Luettua: Henrik Tikkanen: Sukupolvien rakkaudettomuus hukkuu alkoholiin

Aina silloin tällöin yli 40-vuotias, kuten minä, tekee vielä löytöjä. Löysin Henrik Tikkasen tuotannon. Tiesin hänet nimenä, jolla on ristiriitainen mainen jälkipolvien silmissä, mutta yllätys oli suuri, kun luin hänen ns. osoitesarjansa.

Helvetin hyvää, armotonta tekstiä, jossa ei turhia sanoja ole.  Hänen tyylistään sain esikuvan omaa romaaniprojektiani varten, joka ei tunnu koskaan alkavan.

Osoitesarjaan tai oikeastaan paremmin sanottuna trilogiaan kuuluu kolme pienoisromaania: Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Osoitteet viittaavat asuinosoitteisiin hänen elämässään tässä omaelämäkerrallisessa trilogiassa.

Traagisia ne ovat kaikki, kertoen alkoholin kiroista ja ihmisten kyvyttömyydestä rakastaa tai muuttua, vaikka näkevät edellisten sukupolvien virheet.

Voimallisin osa trilogiasta on sen ensimmäinen osa Kulosaarentie 8, jonka tapahtumat sijoittuvat Tikkasen lapsuuteen ja nuoruuteen epäsuhteisessa ja onnettomassa suomenruotsalaisessa perheessä. Elämäänpettynyt alkoholisoitunut isä ja hepsankeikka äiti saivat Tikkasen tutustumaan elämän onnettomiin piirteisiin jo pienestä pitäen.

Tikkasen vakioteemoja ovat rakkaus, rakkaudettomuus, seksi, alkoholi, kuolema näin tiivistettynä. Tällä setillä on vaikea epäonnistua kirjallisuudessa, vaikka muussa elämässä epäonnistuisi.

Hänen kirjoissaan ihmiset eivät kohtaa toisiaan, vaikka kohtaavat. Tikkasen vanhemmat olivat ihmisiä, joiden ei olisi koskaan pitänyt saada lapsia. Tai ainakaan kasvattaa itse. Nykykielellä toksiset vanhemmat tuhoavat lapsensa syntymästä lähtien.

Tikkasen kirjoja leimaa tietynlainen kohtalonusko eli ei ole mahdollista mennä toisin. Omat yritykset parempaan valuvat siihen, mitä joskus oli. Ja mistä ei pääse koskaan yli. Olit sitten kuinka tulisesti rakastunut, masennus ja muistot vetävät takaisin paskaan. Ihminen takertuu niihin asioihin, joista olisi päästettävä irti.