surua (runo)

Näen silmissäsi surua,
sanoi kaunis, haavoittunut tyttö hänelle.
Toden totta surua,
hän hiljeni,
haluamatta puhua sen enempää asioista,
joille ei voi mitään.

Messias-Marin ja muita politiikan tarinoita

Nyt politiikka on sen verran sekavaa ja mielenkiintoista, että olen taas innostunut kirjoittamaan politiikasta halusitte tai ette.

Yllä olevan kuvan kaltaisia meemejä on liikkunut runsaasti sen jälkeen kun Sanna Marinista tuli pääministeri Antti Rinteen pois heivaamisen jälkeen. Tämä meemi on itse asiassa ihan hauska. Monissa muissa taas politiikkomiehet kuvataan jotenkin huonoiksi ja hirveiksi verrattuna nuoriin naisministereihin.

Mitähän jos homma olisi toisinpäin? Voi sitä raivoa ja huutoa epätasa-arvosta. Itse tosin ihmettelen, miksi viisikymppinen ministeri Anne-Maj Henriksson on jätetty kuvissa "tyttöporukasta" ulos. Ettei ikänsä takia? Suomessa kun jo nelikymppiset alkavat olla ns. käytettyä tavaraa, joka viskataan laidan yli.

Nyt sitten nähdään tuoko nuoret naiset autuuden ja onnen politiikkaan. Myös pääministeripaikasta kisanneen Antti Lindtmanin kohtaloksi kuin koitui se, että on muutaman vuoden Marinia vanhempi ja ainakin tällä hetkellä väärää sukupuolta. Ainakin Katri Kulmunin touhu naisministereistä on ollut kovin haparoivaa ja epävarmaa.

Politiikassa tarvitaan messiaita. Nyt sellainen on tuntunut löytyneen osalle kansasta uudesta pääministeristä Sanna Marinista. Hehkutus ja ylistys on kuin aikanaan Barack Obaman tultua Usan presidentiksi. No. Obaman hehkutus loppui pian ja niin taitaa käydä myös Marinille.

Ei minulla mitään Marinia vastaankaan ole. Rinteeseen verrattuna melkein kuka tahansa vaikuttaa päättäväiseltä ja selkeäsanaiselta. Lisäksi en olisi edes uskonut, että Rinteen terveys olisi riittänyt loppuun asti Suomen stressaavimmassa työssä.

Puheet Marinin työkokemuksesta kaupan kassalta ovat myös naurettavia. Marinhan on tyypillinen demari siinä mielessä, ettei hän ole juuri edes tehnyt ns. kunnon töitä ennen kuin hänet imaistiin jo demareiden poliitikkoputkeen. Eli ei hänen työkokemuksessaan ole mitään pilkattavaa.

Nyt Marin ja muut naisministerit viettävät peräti kansainvälistä kuherruskuukautta. Politiikka on miesten maailma monessa maassa. Mutta Suomessa en kyllä puhuisi mistään lasikatoista. Anneli Jätteenmäki voitti sentään pääministeriytensä peräti vielä vaaleissa toisin kuin Marin, joka sai sen puolueeltaan.

Teatterissa: Kauppamatkustajan kuolema: Amerikkalainen tragedia rakkaudettomuudesta

Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on yksi näytelmätaiteen klassikkoja ja sitä on versioitu niin paljon, etten minä edes tiedä, kuinka monta kertaa sitä on esitetty ympäri maailmaa. Aikaa on ollut, sillä sen ensi-ilta rapakon takana oli jo 70 vuotta sitten.  Sen perusviesti on ajaton ja paikaton kaikessa karuudessaan.

Päähenkilö Willy Loman on niitä miehiä, jotka aina uskoivat menestykseen. Sitten kun hän lopulta ymmärtää, ettei menestystä tai edes siedettävää elämää ole luvassa hän romahtaa. Edes lapset eivät toteuta omia unelmia, koska itse ei ole kyennyt antamaan heille eväitä siihen.

Loman on lähes ärsyttävyyteen asti itsekeskeinen persoona, jonka mielestä maailma pyörii hänen ympärillä. Ja on pyörinytkin, sillä mies eli omassa unelmamaailmassaan, kun todellisuus on ollut liian kovaa, eikä vastaa edes kun sinne huudetaan.

Mielestäni Kauppamatkustajan kuolema olisi toiminut paremmin pienemmällä näyttämöllä kuin suurella näyttämöllä Kansallisteatterissa. Se on pohjimmiltaan puhenäytelmä ja olisi vaatinut intiimimmän ilmapiirin. Varsinkin puoliajan jälkeen näytelmä sai kuitenkin jämäkkyyttä ja tunnetta, joka vei vihdoin mukanaan.

Mika Myllyahon ohjaama versio on aika uskollinen alkuperäisversiolle. Siinä ei ole rikottu näytelmää nykyaikaistamalla sitä väenväkisin. Se ehkä jättää sen paikoitellen myös siksi vieraaksi. Varsinkin kun lavastus on kovin pelkistetty ja kaikki jää puheen varaan.

Varsinaisesti kukaan näyttelijöistä ei vie tilaa tai ota näytelmää haltuunsa, ei edes Willy Lomania näyttelevä Hannu-Pekka Björkman. Kauppamatkustajan kuolema on sinänsä niin tarinansa vanki, että siinä on mielestäni vaikea kenenkään näyttelijän loistaa. En tiedä, onko edes tarkoituskaan. Joskus tarina voi olla päähenkilö.

Amerikkalaista tragediaa on haastavaa siirtää suomalaiseen mieleen. Jokainen meistä on oma willylomaninsa, jonka haaveet on romutettu, mutta meillä menestyksen vaatimus ei ole niin ehdoton kuin Usassa. Ainakaan vielä.

Jotkut ovat nähneet näytelmässä yhteyksiä yt-neuvotteluiden Suomeen, jossa ihmiset dumpataan työpaikoiltaan ulos, mutta itse en näe siihen vertailukohtia. Minusta Kauppamatkustajan kuolema on enemmän henkilökohtainen tragedia kuin yhteiskunnallinen. Yt-neuvotteluiden uhri kuin ei ole edes yksilö ja Willy Loman on sitä erittäin paljon.

Näytelmä kertoo myös minusta siitä, että perheessä eivät vaatimukset ja toiveet kohtaa. Willy vaatii pojaltaan Biffiltä kaikkea, mutta tämä ei taas halua mitään. Willy kaipaa myös veljeltään Beniltä hyväksyntää, mutta tämä ei taas anna mitään.

Äiti-Linda taas palvoo Willyä lähes pyhimysmäisellä uskollisuudella, vaikka Willy pettää tätä kauppamatkoillaan. Äitikään ei anna pojilleen hyväksyntää, vaan kaikki rakkaus uppoaa uppoavaan mieheen eli perhehelvetti on valmis. Kukaan ei kannusta tai rakasta ketään oikeasti. Sen sanoman näytelmä antaa ja se vaikuttaa katsojaan vahvasti.

Pariisi mielessäni taas (runo)

Pariisi. Sinä haaveenani siellä.
Vielä minä sinne tulen taas,
jätän taakse ikävän täällä,
vaikka ehkä mikään ei muutu.
Pelkään kokoasi,
kiehdot minua,
olet suurempi kuin minä,
joka olen vain yksi
katujasi kuluttavista jaloista.
Ei sinua voi unohtaa. Itseni voin.
Ne päivät Pariisissa silloin ennen:
ovela taskuvarkaasi, hautausmaasi,
joissa kuulin itseäni,
historia sinun henkäyksilläsi,
minä katoan pois.
Minä, pelokas, utelias samaan aikaan,
eksyksissä, sinut löytäneenä.
Halpa viinisi apuna,
vei olemattoman nälän,
vei lapsiesi luokse,
rakkautta ei viinikään löydä.
Pimeytesi, valosi, äänesi, kaikki kuvasi,
olen valmis taas.
Tämä elämä ei saa turruttaa,
tämä elämä ei saa viedä arvoitusta kokonaan. 

Luettua: Leif Salmenin runoteokset: eurooppalaista kulttuuria ja pettymystä yhteiskuntaan

Hiljattain edesmennyt toimittaja Leif Salmen muistetaan piinkovana tv-haastattelijana. Hän oli myös kirjailija ja mikä vielä parempaa runoilija. Hänen runotuotantoonsa en ole aiemmin tutustunut ja niinpä päätin varata kirjastosta pari hänen runoteostaan: Ikonin ja Mutta Marx ajatteli toisin.

Kirjat ovat 1980- ja 1990-luvuilta ja Salmen on ne alunperin kirjoittanut äidinkielellään ruotsilla. Minusta on käännöstyö on kelpoa, vaikka en alkuperäisteoksia ole lukenut.  Kirjat sai hyvin tilattua kirjastosta, sillä varauksia ei Salmenin runoihin ollut tullut edes hänen poismenon vuoksi. Suomessa ei tietysti runouden päälle oikein ymmärretä.

Salmen tunnettiin ainakin eräässä elämänvaiheessaan kovana vasemmistolaisena, mutta näistä teoksista politiikka loisti pääosin poissaolollaan sellaisessa julistavassa sävyssä. Sävy on enemmän omalla tavallaan henkilökohtainen ja maailmaa kohtaa pessimistinen.

Yhteiskunnallisuutta hän ei ole unohtanut, se toimii monien runojen ytimenä, tietynlainen pettymys siihen, miten maailma toimii ja miten ihminen jää osaseksi rattaistossa yrityksistään muuhun huolimatta.

Salmen piti matkustelusta ja se näkyy hänen runoissaan. Monien tapahtumapaikka sijaitsee eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa. Tyylilajinaan Salmen käyttää paljon proosarunoa, joka tuntuukin hänelle omimmalta muodolta. Eivät hänen runot varsinaisesti ole vallankumouksellisia, mutta luettavia ne ovat.

Kun Suomen politiikka muuttui tosi-tv-sekoiluksi

Ennen Suomen politiikka oli tavattoman tylsää. Konsensus oli niin vahvaa, ettei sitä mikään murtanut. Kaikki pomot olivat samaa onnellista kaveriporukkaa oli puolue, ammattiliitto tai työnantajaliitto mikä tahansa. Jos hallitus olisi kaatunut tai edes sen rivit rakoilleet olisi se ollut järisyttävä uutinen.

Nyt kaikki on toisin. Hallitukset eivät tule enää tulevaisuudessa pysymään Suomessa kasassa vaalikautta. Sinänsä se ei ole poikkeuksellista, näin on monessa muussakin maassa. Ihmisten mielipiteet ovat myös jyrkempiä kuin mitä ne olivat 30 vuotta sitten. Suomessa se johtuu osaltaan hyvinvointivaltion yskähtelystä.

Politiikka on nyt hullun myllyä, jossa logiikalla ei juurikaan ole sijaa. Tämä viikko on osoittanut sen viimeistään. Johtajuuskin on pahasti hukassa. Tai johtajuus on johtajien takana jollakin toisella piilossa, kuten ilmeisesti keskustassa tällä hetkellä on. Katri Kulmuni näytti hallituskriisin aikana superjäykältä säikähtäneeltä peuralta, joka ei tuntunut ulospäin ymmärtävän mitä ympärillä tapahtuu.

