Kirja-arvostelu: Irwin Goodman - Kansan taiteilija: Irwin oli jäädä henkiin viimeiseltä reissultaan

 

Luulisi, että Suomen rakastetuimmasta rentusta, Irwin Goodmanista olisi jo kaikki kirjoitettu. Kimmo Miettinen on kuitenkin onnistunut löytämään uutta Irwin-saagaan kirjassaan Irwin Goodman - Kansan taiteilija.

Irwinin tunteneet muistelevat miestä pääosin positiiviseen sävyyn. Näin ei olisi nykyään, sillä Irwin tuomittiin rattijuoppoudesta useampaan kertaan ja vieläpä alaikäisen kanssa muhinoinnista. Enää tuollaisia virheitä ei annettaisi anteeksi. Irwin sai anteeksi, hän oli omalla tavallaan elämänsä ajan kansan kuva. 

Onneksi muutkin ovat Irwiniä muistelleet kuin viime vuonna mennyt Irwinin aisapari Vexi Salmi. Irwin muistetaan rakastettavana renttuna, joka ei törttöilyistään huolimatta onnistunut tuhoamaan kaveruussuhteitaan totaalisesti. Sikäli ihme, sillä välillä Irwin teki ohareita, mutta omalla tavallaan hän oli lojaali ystävilleen. Irwinille sallittiin sellaista, mitä ei muille kavereille sallittaisi.

Irwin jäi rentun roolinsa vangiksi, jos hän tuli selvin päin keikalleen, niin siitäkin vittuiltiin. Onhan Irwinissä myös tummia sävyjä, kuten se, että hän luuli jotenkin olevansa veronmaksusta vapautettu. Ja tietenkin ankara ryyppääminen, vaikka kotona odottivat pienet lapset. Irwin oli aito kapinallinen, joka todella hankasi oravanpyörää ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. 

Kirjassa on aivan uuttakin tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että Irwinille saatiin pulssi vielä sen viimeisen keikkareissun jälkeen sairaalassa. Ennen aikojaan vanhentunut kroppa ei sitten kuitenkaan jaksanut enää pitää sykettä yllä. Irwinillä oli myös kuukauden mittaisia selviä kausia, vaikka Irwinistä on annettu kuva, että hän oli jokaikinen päivä kännissä.

Vaiennut enkeli (runo)

Tämä enkeli ei halua puhua.
Kaunis enkeli elää sisällään.
Siellä on kaunista,
vaikka ulkona olisi helvetti.
Kaunis enkeli kuulee sellaisia sointuja,
joita enkeli voi vain itse kuulla.
Niitä kauniimpaa
ei ole rumassa todellisuudessa.
Enkeli ei halua puhua,
ei halua puhua sellaisille,
jotka näkevät hänessä viallista.
He eivät näe sitä kaunista,
joka täyttää enkelin sielun riemusta.

Kirja-arvostelu: Päivä on tehnyt kierroksensa - Väinö Linna muistelee: Linna oli Suomen kirjallisuuden suuri yksinäinen

 

Väinö Linnaa pidetään ansaitusti yhtenä merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista. Ellei hän ole se merkittävin. Itse nostaisin hänet itsenäisen Suomen ajan kansalliskirjailijaksi. Hänen tapansa kirjoittaa ei kärsinyt inflaatiota. Ehkä jotkut hänen käsittelemänsä aiheet kylläkin ovat.

Niin erinomaisesti hän kirjoissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla onnistui kuvaamaan suomalaista sielua. Itse luin hänen tuotantonsa pääosan jo 10-vuotiaana. 

Linnan ennenaikaisen väsähtämisen ymmärtää. Linna ei kirjoittanut enää romaaneja Täällä Pohjantähden alla -sarjan jälkeen. Hän todella latasi kirjoihinsa kaikkensa. Sen näkee tekstistä, joka imee ihmisen mukaansa, vaikka  ei ole elänyt kuvailtavaa aikaa.

Hänen tuotantonsa jäi silti vajaaksi, sillä kirjalliset suurtyöt imivät hänen voimansa ja luovuutensa tyhjiin. Muun muassa tästä Linna avautuu Panu Rajalan haastattelunauhoista toimittamassa elämäkertakirjassa. Itse Linna ei merkinnyt muistiin historiaansa eikä kirjojensa historiaa.

Rajalan toimittamaa kirjaa voikin pitää eräänlaisena kansallisaarteena. Hän on erinomaisesti onnistunut toimittamaan nauhat kirjalliseen asuun, vaikka toisto väkisin vaivaa. Täytyy muistaa, että haastattelujen aikana Linna oli keski-iässä, mutta jo huonossa kunnossa. Rajala on aiemminkin toki tehnyt eläviä ja toimivia kirjailijahistoriikkeja.