Kansan tajuun ei tule koskaan menemään se, että Rinne kammetaan väkisin pois, mutta hän ilmeisesti on jäämässä jopa ministeriksi hallitukseen. Kuka hallitusta oikeasti tulee johtamaan? Töitä saa tehdä, että ihmisten ymmärrys politiikkaan joskus kasvaisi. Rinteen närkästyksen kyllä ymmärtää, edes omista kukaan ei noussut puolustamaan häntä. Jopa oma suosikki Sanna Marin, todennäköinen pääministeri, otti pesäeron heti Rinteeseen.

Nykyisen hallituksen ohjelma on hyvä, ainakin köyhien kannalta, mutta seuraavissa vaaleissa kokoomus ja persut näillä näkymin voittavat, ja sen tietää, mitä se tarkoittaa niille, joiden jokapäiväinen elämä on jo kamppailua. Köyhät kyllä äänestävät persuja, mutta onko persut köyhien puolue?

Politiikka on tietty laji, joissa joitakin pidetään lähtökohtaisesti hyviksinä ja toisia pahiksina. Kun ulkoministeri Haaviston toimintaa kritisoidaan, niin jotkut kavahtavat, että tämä on törkeää. Ja jos samalla pallilla olisi joku muu samoilla teoilla, niin median kritiikki olisi oikein. Lähtökohtaisesti median ei tule olla poliitikkojen kaveri. Sen onneksi useimmat toimittajat muistavat.

Politiikkaan kuuluu juonittelu. Ennen se pidettiin salassa enimmäkseen. Nyt sähköpostit ovat melkein nopeammin toimittajilla kuin alkuperäisillä vastaanottajilla. Huomiosta kamppaillaan hinnalla millä hyvänsä, ikään kuin ei olisi elossa, jos ei ole riittävästi julkisuudessa.

Se on sellaista tosi-tv-politikointia, kun nykyään kuvataan jo eduskunnan ryhmähuoneiden ovia odottaen niiden aukeavan, vaikka joku on vuotanut päätökset jo kokouksesta medialle. Kaikki haluavat kunnon johtajuutta, mutta jos joku on vaitelias johtaja, joka ei lörpöttele, niin salailuepäilythän ne ovat sitten kehissä.

Ai niin. Jotain pysyvää on. Hän on Paavo Väyrynen. Hän on kuin tosi-tv-kilpailija. Muut osanottajat äänestävät häätöäänestykseen, mutta katsojat pelastavat hänet.

Näyttelyssä: Pullopostia Kurvista: J.K. Harjun unohdettu uroteko

Puliukkojen tarinat päätyvät harvemmin historiaan, jos niistä kukaan on kiinnostunutkaan sen enempää kuin puliukoista heidän eläessään.

Niinpä Johan Knut Harju eli J.K.Harju teki varsinaisen kulttuuriteon eläessään, kun tallensi Helsingin katujen miesten ja naisten tarinoita aina 1930-luvulta 1970-luvulle. Miestä on kutsuttu katujen Lönnrotiksi tarinoiden tallentamisintonsa takia. Eläessään hän ei tunnustusta saanut tästä, mutta hyvä, että sentään 40 vuotta kuolemansa jälkeen.

Harju oli itsekin puliukko, mutta hämmästyttävän hyvä itsekuri hänellä on ollut, koska hänen tallentamiaan muistiinpanoja on hämmästyttävä määrä Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoissa. Joitakin niistä on päätynyt Helsingin kaupunginmuseon näyttelyyn Pullopostia Kurvista. Sisäänpääsy on muuten ilmainen, mikä on harvinaista tänä päivänä.

Harjun teksteissä on jotakin samaa kuin Charles Bukowskin novelleissa, joten niitä soisi julkaistavan enemmänkin, jos jollakin ihmisellä riittäisi aikaa perata Harjun muistiinpanot.

Jos ei katujen miesten elämä ole herkkua tänä päivänäkään, niin Harjun aikoina se on ollut vieläkin epäinhimillisempää. Monelle maalaispojalle ensimmäinen Helsingin keikka jäi viimeiseksi. Monet sotaveteraanitkin asuivat kaduilla, sillan alla ja järkyttävissä yömajoissa. Heille ei koskaan kuulunut kutsua Linnan juhliin. Siihen aikaa poliisi ei ollut ystävä ja muut ihmiset vielä vähemmän.

Näyttelyssä on myös kuvia puliukkojen elämästä vanhoilta ajoilta Kurvista ja sen lähiympäristöstä. Rosoista elämä on yhä noilla kulmilla. Viina on tosin vaihtunut kamaan.

Maan alle jätetyt (runo)

Vanha lantti vuodelta 1926
vanhan kirkkopuiston uumenissa.
Sinne se jätettiin, luiden seassa se makaa.
Eivät luut tai lantti välitä ihmisistä,
jotka heidän yllään kuljeskelevat.
Kuten eivät ihmisetkään toisistaan.
Heillä on siihen aivan liian kiire,
kun historiaan vaipuneet
osaavat olla
osa ikuisuutta vailla vaatimuksia.

Talvisodan muisto ei himmene

Talvisodan alusta on vierähtänyt jo 80 vuotta ja uskomatonta kyllä, rintamallakin sotineita on yhä elossa. Itsekin olen useita veteraaneja haastatellut elämässäni ja kyllähän heitä kuuntelee ihan erilaisella korvalla kuin monia muita ihmisiä.

Sodan kauhuja on mahdotonta täysin ymmärtää, ennen kuin sellaiseen joutuu itse mukaan. Itse olen aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta ja sinänsä tiedän hyvin sotatapahtumat, vaikka kuten sanoin, sodan kauhuja ei voi tietää, kuin siellä olleet.

Talvisota on Suomen käymistä sodista se kunniakkain, edusti sitten minkälaista poliittista näkemystä tahansa. Siitä ei mihinkään pääse. Suomeen hyökättiin ja Suomi puolustautui varsin uljaasti. Jatkosota on sitten kiusallisempi sota ja varsinkin sen hyökkäysvaihe. Niinpä jatkosodan alku menee ohi huomaamatta toisin kuin talvisodan.

Vuosikymmenten jälkeenkin talvisota on yhä otsikoissa, joskaan ei enää yhtä paljon kuin Neuvostoliiton hajottua, jolloin Suomen sotia päästiin ensimmäistä kertaa käsittelemään vapaasti julkisuudessa.

Eriäviäkin näkemyksiä saa vapaasti esittää, kuten se, että oliko Suomen kansa yhtenä miehenä ja naisena rintamalla. No. Sen verran Stalinin vainoista oli Suomessa tietoa, että suurin osa vasemmistostakin totesi Suomen paremmaksi paikaksi. Pahin oikeistoterrorikin oli laantunut talvisotaan mennessä Suomessa.

Talvisota säilyy varmasti vielä vuosikymmeniä suomalaisten sydämissä, jos näin voi sodasta puhua. Suomen kansan yhtenäisyyskin on nykyisin mitä on. Ehkä joku sota jälleen voisi muuttaa pelin kulun, vaikka kukaan järkevä ihminen ei sotaa halua.

Elämä on anteeksipyytelyä ja myötätunnon kerjäämistä, niin P-P Peteliuksellekin

Pirkka-Pekka Petelius kummastutti kansaa tai ilahdutti, riippuu kuulijasta. Hän pyysi anteeksi saamelaissketsejään ja pahoitteli romanisketsejään myös.

Jokainen meistä kasvaa ihmisenä. Se, mikä joskus on ollut itselleen hauskaa, ei ole myöhemmin. Mutta täytyy olla aika tyhmä yksilö, jos luulee, että kaikki suomalaiset pitäisivät saamelaisina niinä hampaattomina ja likaisina juoppoina, joina heidät esiteltiin Peteliuksen sketseissä.

Pirkka-Pekkaa toki raskauttaa vielä se, että hän on nyt poliitikko ja vieläpä vihreä. Tosin kovemmin häntä olisi isketty, jos olisi persu. Nythän hän nosti itse sketsinsä julkisuuteen. Vanhat sketsit ovat tänä päivänä painolastia, vaikka näillä sketseillä hänestä tuli kuuluisa ja pääsi lopulta eduskuntaan. Jotkut vielä tehtailevat sketseistä rikosilmoituksia anteeksipyynnöstä huolimatta.

Onneksi Pirkka-Pekkaa vanhemmat koomikot ovat jo manan majoilla. Muuten heidät passitettaisiin myös julkiseen häpeään ja käräjille. Ajatelkaa vaikka vanhoja Pekka Puupää -elokuvia tai vanhoja suomalaisia elokuvia ylipäätään. Tai Speden Naisen logiikka -sketsejä. Voi hyvä tavaton.

Itse näen huumorin aikansa lapsena ja useimmat niistä ovat kaatuneet oman typeryyteensä vuosikymmenten kuluessa. Jokainen järkevä ihminen osaa itse vetää niistä johtopäätökset. Mielestäni Peteliuksen sketsit ovat ennemmin ironiaa ennakkoluuloille. Kansakunta itse on ollut tietämätön aikanaan ja sitä pitäisi hävetä enemmän kuin sketsejä.

Nykyisin ironiaa ei haluta tai osata ymmärtää. Niinpä nykyään huumori elää ensimmäistä kertaa aikaa, jolloin se sensuroi itse itseään ja on ehkä peräti menossa jo alaspäin. Paremmin pärjää koomikkona, jos on vähemmistön edustaja tai nainen, silloin lupa olla rankempi kuin tavismiehellä, jolle repertuaari on nykyään jo aika rajattu, jos ei halua ongelmia itselleen.

Nykyisin on vallalla sellainen meininki, että ne jotka myötätuntoa jo valmiiksi saavat, kerjäävät sitä julkisesti lisää. Ja ne jotka myötätuntoa tarvitsisivat, eivät sitä saa. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, eikä vain huumoria.

Olen itsekin marttyyrihenkinen ja voisin tehtailla rikosilmoituksia koulukiusaamisesta ja muusta kaltoinkohtelusta, jota on joskus tapahtunut minulle. Mitä se auttaisi, jos ei ennen herunut sympatiaa, niin miksi sitä heruisi nyt, kun en edes kuulu niihin ryhmiin, joille myötätuntoa on tarjolla. Mutta enhän minä sellaista tee. Osaan jopa nauraa itselleni tätä nykyä, vaikka moni asia vituttaisi ja satuttaisi yhä. 

En myös ihmettele, jos poliiseilla on ruuhkaa. Rikosilmoituksia tehtaillaan kunnianloukkauksista alituiseen, kun ihmiset eivät nykyään enää pysty keskustelemaan keskenään, vaikka välineitä siihen olisi enemmän kuin koskaan.

Viulunsoitonopettajatar (runo)

Hän on  kaunis.
Kauniimpi kuin oppilaansa.
Hän odottaa oppilastaan.
Oppilas on ujo ja arka.
Ihailee opettajartaan.
Haluaa miellyttää häntä.
Opettajatar ei tästä tiedä.
Jos tietää, ei paljasta.
Se on osa leikkiä,
jossa sanoja ei sanota,
jossa tunteita ei paljasteta.
Opettajatar sen keskellä,
tietämättömänä.
Oppilas odottaa,
hänkin tietämättömänä.

Katsottua: The Crown 3. kausi: Kuningatar vaihtui onnistuneesti

Katsoin heti tuoreeltaan The Crownin kolmannen kauden. Netflix on jälleen pumpannut rahaa ykköstuotantoonsa, eikä turhaan.

Kuningatar vaihtui erinomaisesta Claire Foysta myös erinomaiseen Olivia Colmaniin. Varttuneempaa keski-ikäistyvää kuningatar Elisabethia näyttelevä Colman näyttelee niin samantyylisesti, pienieleisesti ja ilmeillä kuin Foy, ettei eroa oikein edes huomaa. Muuta kuin iästä.

Kolmas kausi keskittyy brittien kuningasperheen elämään vuosina 1964-1977. Noihin aikoihin ajoittuu brittien imperiumin lopullinen mureneminen ja myös kuningasperhe menetti taianomaisuutensa. Kansa kuohuu, pääministerit vaihtuvat, mutta kuningatar pysyy.

Sarjassa kuningasperhe yrittääkin pr-työtä kansan suhteen, mutta skandaaleja aiheuttaa tuttuun tapaan prinsessa Margaret, jota nyt näyttelee kovan luokan tähti Helena Bonham-Carter. Hän näyttelee ihan hyvin, mutta suurin ongelma on se, että hän on eittämättä porukan suurin tähti etukäteen ja se vain syö roolia.

Elisabethin tytärtä prinsessa Annea näyttelevä Erin Doherty jäi mieleeni sekä prinssi Philipin omalaatuista Alice-äitiä näyttelevä Jane Lapotaire. Molempien rooli on pieni, mutta he tekevät sen kunnialla.

Alicen tarina olikin mielenkiintoinen mielisairaaloista nunnaksi ja lopulta palatsiin britteihin kuolemaan, kun hänet pelastettiin Philipin synnyinmaasta Kreikasta vallankaappauksen alta. Sarjassa Philip oli laitettu häpeämään äitiään, mutta totuutta ei taida tietää muuta kuin hän itse.

Eräs ystäväni huomautti, että prinssi Charlesia on kohdeltu sarjassa silkkihansikkain. Se pitää paikkaansa. Kolmannella kaudellakin Charles on kuvattu herkkänä ja lahjakkaana poikana, jolla riittää myötätuntoa jopa suvun halveksumalle luopiokuninkaalle Edwardille.

Charles pelattiin ulos suvun toimesta myös suhteessaan Camillaan, nykyiseen vaimoonsa ja oikeaan rakkauteensa. Ensi kausi näyttää, muuttuko Charlesin kohtelu kuin Diana astuu kuvioihin. Charlesin veljet Andrew ja Edward on häivetetty sarjasta kokonaan pois, mikä tuntui hieman ihmeelliseltä. Heitä ei näkynyt edes kulisseissa.Edward sentään syntyi samana vuonna kuin mistä kausi alkoi.

Crown on niin uskottava sarja, että pahoin pelkään, että monet ihmiset luulevat kaikkien sen tapahtuminen olevan täysin totta, vaikka taiteellisia vapauksia on luonnollisesti käytetty. Sillä on valtava arvo lähihistorian tuomisessa kiinnostavaksi ihmisille, joita historia ei muuten kiinnosta.

Käsikirjoituksessaan Peter Morgan pääsee kuitenkin historian ja realiteettien ulkopuolelle ja tavoittaa tunteita. Harvassa nykypäivän sarjassa pystytään enää samaan.

Unohdin kaulahuivini Eliteen (runo)

Unohdin kaulahuivini Eliteen,
en ole hakenut sitä takaisin.
Niin monessa paikassa olen käynyt,
harvaan olen jäänyt.
Siitä kulttuuriravintoloiden
kuolleet kantapöytäläiset
minua alituiseen muistuttavat.
Se, mitä joskus luulin,
ettei voi olla, on.
He muistuttavat alituiseen
uneliaisuudestani,
haluttomuudesta ottaa paikka
kantapöydässä.
Kaikki sanani eivät katoa.

Taiteilija haastattelussa: Vuorossa Kauko Röyhkä

 

Kauko Röyhkä. Kuva: Juha Metso

 Mikä sinusta on pyhää? Onko jokin asia, mikä on sinulle pyhää?

Pyhä kuulostaa niin hienolta. Mieluummin puhuisin asioista, jotka ovat tärkeitä: perhe, musiikki, kirjallisuus... niiden varassa minun elämäni on.

 

Tiesitkö aina, että sinusta tulee taiteilija?

En tiennyt. Joskus lukioaikoina aloin aavistaa, että minusta VOISI tulla taiteilija, tosin en vielä tiennyt minkä alan. Kuvataidettakin harkitsin.

 

Onko aihetta, mistä et kirjoittaisi?

En kirjoita mistään, mihin en tunne intohimoa.

 

Täytyykö taiteilijan kohdata vastoinkäymisiä, että hänen taiteensa on hyvää?

Ei sen suurempia kuin kenenkään muunkaan. Taiteilijan pitää osata ilmaista, olivat vastoinkäymiset miten suuria tai pieniä tahansa. Jos taide on ilmaisuvoimaista, se koskettaa ihmisiä.

 

Syntyvätkä parhaat biisit/sanoitukset/kirjat itsestään suuren idean voimalla vai kovalla työllä?

Tasaisen tappavalla työllä.

 

Onko jotain sellaista tekstiä, jota olet katunut?

Ei, en muista että olisi mitään kaduttavaa.

 

Mikä on suurin unelmasi taiteilijana?

Se on jo toteutunut: että saan tehdä sitä mistä tykkään ja voin elättää sillä itseni ja perheeni.

 

Täytyykö taiteilijan olla onnellinen vai onneton?

Riippuu yksilöstä.

 

Mikä on kirjallisuuden pahin klisee?

Hurskasteleva tyyli. Se, että taiteilija yrittää esittää hyvää ihmistä ja tuomitsee muita.

 

Latistavatko päihteet luovuuden?

Itse en tee päihtyneenä taidetta. Keikoilla saatan otta pari olutta tai lasillisen viiniä ennen esitystä, mikä vapauttaa hieman. Kirjoittamisen, säveltämisen ja studiotyön teen selvinpäin.

 

Mikä stimuloi parhaiten luovuutta?

Muiden taiteilijoiden teokset. Huonokin teos saattaa antaa idean omaan tekemiseen. Ja mestarilliset työt tietysti kannustavat yrittämään jotain yhtä hyvää.

 

Onko maine tai julkisuus tavoittelemisen arvoista?

Mainetta ja julkisuutta tarvitaan, että ihmiset huomaisivat tekemäni työn. Muuten en pidä julkisuudesta ja nykyisin annan harvoin haastatteluja. Typeriin tv-ohjelmiin en mene ollenkaan.

 

Oliko elämää mukavampaa tuntemattomana vai julkkiksena?

Julkisuuden aikana olen saanut toimia muusikkona ja kirjailijana, ja siihen olen pyrkinytkin. Tuntemattomana olin vielä nuori, mikä oli myös mukavaa, koska nuorena kokee monet asiat ensimmäistä kertaa. Esim. äänilevyt kuulostivat ihmeellisiltä nuorena ja kaikki muukin taide tuntui salatulta maailmalta, johon halusin päästä. Nyt olen ollut siellä jo neljäkymmentä vuotta, eikä se enää ole niin ihmeellistä, hienoa silti edelleen.

 

Ärsyttääkö samojen vanhojen asioiden vatvominen kohdallasi?

Ei ole mitään vatvomista.

 

Estävätkö ihmiset itse omaa sananvapauttaan pelkäämällä puhua tai kirjoittaa jostain?

Nyt viime aikoina on puhuttu uusmoralismista tai uuspuritanismista, millä nimellä sitä nyt kutsutaankin. Se tarkoittaa sitä, ettei uskalleta enää puhua termeillä, jotka voivat loukata erilaisia vähemmistöjä tai naisia. 

 

Etenkin miespuolisten taiteilijoiden kielenkäyttöä ja tekemisiä seurataan tarkasti. Tämä on johtanut monien kohdalla itsesensuuriin, koska kukaan ei halua tulla leimatuksi rasistiksi, homofobiseksi tai sovinistiksi. Itse en piittaa puritaaneista, koska tiedän etten ole rasisti, homobinen enkä sovinisti. Mutta minuakin on yritetty leimata. 

 

Miten haluaisit itsesi muistettavan, kun olet mennyt?

Kuollut ei enää välitä muistamisesta.

Kauko Röyhkä  

Toimituksen huomautus! 

Juuri ensimmäisen osan elämäkerrastaan julkaisseen kirjailija-muusikko Kauko Röyhkän haastattelun myötä aloitan blogissani uuden juttusarjan. Eli haastattelen säännöllisen epäsäännöllisesti kysymys/vastausperiaatteella itseäni kiinnostavia taiteilijoita. Periatteena se kysymys, kuinka heistä tuli taiteilijoita ja minkälaista on olla taiteilija.

 

Minulla kun on täällä täysin vapaat kädet. Se on sitten eri asia, kuinka moni suostuu ja haluaa. Kiitos ainakin Kaukolle ajastaan. Blogini kun ei ole yhtä suosittu kuin muoti- ja leivontablogit. Itse en tästä saa penniäkään eli kaikki menee taiteen hyväksi. Voi toki ehdottaa itseäsi kiinnostavia haastateltavia.

Katsottua: The People vs. O.J.Simpson: Syyllinen käveli vapaaksi

Amerikkalaisen urheilijan ja näyttelijän O.J.Simpsonin oikeudenkäynti oli 90-luvun puolivälissä mediatapahtuma vailla vertaa. Samanlaista ei ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen. Jostain syystä meillä näkyi silloin telkkarissa amerikkalainen NBC-kanava ilmaiseksi ja siellä sitä oikeudenkäyntiä riitti päivästä toiseen. Väsymykseen asti.

Niinpä suhtauduin epäilyksellä, kun katsoin aiheesta tehdyn sarjan. Että mitä uutta tähän saagaan on saatu. Onneksi paljonkin. Vuosisadan oikeudenkäynti on saanut hyvin tehdyn sarjan kuvastamaan tapahtumia lukuisten rahastusmielessä tehtyhen kirjojen ja elokuvien lisäksi.

Tähtinäyttelijöillä miehitetty sarja lepää hyvien näyttelijöiden varassa. Cuba Gooding Jr. on tehnyt O.J.Simpsonista hermoheikon hahmon, joka ei ilmeisesti hyväksy syyllisyyttään tai sivuuttaa sen.

Siitä pääsemmekin itse kysymykseen. Tappoiko O.J. ex-vaimonsa ja tämän ystävän? Kaikkien todisteiden valossa kyllä. Usan käsittämätön valamiesjärjestelmä vapauttaa ilmiselviä syyllisiä, jos kunnon asianajajat osaavat kääntää huomion todisteista. Toisaalta myös syyttömiä joutuu vankilaan. O.J.:n tapauksessa käytettiin rotukorttia, vaikka miljonääri-O.J:llä ei ollut mitään tekemistä poliisien ahdistelemien slummien mustien kanssa.