Linnan nousu kirjallisuuden huipulle on yhden miehen sota. Vailla minkäänlaista kulttuuritaustaa hän opiskeli itse itsensä kirjailijaksi varsin köyhistä oloista. Sota teki Linnasta kirjailijan ja varsinkin tähden Tuntemattoman sotilaan jälkeen, mutta myös traumatisoi häntä. Alikersantti Linna menetti tykistöiskussa koko ryhmänsä.

Linna vetää haastatteluissa tarkan rajan siihen mitä puhuu. Hän puhuu kirjoistaan ja sukunsa historiasta, mutta mitään muuta henkilökohtaista ei kuin sairautensa. Se oli tietysti tapanakin Linnan aikoina. Niin henkiset tai fyysiset. 

Linna kärsi työurakan jälkeen niin huimauksesta ja sydänogelmistakin. Välillä sekoaminenkin oli lähellä, mutta suomalaisen miehen tapaan hän selätti henkiset haavansa lopulta yksin. 

Linnasta jääkin kuva ulkopuolisena. Hän ei ollut lopulta duunari, mutta ei herrakaan. Hän oli kirjallisuuden suuri yksinäinen.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Tänä yönä olen yksin (runo)

Tänä yönä olen yksin.
Tänä yönä kukaan ei tule luokseni.
Olen yksin, koska haluan olla yksin.
Olen yksin, koska näin on oltava.
Olen yksin, koska näin kohtaan pelon,
joka ei jätä minua rauhaan.
Tänä yönä olen yksin.
Nauran pelolle, joka joskus minua hallitsi.
Tänä yönä olen yksin.
Sieluni tietää miten sen täytyy olla, yksin,
koska uni tai elämä ei minua vapauta.
Niin paljon kuin sielu huutaakin kosketusta, tiedän,
minun täytyy olla yksin.
Minulla on aikaa valvoa tämä yö.
Tänä yönä olen yksin.

Köyhän miehen perjantai

Oletko satanisti, yleisö huutaa. Missä sun bändi on? Ootko kännissä? Yleisö huutaa Kauko Röyhkälle. Olemme Malmitalolla Röyhkän soolokeikalla. Röyhkä itse ei näytä huudoista välittävän. Hän on niihin tottunut tuhansilla keikoillaan. Räpsäisee vaan biisin käyntiin ja johan yleisö innostuu. Vaihtelua tämäkin puuduttaviin hiljaisiin suomalaisiin konserttisalikeikkoihin.

Palataan aikaan ennen keikkaa. Olen itsekin kännissä. Olen tarkistanut ainoan tilini, jota ei ole suljettu. Rahaa on suorastaan runsaasti. Peräti 86 euroa. Ei kun CinCiniin Malmilla. Ovi on lukossa. Mitä vittua. Mutta sieltä tulee kyyppari ja laskee janoisen sisään. Kilpailukykyinen hintakin tuopilla. Loosia ei ole vapaana. En istu tuntemattomien viereen. Muutkin tuntuvat olevan menossa keikalle. Kännissä.

Palataan aikaan ennen baaria. Olen Hurstin ruokajonossa. Sataa tihuttaa. Hurstin jonossa on kiehtovia hahmoja. Se saa ajan kulumaan. Kasvot kelpaisivat taiteilijoille ikuistettaviksi. On viinan runtelemaa, kurjuuden runtelemaa, avioliiton runtelemaa ja jäänteitä, jotka ovat jääneet 80-luvulle. Täällä et näe ikävystyttäviä Prismoissa nähtäviä kasvoja. Suuren maailman meininkiä jonossa on, kun se luikertelee thaihieromoiden ohi itse Hurstin valintaan kuin punaisten lyhtyjen alueilla konsanaan. Kenellä on varaa maksaa käteenvedosta hieromossa?

Palataan aikaan jälkeen Hurstin. Olen kotona. Investoin 10 euroa S-kaupan halvimpaan kaljaan. Niitä on silti juotava säästeliäästi. Lasken riittävät tunnit ennen riittävää känniä ennen keikkaa. Selailen netistä uutisia. Samaa kuin ennenkin. Rasismia, rasismia, rasismia... Pohdin onko kokemani kiusaus ja nöyryytys elämässä ollut rasismia minua kohtaan. Uskon, ettei sitä sellaiseksi lasketa, vaikka se on mennytkin henkilökohtaisuuksiin.