Voisiko Simpsonin kaltainen oikeudenkäynti vielä toistua? Varmasti, jos riittävän tunnettu ihminen on syytettynä. Ja varsinkin jos siihen liittyy muitakin jännitteitä, kuten Simpsonin tapauksessa roturistiriidat. Rikoksista uutisoidaan muutenkin nykyisin massiivisemmin kuin 90-luvulla. Lisäksi kuvioihin on tullut netti ja sen keskustelupalstat. Rikos kiinnostaa aina.

O.J.:lle heilahti myös häkki lopulta, joskin vain varsin nolosta omien muistoesineiden varkaudesta Las Vegasissa. Nyt mies on jälleen vapaana. Kuvista päätellen ei kovin onnellisena, vaikka näin väittääkin. 

Kenraalin katumus (runo)

Joka vuosi taistelun vuosipäivänä kenraali kärsii.
Hän muistaa kaikki ne sotilaat, jotka lähetti kuolemaan.
Taistelun aikana hän vaati uskollisuutta,
vihasi pelkureita ja erotti everstejä.
Nyt he kaikki tulevat kenraalin painajaisiin,
joista sodan uljuus on kadonnut.
Kenraali katuu, ensimmäisen kerran.
Seuraavina vuosipäivinä aina uudelleen.
Katuu ja kärsii.
Kenraali kokee sotilaiden kauhut kuoleman edessä.
Jumala ei ole armollinen, anteeksiantava.

Katsottua: Miehiä ja poikia: Miehet ja jaksamisen sietämätön kurjuus

Ohjaaja Joonas Berghäll on kiitettävästi ottanut dokumenttielokuvissaan miesten asian huomioon. Niin myös uusimmassa Miehiä ja poikia -dokkarissaan. Tehtävä ei ole helppo, sillä jos kerrot, että suomalainen mies voi huonosti, se on kuin metsään huutaisit nykypäivän maailmassa.

Joillekin naisille kun tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, ettei miesten hyvinvointi ole sama asia kuin ne rikkaat talouselämän miehet, joilla on kaikki valta oikeasti tässä demokraattisessa maailmassamme. Suurin osa miehistä sinnittelee elämän karikoissa.

Berghällin aiemman Miesten vuoro -elokuvan tavoin miehet kertovat elämänsä kipukohdista, kuten eroistaan, lasten kuolemasta, alkoholismista. Taakoista, jotka ovat riivanneet ja vieneet elämästä maun. Ohjaaja laittaa myös itsensä likoon, kertoen sairauksistaan, äitinsä kuolemasta ja melkein  hautaan vieneestä työnteon määrästä.

Berghällin tunnenkin muuten, sillä hän oli kurssikaverini Voionmaan opistossa vuonna 1998, kun vielä luulin, että minusta tulisi elokuvantekijä. No, näin ei ole ainakaan toistaiseksi tapahtunut.

Miehiä ja poikia herätti minussa ajatuksia ja jopa tunteitakin, vaikka harva asia minua enää säväyttää. Väkisin sitä vertaa itseään elokuvan miehiin. Omakaan terveys ei ole enää sitä mitä se oli ennen, on suuria taloushuolia, on ylipainoa ja elämäntavoissa olisi korjaamisen varaa. Omalla tavallaan sitä on jäädyttänyt itsensä tunteilta ja nautinto monella tapaa kadonnut, varrattuna siihen mitä se oli ennen.

Tästä kestämisen ja kärsimisen kulttuurista tämä elokuva kertookin. Siitä, että pitää vain jaksaa. Hinnalla millä hyvänsä. Samat ongelmat koskevat naisiakin, mutta miehillä Suomessa tämä jaksamisen taakka on vielä suurempi ja sitä on pidetty peräti hyveenä. Kunnes romahdus sitten tulee. Jotkut siitä selviävät, toiset eivät.

Miehiä ja poikia on tavattoman aito dokumentti. En aisti siinä mitään teeskentelyä tai salailua. Haastateltavat ovat tosissaan ja hämmästyttävän hyvin heidät on saatu avautumaan kameran edessä.Synkistä, kovista tunteista kertominen kun ei ole mitään Facebookin elämä on ihanaa ja rakastan kaikkia ja minua rakastetaan -maailmaa.

Mielestäni hyvä idea heittää myös loppuun karut faktat tilastoista, miten surkeasti miehet voivat tässä maassa. Siinä ei jää silloin enää paskanjauhamisen varaa.

Keikalla: The Dublin Legends Kulttuuritalolla 3.11.2019

Olen aina ollut irlantilaisen musiikin ja kulttuurin ihailija. Kahdeksan vuotta sitten piipahdin Dublinissa. Kirjoitin siellä myös runoja, joista osa päätyi viimeisimpään runokirjaani.

Niinpä kun ystäväni ehdotti menoa The Dublin Legendsin keikalle Kulttuuritalolle, olin tietenkin valmis lähtemään mukaan. Eikä irlantilainen folkmusiikki petä koskaan. The Dublin Legends pohjaa legendaarisen irlantisen poppoon The Dublinersin perinnölle.

Keikalla kuultiin seuraavat biisit. Itse en valitettavasti tunnistanut kaikkia biisejä, mutta irlantilaista musiikkia harrastava ystäväni tunnisti. Niinpä luotan häneen.

Keikan avasi instrumentaali Fermoy Lasses/Sporting Paddy, jolla Dublinerskin yleensä avasi keikan. Lisäksi kuultiin muun muassa. ikivihreät Galway Racers, The Ferryman, Black Velvet Band, Irish Rover, Seven Drunken Nights, All for me grog , The Fields of Athenry, McAlpine's Fusiliers, Dirty Old Town, Whiskey in the Jar, Wild Rover ja Molly Malone.

Olen ollut monilla keikoilla, jossa artistit eivät ole juurikaan innostaneet yleisöään. Vaikka Kulttuuritalo ei ollut lähellekään täynnä, tunnelmaa riitti ja yleisö lauloi ja taputti mukana. Irlantilaisen musiikin taika on siinä, että siinä ilo ja suru vuorottelevat. Ei sellaisesta musiikista voi olla pitämättä.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita, kun kaverillani oli Dublinersin harvinainen vanha lp-levy ja irlantilainen banjonsoito-opas, niin bändin kaverit olivat otettuja ja halusivat kuvauttaa itsensä kaverini ja levyn sekä oppaan kanssa. 

Katso myös video keikalta Instagram-sivuiltani. 

Luettua: Rose Kennedy: On aika muistella: Kennedyn perheen valkopesua

Kirjaston kirjanvaihtopisteestä löysin Kennedyn perheen matriarkan Rose Kennedyn muistelmat vuodelta 1974. Silloinkin Rose Kennedy oli jo iäkäs, mutta hän melkein 30 vuotta myöhemmin yli satavuotiaana. Monia tragedioita kohdanneen Kennedyn suvun ehdottomasti vanhimpana jäsenenä.

Mikään paljastuskirja ei tämä tapaus toden totta ole. Spermaan ei kompastuta kuten nykypäivän julkkisten elämäkerroissa. Rose Kennedy ei varsinaisesti paljasta kirjassaan yhtään mitään. Se on oikeastaan kohujen välttelyä ja valkopesua. Niitä kohukirjoja on toki Kennedyistä kirjoitettu muuten riittämiin. Itsekin olen Kennedyistä kirjoittanut, John F. Kennedystä.

Rose Kennedy oli sen ajan ihminen, joka ei pessyt likapyykkiä talon ulkopuolella, puhumattakaan mediassa tai edes harkinnut avioeroa. Siinä suhteessa hän on tuulahdus ajoilta, joissa oli vielä arvokkuutta.

Eli miehensä tai poikiensa uskottomuudesta ja muistakaan virheistä ei mainita vaan heitä ylistetään aika varauksettomasti. Kehitysvammaisen Rosemary-tyttären lobotomiakaan ei mainita oikealla nimellä, joskin ei Rose tyttärensä kehitysvammaisuutta peittelekään.

Kirjallisilta ansioltaan muistelmat ovat mitä ovat. Eli Rose on todennäköisesti kirjoittanut ne itse, eikä palkattu kirjailija. Paljon muistelmissa on kirjeitä, jonka luku on uuvuttavaa jo. Ajat ja asiat heittelevät, mutta parhaimmillaan teksti on sujuvaa ja mielenkiintoista.

En tiedä, onko sitten Kennedyn suvusta polvi huonontunut vai onko homma kiinni Rose Kennedyn poismenosta, mutta ei Kennedyistä ole enää löytynyt huippupoliitikkoja. Sen kirja paljastaa, että ankaralla kädellä Rose ja Joe Kennedy koulivat pojistaan merkkimiehiä. Rose vielä kertoo olleensa se, joka kuritti lapsiaan fyysisesti. Sellaista ei ehkä tänä päivänä kirjassa mainittaisi.

Voitto oli tärkeintä ja hävitä ei saanut, eikä valittaa. John F. Kennedystä tulikin presidentti ja Robert Kennedystä melkein, ellei häntäkin olisi salamurhaaja ampunut. Tytöiltä taas vaadittiin vain hoikkaa uumaa ja hyvää käytöstä ajan tapojen mukaisesti.

Musta harso (runo)

Musta harso meidän kaikkien yllä.
Jotkut siitä vapautuvat,
toiset se verhoaa loppuun asti.
Joidenkin yllä se näyttää kauniilta,
toiset se tekee rumaksi.
Joiltakin se peittää sielun,
toisilta se repii sielun auki.
Joillekin se antaa lohtua,
joiltakin se vie kaikki.
Sydämet,
armoa paeten.

Katsottua: Katariina Suuri: Historia ei kiitä tätä sarjaa

En tiedä, olenko itse tulossa vanhaksi ja konservatiiviseksi, mutta miksi ihmeessä historiallisissa sarjoissa täytyy nykyisin kiroilla ja naida kuin viimeistä päivää. Tämän huomasin taas katsoessani HBO:n minisarjaa Venäjän keisarinna Katariina Suuresta.

Katariina Suuri toki on saanut kantaakseen jälkimaailman silmissä miestennielijän  maineen, jolla rakastajia ilmeisesti riitti ihan oikeassakin elämässä. Vihamiehet kun väittivät Katariinan rakastelleen jopa hevosen kanssa. Tätä mielikuvaa tämäkin sarja hellii. Miesruletti on tietysti draaman kannalta kiinnostavampaa kuin valtionbudjetin analysointi.

Historiaa tämä sarja oikoo aika huoletta. Ensinnäkin tarinan alkuun Helen Mirren on Katariina Suurena yli-ikäinen, vaikka en ikärasisti ole. Siksikin rakastelukohtauksista huolehtivat pääosin sarjassa nuoremmat näyttelijät.

Helen Mirren on roolissaan hyvä, mutta ei millään tavalla yllättävä. Kuten ei mikään muukaan tässä sarjassa. Sarja on täysin rakennettu hänen ympärilleen ja ainostaan Katariinan yksi suosikki, Potemkinin näyttelijä Jason Clarke saa hieman tilaa.

Katariina Suuri -sarja hellii historiallisia kliseitä myös Katariina Suuren pojan Paavalin osalta. Hänen historia kertoo olevan epävakaa hullu niin kuin isänsä Pietari, jonka Katariina Suuri tapatti.

No. Äidin ja pojan rakkaus ei ollut varmasti suurta, mutta Paavalista ei edes yritetty saada mitään uutta irti. Katariina Suurella oli myös kaksi muuta aviotonta lasta rakastajiensa kanssa, mutta heitä ei edes mainittu lainkaan tässä sarjassa.

Ja vielä no. Katariina Suuresta on tehty lukemattomia kirjoja ja filmatisointeja, mutta vieläkään tämä 15-vuotiaana Venäjälle naitettu saksalaisprinsessa ei ole päässyt häneen liitetyistä kliseistä eroon.

Ajatuksia politiikasta ja elämästä Suomesta ja ulkomailta

Maailmanpolitiikka on kuin ihmissuhde. Hetken olet tuikitärkeä ja seuraavassa hetkessä sinut dumpataan, kun koetaan että sinusta ei ole hyötyä ja olet taakaksi.

Näin kävi kurdeille. Isisin kukistajat saivat mennä, kun Turkin Erdogan haluaa suurvaltansa. No. Ainakin suurvaltansa Lähi-idässä. Usa lopetti Trumpin toimesta maailmanpoliisina toimimisen kuin seinään. Ja Venäjää kiinnostaa jostain syystä vain Assadin pitäminen vallassa hinnalla millä hyvänsä.

Käsittämätön on kurdien kohtalo. Yli 20 miljoonainen kansa, jolla ei ole omaa maata, ainakaan tunnustettua sellaista. Maailmassa on muutaman tuhannen ihmisen valtioitakin. Kurdeille kävi huono tuuri, silloin kun länsimaat jaottelivat Lähi-idän keinotekoisiin maihin, jotka eivät vastanneet oikeita kansallisuusrajoja.

Ei kurdien kohtalo tule olemaan välttämättä parempi tulevaisuudessakaan siitäkään huolimatta, että he ovat osoittaituneet armeliaksi jopa Isis-vankien kaitsijoina. Vahva Turkki on vahva vihollinen. Varsinkin itsevaltaisella Erdoganilla "vahvistettuna".

Jotain kurdien kohtalosta kertoo se, että eniten he ovat saaneet myötätuntoa Israelilta. Maalta, joka on Lähi-idän paariavaltio ja nykyisin länsimaidenkin karsastama. Tosin Israeliakin rasittaa heidän johtajansa Benjamin Netanjahu, jonka politiikasta sovittelu on yhtä kaukana kuin solidaarisuus jääkiekko-ottelun loppuhetkillä.

Sillä aikaa kun kurdit kamppailevat kohtalostaan, Suomessa toki keskitytään kaikkeen muuhun kuin elintärkeään. Täällä on tärkeintä se, että kuukautissiteissä ei ole enää naissymbolia tai että putkimiestä ei saa sanoa putkimieheksi vaan putkihenkilöksi.

Mitäköhän isävainajani, joka oli putkimies ajattelisi tästä. Tosin silloin ennenkin putkimiehiä kutsuttiin jo putkiasentajiksi. Mutta nyt sitten putkimies on taas ongelma. Eiköhän se todellinen ongelma ole se, ettei Suomessa ole työpaikkoja kaikille.

Edes Beethovenin musiikkia ei saisi joidenkin yliopistotutkijoiden mielestä soittaa, koska se kertoo patriarkaatin vallasta. Miehet ovat toki dominoineet taidemaailmaa vuosisatoja. Mutta pitäisikö heidät pyyhkiä maanpinnalta pois siksi, että olivat miehiä ja elivät aikana, jolloin naisilla oli vain satunnaisesti valtaa. Pitäisikö miestaiteilijat nyt sitten pyyhkiä tämän logiikan perusteella pois nyt kokonaan.

Välillä hävettää olla länsimaalainen, ellen tosiaan olisi kuitenkin kovin etuoikeutettu. Meillä on täällä aikaa näperrellä termien kanssa, kun toiset kamppailevat olemassaolostaan. Hävettää.

Verinen tyttö (runo)

Verinen tyttö pikkukaupungissa.
Karkumatkalla. Yön selässä.
Hätääntyneenä, ihmisiltä piiloutuen.
Kyllä hänet löydettiin.
Karkuun ei verisenä pääse.

Tyttö puukotti ja varasti.
Yövalvoja tuupertui maahan.
Ei kuollut. Kärsi hänkin.

Lastenkoti oli vankila.
Tytölle se oli kauhu.

Viha käänsi veistä.
Veitsi osui.
Veri peitti tytön.

Hätä tuli myöhemmin.
Katumus kun on sen aika.

Luettua: Sankaritarinoita eläimistä, jotka muuttivat maailmaa: Uskolliset ja uhrautuneet

Moni ei välttämättä usko, mutta minä olen myös eläinrakas. Pidän kissoista. En ole niitä eläimille lässyttäjiä, en lässytä lapsillekaan.

Mutta luettuani Sankaritarinoita eläimistä kävi ilmi, että on karvaturreja, jotka ovat tuoneet iloa muillekin kuin omistajilleen. Vaikkapa Lassie-koiraa on näytellyt kokonainen suku collieita. Toinen elokuvatähti Keiko-valas kiintyi ihmisiin niin, että vapauduttuaankin hakeutui ihmisten seuraan. Jonkinlainen Tukhoma-syndrooma kai.

Ihmeellisintä eläimissä on niiden uskollisuus ihmistä kohtaan. Ihmiset kun eivät itse ole uskollisia toisiaan kohtaan. Koirasi odottaa sinua kotiin vararikon jälkeenkin, siinä missä vaimosi on jo kadonnut lapset mukanaan.

Koskettavin uskollisuustarina on kirjasta löytyvä Hachiko-koira, joka odotti kuollutta isäntäänsä juna-asemalla kuolemaansa saakka, niin kuin teki isännän vielä eläessä. Kyllä tällaiset tarinat saavat jopa minutkin vielä liikuttumaan.

Eläimet ovat tehneet ihmisille palveluksia muutenkin kuin uskollisina lemmikkeinä. Joskus tahtomattaan. Ne ovat vähemmät tunnettuja kuin elokuvatähtieläimet.

Harva tietää Cher Ami -kyyhkystä, joka pelasti kokonaisen rykmentin sotilaita ensimmäisen maailmansodan aikana kirjekyyhkyilyllään. Makaki-apina Britches halusi tuskin koe-eläimeksi, mutta sen avulla koe-elöinten kohteluun saatiin jonkunlaiset rajat.

Asia erikseen ovat vielä sitten lukemattomat possut ja lehmät ja kanat, jotka ovat antaneet elämänsä ruoaksemme. Heille ei ole kunniamaintaa tässäkään kirjassa.

Katsottua: The Crown: Jatkaako kolmas kausi voittokulkua?

Marraskuussa koittaa The Crown-sarjan ystäville tilipäivä. Sarjan kolmas kausi alkaa Netflixillä. Samalla tämän suuren suosion saavuttaneen sarjan suosio punnitaan, sillä pääosan esittäjät vaihtuvat, sillä Britannian kuningasperheen elämästä kertova sarja siirtyy seuraaville vuosikymmenille. En tosin usko, että romahdusta tapahtuu, sillä uudet näyttelijätkin ovat jo valmiiksi palkittuja.

Claire Foy nuorena kuningatar Elisabet II:na oli nappivalinta, eikä prinssi Philipiä näytellyt Matt Smith jäänyt kauaksi. Myös Winston Churchillia näyttelevä John Lithgow on ehkä paras Churchillia koskaan näytellyt näyttelijä. Ja niitä riittää.

Crownin tapauksessa on todettava, että kalliilla saa hyvää. Historiallisten sarjojen ongelmana on usein, että ne näyttävät halvalta tehdyiltä. Crown ei siltä näytä. Rahan avulla se on onnistunut välttämään toisen nykypäivän historiallisten sarjojen helmasynnin, nimittäin ylenmääräisen digikuvan käytön, joka yhä näyttää selkeästi tunnistettavalta ja kököltä.

Ennen kaikkea Crown nojaa hyvään käsikirjoitukseen. Ulkomaailmalle jääkuningattarelta näyttäytyvä Elisabet on sarjassa herkkä ja haavoittuva hahmo, joka tuntee tradition ja instituution olkapäillään. Oikutteleva mies Philip saa syvyyttä, mitä pidemmälle sarjassa mennään traumaattisine lapsuudenkokemuksineen.

Prinssi Charles saa sitten koko vuosisatojen paineen niskaansa ja prinsessa Dianan varmaankin vasta neljännellä kaudella, kun kolmas kausi loppuu vuoteen 1977. Toivottavasti Charles saa oikeutta, eikä kaikkea kuvata vain Dianan näkökulmasta. Niin kuin aina. Tosin päähuomio taitaa tulla prinsessa Dianan näyttelijän arvostelemiselle.

Jos yleensä väitetään, ettei naisille kirjoiteta kunnon rooleja, niin Crownissa niitä riittää. Elisabetin lisäksi hänen raikulisisarensa Margaretin rooli on mehukas näyteltäväksi. Tilaa tosin Margaret saa vain rajallisesti. Sääli.

Miehet taitavat edelleen olla heikkoja sarjan kolmannella kaudellakin. Joko haluiltaan tai tahdoltaan. Mutta onhan se niin, että kaikki muu tässä maailmassa muuttuu, mutta kuningatar Elisabet pysyy. 

Luettua: Donald Trumpin kauneimmat runot: Tai no, ei nyt ihan runoja ole

Donald Trump herättää närää enemmän kuin yksikään Usan presidentti pitkään aikaan ennen häntä. No. Ennen Richard Nixonia.

Mies on samaan aikaan koominen hahmo, että erittäin vihattu. Harvinainen koostumus. Minua Trump on persoonana kiehtonut. Kopea ja ylimielinen Trump on samaan aikaan äärimmäisen herkkä kritiikille itseään kohtaan. Kukapa kritiikistä pitäisi.

Omasta mielestään Trump on aikansa suurin marttyyri, joita arvostetut mediat vainoavat. Omalla tavallaan Donald Trumpin Kauneimmat runotkin ovat taitavaa vittuilua Trumpille. Sillä ei kirjassa Trumpin runoja ole, vaan otteita tviiteistä, puheista ja haastatteluista.

Ei sillä, minua kyllä kiinnostaisi tietää, millaisista runoista Trump pitää vai pitääkö ollenkaan? Tai onko hän ylipäätään vapaaehtoisesti lukenut kirjoja?

Vaatimaton mies Trump ei ole. Ei edes kaino. Sen tiedämme kaikki. Erityisesti hän pitää haukkumisesta. Eritoten Hillary Clintonien ja muiden vastustajikseen katsomiensa. Usein kohteena ovat äänekkäät naiset, mutta myös hänen vihollisenaan pitämä valtamedia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Toisaalta Trump tykkää jakaa kiitosta auliisti. Sanat kaunis, upea yms. toistuvat hänen "runoissaan" usein silloin kun jokin asia on saanut Trumpin kehräämään hetkeksi. Tai kun hän kirjoittaa omista saavutuksistaan.

Trumpin runouden ikuistaneelle Rob Searsille täytyy antaa kiitosta jo siitä, miten valtava urakka hänellä on ollutkaan. Jo tviittejä Trump syöltää päivässä uskomattoman määrän. Ja uusimpia Trumpin "herkkuja" kirjassa ei edes ole parin viimeisen vuoden ajalta.

Se on sitten lukijan silmässä näkeekö niissä Trumpin tviiteissä kirjallisia ansioita. Trumpin Kauneimpia runoja kun on vaikea arvostella sen kirjallisten ansioiden perusteella. Kuvan se antaa aikamme näkyvimmän poliittisen persoonan ajattelumaailmasta.

Katsottua: Jouko Turkan Seitsemän veljestä: Erilaista tänäkin päivänä

Jouko Turkan ohjaama televisioversio Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -kirjasta tuli ulos ensimmäisen kerran vuonna 1989. Tuolloin olin 12-vuotias poikanen. Jokusen jakson katsoin silloinkin. Sen muistan, että yleisön reaktiot olivat rajummanpuoleisia. Tämä on täyttä paskaa, pyhäinhäväistystä, räkää, itkua ja oksennusta. Heti pois televisiosta. Tähän tyyliin.

Nuo reaktiot olivat ymmärrettäviä. Suomessa oli tuolloin kaksi tv-kanavaa ja kokemuspohja mistään tavanomaisuudesta poikkeavasta aika ohut. Edelleenkin ollaan aika konservatiivisia.Teatterissa Suomessa käy vain harva, jossa kokeellisempaa ilmaisua on enemmän saatavilla.

Nyt sarja on ensimmäistä kertaa katsottavissa uudelleen. Pakkohan se oli kuikuilla, miltä sarja vaikuttaa nyt. Vaikuttava se on edelleen. Se huuto ja mylvintä saa väkisinkin aikaan reaktion halusi sitä tai ei. Sitä on samaan kiusallista ja kiehtovaa katsoa. Uskoisin, että jos vastaava sarja tehtäisiin nyt, herättäisi se edelleen kohua.

Armottominta Turkan versiossa ovat lähes jatkuvat lähikuvat, joita muuten yleensä viljellään säästellen. Siinä täytyykin rään roiskua, että jännite säilyisi. Käsittämätön urakka on näyttelijöillä ollut lähes vuoden kestäneissä kuvauksissa. Tuolla intensiteetillä on takin täytynyt olla tyhjä kuvausten jälkeen.

Jos Aku Louhimiestä syytetään kovista otteista ohjaustyössään, niin kannattaa katsoa veljesten teosta tehty dokumentti. Siinä Turkka huutaa sentin päässä naamasta ohjeita näyttelijöilleen. Ainakaan itse en olisi moisesta höykytyksestä selvinnyt.

Koulusta on ollut ilmeisimmin hyötyä, sillä sarjan näyttelijöistä kaikki ovat tehneet pitkän uran ja osa on oikeita tähtinäyttelijöitä, jos Suomessa tähteily nyt edes onnistuu.

Minulle suurimman vaikutuksen teki Kai Lehtinen Juhanina. Hahmo on suorastaan brutaalin alkuvoimainen. Silkalla raivolla vastataan kaikkiin elämän heittämiin vastoinkäymisiin. Toinen on Tero Jartin Eero. Veljesten älykkö, jos niin voi sanoa. Edvin Laineen lukkari oli myös mainio sivuosa.

Seitsemän veljestä voi mielestäni kaivata uutta näkökulmaa. Toisesta suomalaisesta järkäleestä eli Tuntemattomasta sotilaasta on tehty uusi elokuva, niin miksei Seitsemästä veljeksestä? Itselleni Aleksis Kivi on kaikesta huolimatta jäänyt vieraaksi, kuten kirjoitin hänestä seitsemän vuotta sitten kirjallisuusblogiini.

Aikainen syksy (runo)

Hän poltti lottapukunsa.
Manttelin jätti.
Mukana kaikki kauniit kirjeet sotilailta.
Koska isä näin pyysi.
Isä pelkäsi Siperiaa.
Ajat olivat muuttuneet.
Vallalla oli uusi valta.
Poissa oli kaunis kesä,
jolloin satakielet lauloivat
ensimmäistä kertaa Karjalassa.
Tuon kesän keskeyttivät
tykinlaukaukset
kaukaa Suomenlahdelta.
Vain rukous säilytti elämän.
Ja koitti aikainen syksy,
joka vihdoin loppui.

Luettua: Henrik Tikkanen: Sukupolvien rakkaudettomuus hukkuu alkoholiin

Aina silloin tällöin yli 40-vuotias, kuten minä, tekee vielä löytöjä. Löysin Henrik Tikkasen tuotannon. Tiesin hänet nimenä, jolla on ristiriitainen mainen jälkipolvien silmissä, mutta yllätys oli suuri, kun luin hänen ns. osoitesarjansa.

Helvetin hyvää, armotonta tekstiä, jossa ei turhia sanoja ole.  Hänen tyylistään sain esikuvan omaa romaaniprojektiani varten, joka ei tunnu koskaan alkavan.

Osoitesarjaan tai oikeastaan paremmin sanottuna trilogiaan kuuluu kolme pienoisromaania: Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Osoitteet viittaavat asuinosoitteisiin hänen elämässään tässä omaelämäkerrallisessa trilogiassa.

Traagisia ne ovat kaikki, kertoen alkoholin kiroista ja ihmisten kyvyttömyydestä rakastaa tai muuttua, vaikka näkevät edellisten sukupolvien virheet.

Voimallisin osa trilogiasta on sen ensimmäinen osa Kulosaarentie 8, jonka tapahtumat sijoittuvat Tikkasen lapsuuteen ja nuoruuteen epäsuhteisessa ja onnettomassa suomenruotsalaisessa perheessä. Elämäänpettynyt alkoholisoitunut isä ja hepsankeikka äiti saivat Tikkasen tutustumaan elämän onnettomiin piirteisiin jo pienestä pitäen.

Tikkasen vakioteemoja ovat rakkaus, rakkaudettomuus, seksi, alkoholi, kuolema näin tiivistettynä. Tällä setillä on vaikea epäonnistua kirjallisuudessa, vaikka muussa elämässä epäonnistuisi.

Hänen kirjoissaan ihmiset eivät kohtaa toisiaan, vaikka kohtaavat. Tikkasen vanhemmat olivat ihmisiä, joiden ei olisi koskaan pitänyt saada lapsia. Tai ainakaan kasvattaa itse. Nykykielellä toksiset vanhemmat tuhoavat lapsensa syntymästä lähtien.

Tikkasen kirjoja leimaa tietynlainen kohtalonusko eli ei ole mahdollista mennä toisin. Omat yritykset parempaan valuvat siihen, mitä joskus oli. Ja mistä ei pääse koskaan yli. Olit sitten kuinka tulisesti rakastunut, masennus ja muistot vetävät takaisin paskaan. Ihminen takertuu niihin asioihin, joista olisi päästettävä irti.

Mitä Postin pääjohtaja ja muut kohujohtajat saattaisivat ajatella?

Jokainen me tiedämme, ettei maailma ole oikeudenmukainen paikka. Vielä vähemmän se on sitä, kun kyse on rahasta ja vallasta. Neste maksaa johtajalleen vahingossa ex-johtajalleen palkkaa vuosia, siinä missä Kela perii ärhäkkänä köyhälle reppanalle vahingossa ylimääräisenä maksetun pois. Esimerkkejä riittää.

Rahalla on taiaomainen vaikutus. Kaikkien halveksumasta köyhästä inhokista tulee useimpien suosikki, kunhan rahaa ilmestyy pöytään. Ja kun rahaa ei ole, niin millään muulla ei ole väliä kuin rahalla. Loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä kuin rahalla.

Julkisesta rahasta ollaan tarkkoja vain köyhän olleessa kyseessä. Valtion omistaman Postin pääjohtaja jalomielisesti lahjoittaa osan jättipalkastaan pois, kun kohu nousi. Jostain syystä häntä on pidetty hyvänä ja palkittavan arvoisena johtajana, vaikka palvelu ei toimi ja kansalaiset tyytymättömiä. Hän on hyvä kuitenkin laskemaan palkkoja ja antamaan potkuja. Kovuus ei ole huono juttu työelämässä.

Pienelle ihmiselle virheitä ei anneta anteeksi. Jos potkut tulee, seuraavasta paikasta ei voi välttämättä kuin haaveilla. Jos ison yrityksen pomo saa potkut, saa hän ison tukun rahaa mukaansa ja seuraava paikka jo odottaa ruhtinaallisemmalla palkalla. Eli johtajaputkeen vaan nyt, hyvät ihmiset.

Yleensä nämä palkoistaan kohujohtajaksi nimetyt keski-ikäiset miehet ovat harmaan oloisia tyyppejä. En oikein erota niitä toisistaan. Kohtuullisen kallis puku, silmälasit ja jotenkin aina etäinen olemus ovat heidän tuntomerkkejään. Muuten he ovat toinen toistensa klooneja.

He eivät kinastele somessa, eivätkä lehtien palstoillakaan kun pakon edessä. Ei heidän tarvitse. Heidän ei tarvitse enää kuunnella. Heitä kuunneellaan, ainakin ne, joiden mielipiteillä on merkitystä johtajaputkessa.

Tavallinen ihminen on heille joku kaukainen pikku olento, jonka huolet ovat kaukana kuin Afrikka. Ainakin kun johtaja ajelee kotiinsa Kulosaareen ottamaan vain ne neljän tunnin yöunet, joita hän mainostaa Kauppalehdessä. Köyhät ovat kaukana nukkumalähiöissään murehtien rahojensa riittävyyttä ja työpaikkojensa kestävyyttä.

Näiden harmaat johtajat eivät epäröi potkujen antamisessa. Paljolti niillä saadaan tulosta näyttämään hyvältä. Etäännyttämällä numeroksi ihminen potkujen antaminen ei satu, toisin kuin pikkupomoilla, jotka ottavat potkut saaneiden vihat vastaan. Jäljelle jääneet työntekijät kun vielä puukottavat ilomielin toisiaan selkään, kunhan saavat pitää työpaikkansa.

Heidän harmaiden harmikseen ne pirun toimittajat aina kaivelevat niitä numeroita ja palkkoja. Ja sitten on taas kohu käsillä. Onneksi he tietävät, etteivät ne kauan kestä. Voi sitten taas soitella kaverille tennistreeneihin ja sopia uusista haasteista. Kiertokulku kulkee heidän kohdallaan vain ylöspäin.

Yksijalkainen kenraali (runo)

Yksijalkainen kenraali, Napoleonin suosikki,
jolle kohtalo asetti osan
tulla haudatuksi tanssilattian alle.
Musiikkia, musiikkia, musiikkia kaikille!
Hänen kunniakseen, tanssikaa!
Kenraali ei luoksenne pääse,
haudassaan hän kuulee
jalkojenne iloiset askeleet.
Tykinkuulan repimänä,
yksijalkaisena muistutuksena
yhdestä epäonnistuneesta sotaretkestä,
odottaen viestiä keisariltaan
yksinäisessä haudassaan. 

Luettua: Benito Mussolini: Puhun Brunon kanssa

Wikipediasta huomasin, minä kun rakastan kaikkea turhaa tietoa, josta minulle ei ole hyötyä. Niin, huomasin, että Italian diktaattorilta Benito Mussolinilta on suomennettu sodan aikana yksi teos, Puhun Brunon kanssa.

Kirja löytyi kuin löytyikin Pasilan kirjaston kirjavarastosta. Tätä kirjaa ei ole varastettu kuten Hitlerin Taisteluni -kirjalle käy. Syykin on selvä, eihän kukaan tästä teoksesta tiedä. En edes minä tiennyt, vaikka omaan jonkilaiset taidot kirjallisuudesta.

Kirja ei ole poliittinen teos siinä missä Mussolinin virkaveljen Taisteluni -kirja on. Ei käytännössä lainkaan poliittinen. Mussolinin kirja on surukirja hänen lento-onnettomuudessa kuolleesta pojastaan Brunosta. Surua siinä on vain rippeeksi.

Mussolini ei ollut kovinkaan taitava kirjoittaja toimittajamenneisyydestään huolimatta. Ainakaan tämän kirjan perusteella. Uuvuttava ja detaljeja rakastava kirjailija, eikä kustannustoimittaja ole uskaltanut tietenkään sanoa tätä Mussolinille.

Eikä suomennoskaan ole uskaltanut irroitella. En italiaa osaa, mutta tilaustyö on tainnut olla vuonna 1943 ei enää niin intohimolla tehty, juuri ennen Mussolinin imperiumin romahdusta.

Italiassa kirja oli ilmestynyt vuonna 1941, jolloin Italian imperiumin romahdus oli vasta alkanut ja Brunon tehtäväksi tuli olla eräänlainen sodan uhri, joka todisti, että Il Ducekin antoi omistaan sodalle. Se lienee kirjan tarkoitus. 

Jonkinlaisiin kaunokirjallisiin ansioihin Mussolini yltää luvussa, jossa hän käy katsomassa kuollutta poikaansa vaimonsa kanssa. Perheen lahjakkaan lentäjäkultapojan menetys sattui kaikkivoipaiseen diktaattoriinkin, äidin tuska on taas aina kova.

Teatterissa: Sapiens: Ihmiskunta kaatuu älykkyyteensä ja ahneuteensa

Kuva: Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Ihmiskunnan historiaa on vaikeaa sulloa yhteen näytelmään. Kansallisteatterin Sapiens sitä kyllä edes yrittää. Se hakee tai antaa katsojalle itse mahdollisuuden itse hakea vastauksia kysymyksiin, kuten mihin olemme menossa, miksi meille ei mikään riitä ja oliko teknologinen kehitys oikein? Puhumattakaan kapitalismin oikeutuksesta.

Sapiensin kaltaista näytelmää en ole koskaan nähnyt. Näytelmää, joka toimii kertojan ja näyttelijöiden elekielen varassa. Oli sitten Yuval Noah Hararin alkuperäiskirjan maailmankatsomuksesta mitä mieltä tahansa. Itse en ole hänen kirjojaan lukenut, joten varsin avoimin mielin saatoin näytelmästä nauttia.

Avaran luonnon Jarmo Heikkisen ottaminen kertojaksi oli muuten loistoveto. Tuttu ääni tuo keveyttä raskaaseen aiheeseen. Sellaisen olon, että nyt katsellaan ihmisdokumenttia. Onhan ihmiset saaneet alkunsa Afrikan savanneilta, jossa Avara luonto vierailee usein.

Minä pidin henkilökohtaisesti myös siitä, että ihmiset esitettiin dioraamoissa, pienissä laatikoissa, joissa voimme tutkia ihmistä kuin televisiosta. Aivan kuten ihminenkin tekee eläimille. Ihminen oli laji muiden lajien joukossa. Näyttelijöiden kasvojen naamioinen myös esti inhimillistämästä ihmisiä ja siten tarina pysyi tärkeimpänä, ei näyttelijät.

Eikä Hararin käsitys ihmiskunnasta mikään lempeä ole. Onneksi sitä on näytelmässä hieman kevennetty. Mutta ihminen on eittämättä ekologinen sarjamurhaaja, kuten näytelmässä todetaan. Ihmiskunnan tuhoksi koitui ihmisen liian tehokas ajattelukyky, joka auttoi ihmiskuntaa elättämään niitä tulevaisuusmaakareita, joista ennen ei olisi ollut heimon elättäjiksi. Nämä maakarit ovat luoneet sen kuvitteellisen todellisuuden, johon politiikka, rahatalous ja oikeastaan kaikki nykyisin perustuu.

No. Ihan kaikkea ei ole teknologiaa ja ihmisen halua rikastuakaan syyttäminen. Näytelmä kertoo, että ihminen on ainoa laji, joka kuvitteellisella ideologialla tai uskonnolla kykenee hallitsemaan kokonaisia ihmisjoukkoja. Ei paviaani suostu kuolemaan pelkän kuolemanjälkeisen paratiisin lupauksella. Ihminen suostuu.

Koska aihe on vaikea, niin näytelmän näkeminen toisen kerran saattaisi avartaa mieltä enemmän. Niin paljon hyviä ajatuksia ja knoppeja heitetään päälle puoleentoista tuntiin, että väkisin joku valuu sormista pois. Milla Leino on tehnyt kovan työn tämän järkälemäisen aiheen saattamisessa viihdyttäväänkin muotoon. Ahdistava näytelmä ei nimittäin ole. Yleensä kaikki tulevaisuuden maalaaminen mustaksi, kun herättää minussa väristyksiä.

Ihmistä on ajanut eteenpäin ahneus ja sen edessä ajattelemattomuus, siinä Harari on oikeassa. Me haluamme aina enemmän, aina korkeammalle, aina uutta. Kapitalismi on tuon ajattelun hedelmä. Se on ajanut ihmiset suuriin saavutuksiin, mutta ehkä uhkaa tuhota myös ihmiset.

Jatkuva kasvu kun ei ole mahdollista, että jokin osa pettää ja on jo pettänyt. Vaikeammaksi tilanteen tekee se, että nykyihminen on jatkuvasti täysin tietoinen siitä, että toisilla on aina enemmän kuin hänellä. Paluuta savanneille ei ole.

Big Brother lämmitettiin uudelleen - miksi ihmeessä se vielä toimii?

Kuva: NelonenMedia

Monia vanhoja tv-ohjelmia on lämmitetty uudelleen. Nopeasti muisteltuna esimerkiksi Napakymppi, Kymppitonni ja Onnenpyörä.

Jopa noin 20 vuotta vanha reality-formaatti on lähtenyt lämmittelykierrokselle. Big Brother hämmästyttävää kyllä onnistuneesti. Muut uudelleenlämmittelyt ovat epäonnistuneet mielestäni aika täydellisesti. Niissä ei ole uutta vanhan päälle. Eikä edes vanhaa tavoitettu kunnolla.

Big Brother on onnistunut tavoittamaan formaattinsa alkuperäistä aitoutta uudelleen. Siitä puuttuu se väkisin vääntämisen tuntu, mikä kuvasi hyvin BB:n viimeisiä kausia Suomessa. Muualtakin maailmassa formaatti on laitettu naftaliiniin, kun uutta ei enää löytänyt.

Kaikki on kiinni oikeista henkilövalinnoista, kun puhutaan reality-televisiosta. Big Brother elää myös ajassa. Talosta löytyy muun sukupuolisia. Ei heitä olisi laitettu taloon vielä vuonna 1999. Taloa ei ole täytetty kuitenkaan vähemmistöillä, vaan mukaan on heitetty uskovainen, persu ja kaikkea siltä väliltä. Persoonia kaikki ja keskustelutaitoa löytyy.

Jännää, että keskustelut riittävät vielä kannattamaan jotain ohjelmaa. Näin se todella on. Tavallisten ihmisten keskustelut. Talkshowta riittää, mutta niistä puuttuu aitous, jonka Big Brother on jälleen tavoittanut. Talkshow pönkittää juontajansa tähtikulttia, ei vieraan.

Loppuvaiheessa ennen laittoaan hyllylle vanha BB alkoi olla sitä, että mitään mielenkiintoista ei taloon saatu muuta kuin juottamalla asukkaita. Nyt talo on ollut auki päälle viikon, eikä varsinaisia kännejäkään ole vedetty. Eikä edes riidelty rajusti. Seksiäkin on harrastettu, mutta mitään pahaa siinä on. Hyvähän se on, että jotkut saavat.

BB:n uuden tulemisen takana on kovia tekijöitä. Esimerkiksi Petteri Ahomaa ja Janne Virtanen. Silläkin on oma merkityksensä.

Joku kirjoitti, että nykyisin ihmiset puhuvat avoimesti elämästään somessa. Kyllä joo, kunhan kyse on positiivisen kuvan luomisesta. BB:n taika on siinä, että siellä puhutaan myös ikävistä asioista. Silloin yhden ihmisen murheesta tulee kaikkien murhetta ja siinä on jotain kaunista.

Niin ja, kyllä BB:n seuraamiseen liittyy se pieni vastarinnan ihme. Kun kaikki haukkuu mitä roskaa se on, niin pakko se on katsoa. Vaikka piruuttaan. Se on niin kuin juorulehden lukeminen. Kukaan ei lue, mutta kaikki tietävät, mistä on kyse. 

Katsottua: Juoppohullun päiväkirja: Satua, ei kunnon dokausta, eikä ainakaan helvetillistä krapulaa

Katselin Juoppohullun päiväkirja-elokuvan. Vuosia myöhässä ensi-illasta tietenkin. Ajattelin, että nyt tulee raina, jota saa taatusti haukkua sydämensä kyllyydestä. Huonohan elokuva olikin. Onneksi erilaisella tavalla.

Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on kirjasarjana helvetin huono. Siksipä se on menestynyt. Viihdettähän ne ovat, eikä mitään kirjallisuusapurahoja havittelevaa korkeakulttuuria. Molemmat unohdetaan yhtä varmasti ja joku kirjoittaa kaikki uudelleen, myös Juoppiksen.

Joskus 2000-luvun alussa luin niitä itsekin ryppyisenä halvalla painettuina repaleisina versioina. Sitten ovat saaneet jäädä. Vuorinen sen sijaan on tehnyt itsestään monitoimijulkkiksen. Saavutus jo sinänsä.

Elokuvana Juoppista ei edes kannattaa ottaa elokuvana. Se on ennemmin sarja hajanaisia kohtauksia, joista kannattaa nauttia sinällään, jos nauttii. Osa kriitikoista lyttäsi tämän elokuvan. Toiset taas kehuivat. Itse en oikein kumpaakaan.

Joonas Saartamo on epäuskottava raskaan sarjan Juha-juopoksi treenattuine vartaloineen ja siloisine poskineen, mutta sen ei kannata antaa täysin häiritä. Jostain se juoponkin on aloitettava. Ei se pöhötys ilmaiseksi tule. Sitä muuten mietin, mistä Juhalla oli jatkuvasti rahaa ryypätä. Rahapula kun on juopon ainainen kaveri.

Elokuvan vahvuudet ovat kuvauksessa ja lavastuksessa. Nautin niistä. Poikkeavat massasta. Ja se, että jääkuningatar Krista Kosonen on saatu tällaiseen tekeleeseen mukaan on jo saavutus sinänsä. No, aikaahan siitä oli. Työtapaturma. Tämä elokuva on vedetty tahallaan yli. Sen kun ymmärtää, niin homma sujuu soljuten. Siis se katsominen.

Ei tätä kannata katsoa sillä silmällä, että tässä varoitetaan alkoholin vaaroista, vaikka loppu hieman töksähtäen siihen viittaa. Juoppokaverit eivät muuten ikinä panisi toisiaan kännissä takaapäin, eivätkä hajoittaisi kämppänsä huonekaluja, koska niitä ei juuri ole. Näin pääsi tapahtumaan elokuvan loppuosassa. Se tekijöille tiedoksi.

Jollain tämäkin elokuva oli lopetettava, niin sitten kai kuolemalla ja alkoholinvaaroilla. Akkahan lähti jo aiemmin, kuten tapana on. AA-ryhmän vetäjä kun tuskin on sitkeimpiä juopottelun seuraajia. Jos haluaa nähdä elokuvan alkoholista ja helvetillisistä, tappavista krapuloista, kannattaa kääntyä toisen elokuvan puoleen.

Eikä tässä mitään bukowskimaista renttuiluelämäntapaakaan tavoiteta. Kun ei tässä elokuvassa mitään filosofiaa ole. Hyvä sinänsä. Miksi kaikella pitäisi aina edes olla jokin tarkoitus? Tämä elokuva on teatterimainen, mutta minä helvetti soikoon pidän teatterista.

Yksinäisten katu (runo)

Yksinäisten kadulla,
tietenkin Pariisissa,
lähellä puistoa, 
jossa kärsivät nuoret miehet
pudottautuvat kuolemaansa.
 
Luulevat nähneensä perkeleen,
jota ei muka pääsisi pakoon.

He olivat uhmakkaita,
koska luulivat neitojen huomaavan sen.

He kuuntelivat muiden ajatuksia,
eivät kuunnelleet omaa ääntään.

Yö ei tuonut heille
vastausta, ei rauhaa.

Hijaisuuden.
Ei sydämen arvoista,
kalpeaa neitoa.

Puistossa, nyt,
on estetty pudottautumasta.

Kenelle he epätoivoisina kirjeitä kirjoittaisivatkaan?

Heidän rakkautensa kuoli,
ennen kuin rakkautta oli heille olemassa.

Onko vain rikkailla oikeus rikastua lisää? Tekopyhyyttä ja laskelmointia

Kenenkään järkevän ihmisen mielestä Amazonin ja muiden sademetsien tuhoaminen ei voi olla hyvä ja asia ja oikein. Kaikki muu, mikä siihen liittyy, lipookin jo tekopyhyyttä.

Ensimmäinen tekopyhä on Brasilian presidentti. Hän käyttää härskisti hyväkseen oppimatonta osaa kansastaan. Irtopisteitä saa helpolla, kun antaa köyhille luvan omaan maahan. Ei heitä kiinnosta sademetsien suojeleminen. Heitä kiinnostaa päivittäinen toimeentulo. Kaiken kukkuraksi tuo maa ei edes kauan säily viljavana.

Toiset tekopyhät asustavat länsimaissa, jotka ovat itse riistäneet kehitysmaiden resursseja vuosisadat. Vieläpä orjuuttaneet heitä siirtomaikseen. Nyt sitten syyttävällä sormella torutaan Brasiliaa. Länsimaat kieltävät vaurastumisen kehitysmailta. Se ei vain voi toimia. Kehitysmailla on oikeus vaurastumiseen siinä missä länsimailla.

Länsimaat ovat itsekin tuhonneet metsänsä ja ympäristönsä, vaikkakin Euroopassa on otettu huikeita askelia viime vuosikymmeninä ympäristön hyväksi. Luonto joutuu yleensä kärsimään rikastumisen edessä, niin kehitysmaissakin, joiden ongelma on vielä se, että vaurastumiseen pääsee käsiksi korruption yms. takia harvempi kuin länsimaissa. Apua vaurastumiseen löytyy kotimaassa Sortterilta.

Mikä sitten ratkaisuksi tähän ristiriitaan? Ainakaan se ei maailmaa pelasta, jos brasilialaisia tuotteita ei osteta? Ympäri maailmaa raahataan tuotteita länsimaihin, mutta sen tuomasta saastuttamisesta ei ole kukaan kiinnostunut. Sitä paitsi tällainen boikotti yleensä unohtuu yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jo nyt sademetsien pelastamisen into on laantunut alun innostuksen jälkeen.

Ja miksi kukaan ei muista muita sademetsiä? Moottorisaha laulaa ja metsät palavat niin Afrikassa kuin Aasiassa. Siperian metsistä edes vielä mainitsematta. Ja missä ovat ne Euroopan metsät? Ai niin. Ne tuhottiin jo satoja vuosia sitten vaurastumisen tähden.

Katsottua: Trotski: Olisiko Trotski ollut Stalinia parempi?

Netflixiä selatessa tulee välillä olo, että kaikki on jo katsottu. Joko roikun siellä liikaa tai kiinostavaa ei toden totta löydy riittävästi. Enää.

Yllätys olikin, kun löysin Trotski-sarjan. Legendaarisesta vallankumousjohtajasta tehty sarja ja vieläpä venäläisten tekemänä. Minähän olen Neuvostoliiton historiasta kiinnostunut, joten pyörimään sarja oli laitettava. Katsoin sen loppuunkin ja näin ei käy monen sarjan kohdalla.

Sarjasta jäi minulle positiivinen pohjavire, vaikka tietenkin jotkin asiat jäivät häiritsemään. Historiassa on paljon jahkailtu, että mitä jos Lev Trotski olisi saanut Leninin kuoleman jälkeen vallan, eikä kilpailijansa Stalin. Olisiko maailmanvallankumous levinnyt koko maailmaan ja Stalinin vainot toteutumatta. Tuskinpa vain.

Tämä sarja näytti, ettei Trotski sen lempeämpi ollut kuin Stalinkaan. Jopa julmempi ajoittain, joka vallankumouksen nimissä teloitutti jopa bolsevikkeja itseään. Eikä hän tekojaan katunut, sanoi niiden olleen tarkoituksenmukaista. Trotskin nousua johtoon esti Stalinkin lisäksi myös se, että hän oli juutalainen. Antisemitismi oli Venäjällä vallalla.

Eikä Trotski mikään lempeä isä ollut, jolle muutkin sukulaiset olivat korvattavissa. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen Stalinin tapattamaa Trotskia itseään. Kuvaavaa oli, että Trotski tapettiin jäähakulla. Kylmä mies kun oli itsekin ollut. Trotski oli aidompi vallankumouksellinen kuin itse Lenin, joka ei hänkään lempeä mies ollut. Se on ehkä hänen perintönsä jälkimaailmalle.

Stalin oli tässä sarjassa ylinäytelty kiiluvasilmäisenä petona. Jotenkin epäuskottava hahmo. Trotski itse pysyi kehujen puolella, joskin taas kerran väkisin lisätyt rakastelukohtaukset ja painajaisnäyt hieman huvittivat enemmän. Frida Kahlon, joka kylläkin ilmeisesti oli Trotskin rakastajatar tämän Meksikon pakolaisvuosina, esittäminen sylistä syliin kiertävänä kiertopalkintona herätti myös minussa kummastusta.

Nämä puutteet kun jättää pois, niin venäläiseksi sarjaksi Trotski on yllättävänkin jouheva ja nopeatempoinen. Paikoitellen yllättäväkin, välillä pitkäpiimäinen. Historiallisissa sarjoissa vain muut henkilöt kuin päähenkilö jäävät usein ohueksi sielunmaailman kuvailultaan.

Trotski ei vieläkään käsittääkseni ole saanut Venäjällä anteeksiantoa, kuten ihme kyllä esimerkiksi Stalin. Monet eivät muualla edes varmaan tiedä, kuka Trotski oli. Ehkä Trotski oli liian etäinen ja älyllinen, eikä hän sytytä ihmisiä. Hävisihän hän valtataistelun älykkyydeltään keskinkertaisemmalle Stalinillekin.

Onko Greta Thunberg maskotti vai sankari?

En ole viime aikoina enää halunnut kirjoittaa mistään ajankohtaisista aiheista. Osin siksi, että asiat menevät absurdimpaan ja aina saivartelevampaan suuntaan. Vielä vähemmän olen halunnut kirjoittaa omasta itsestäni. Sen aika koittaa joskus.

Nyt kirjoitan ajankohtaisista. Kukaan järkevä ihminen tuskin kiistää ilmastonmuutosta. Kirjoitan Greta Thunbergistä, tuosta ilmastonmuutoksen teini-ikäisestä Jeanna D´Arcista. Itseasiassa heissä on samaa näköä. Greta on toisten sankari ja toisten epäluulojen kohde.

Pakko myöntää, että itse kuulun niihin, joiden mielestä hän toistaa aikuisten hänelle istuttamia sanoja. Vaikka hänellä on asperger, jotenkin vain kuultaa läpi, että onko tuo nyt sitä mitä hän itse haluaa sanoa. Nyt hänet raijattiin ylittämään Atlanttia veneellä. Uskaltaisin arvata, että takaisin tullaan kuitenkin lentokoneella.

Jos joku aikuinen, varsinkin mies, kritisoi Gretaa, niin yleensä muut aikuiset tulistuvat. Joiden mielestä Greta on yhtä kuin nuorten oikeus sanoa mielipiteensä ja eri mieltä olevat ovat setämiehiä. Minusta oikea nuori ajattelija ei edes pyydä oikeutusta aikuisilta mielipiteisiinsä.

Tähän setämiesmiinaan asteli muun muassa Lasse Lehtinen kolumnissaan. No, itse olisin jättänyt tytöttelyt pois näinä aikoina, mutta provosoiva otsikko takaa lukijat.

Mihin Gretaa sitten tarvitaan? Ilmastonmuutossotureita riittää aikuisissakin. No siksi, että mikään ei ole myyvempää kuin nuori, viaton nainen, kun halutaan saada viesti perille mediassa. Hapsutukkaiset hipit eivät herätä kiinnostusta. Kuka Gretan onkaan brändännyt, niin hän on tehnyt hyvää työtä.

Ja juuri nuoruudella toisinajattelevat saadaan kivasti haukuttua sediksi ja Gretan kiusaajiksi. Onhan Greta ollut myös koulukiusattu. Niin kuin aika moni meistä muistakin. Emme ole vain myyviä ja oikeassa ajassa väärine mielipiteinemme.