Kaljat on juoto, kaksi säästään kotiinpaluun jälkeiseen aikaan. Hyppään bussiin. Leimaan kortin. Jihuu. Siinä on vielä menoaikaa. Kalja ei lämmitä vaan kylmettää. Röyhkä, ei ole kuin pari kilometriä keikallesi. Muistelen, minähän olen nähnyt Kaukon aiemmin. Noin 20 vuotta sitten Oulussa. Silloin luulin, että minusta tulisi käsikirjoittaja. Sekään ei onnistunut. Känni onnistui. Röyhkä jaksoi kuunnella. Siinä on mies oikeassa ammatissa. 

Palataan keikalle. Röyhkä lopettaa vittuilun kuuntelun ja alkaa soittaa. Kaverin tarjoama rommi alkaa lämmittää. Oi Laura, Laura...

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvostelu: Helvi Juvonen - Aukea ei metsään koskaan ovi: Nälkärunoilijan runoissa näkyy marmorinen puhtaus

 

Vuonna 1959 kuollut runoilija Helvi Juvonen oli jo vaipunut unholaan, kun 2000-luvulla hänen tuotantonsa julkaistiin uudelleen. Kovin laaja se ei ollut tämän vain 39-vuotiaana kuolleen runoilijan osalta. Viisi runokokoelmaa kuitenkin ja satuja..

Mutta minkälainen tuotanto. Hänen runoissaan on samaa askeettisen marmorista kauneutta kun esikuvansa Uuno Kailaksen runoissa.

Juvosen osalta voidaan todellakin puhua nälkätaiteilijan osasta. Hän kuitenkin syntyi vauraaseen kauppiasperheeseen, mutta hänen isänsä kuoli nuorena. Tuolloin se tarkoitti perheen vaipumista köyhyyteen. Muutto Helsinkiin ei sekään muuttanut hänen asemaansa elämää niukalla toimeentulolla. 

Juvonen asui yhdessä Sirkka Meriluodon eli runoilija Aila Meriluodon sisaren kanssa. Suhde on ollut rakkaussuhde, joskaan tuohon aikaan lesbosuhteessa tuskin pystyi elämään täysin avoimesti. Ilmeisesti kuitenkin rakkautta täynnä oleva suhde.

Sirkka Meriluoto itse kirjoitti, että Juvonen oli yhtä avointa haavaa. Juvonen oli useamman kerran hoidossa mielisairaalassakin. Hän varmaan pitikin hengissä lääkkeiden väärinkäyttäjä Juvosen niin kauan kuin tämä eli. 

Mutta  takaisin tuotantoon. Juvonen kirjoittaa paljon kuolemasta, koska kuolema ilmiselvästi oli hänen elämässään alituiseen läsnä. Hän näkee kuoleman runoissaan vapauttajana. Se on kaunis tapahtuma, joka lopettaa kärsimyksen. Luonto on myös hänen runoissaan läsnä, joka edustaa puhtautta. Kaupunki alakuloa ja likaisuutta.

Juvosen runot ammentavat selkeästi 20- ja 30-lukujen suomalaisten runoilijoiden perinteestä olematta kuitenkaan vanhahtavia kuin osittain. Hän vaikuttikin juuri modernismin kynnyksellä. 

Parhaimmillaan hän on lyhyissä. lähes alastomissa runoissaan. Silmään pistää, että Juvonen ei lähes koskaan kirjoita rakkaudesta, vaikka hänestä kuitenkin huolehti kärsivällisesti ihminen. Ehkä hänellä oli siihen syynsä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Hyvää Miestenpäivää, mutta miksi miehet mättävät toisiaan turpaan?

Hyvää Miestenpäivää. Ko. päivä kuuluu niihin vähän kiusallisiin päiviin. 

Joo. Siellä se on kalenterissa, mutta kukaan ei sitä vietä. Miestenpäivä kun on kuulemma jokainen päivä. No. Joidenkin. Ja kyllähän sitä Naistenpäivänäkin itketään, että missä miesten oikeudet. 

Vähän tuossa kun lueskelin, niin nyt peräänkuulutettiin Miestenpäivänä transmiesten ja homomiesten oikeuksia. Ok. Eikö tämä ole sitä osastoa joka päivä. Ja no. Heteromiehet eivät ole nyt kuuminta hottia. 

Se siitä. 

Miehistä voisi kirjoittaa paljon, mutta ettei homma heti leviä, niin kirjoitetaan miesten väkivallasta toisiaan kohtaan. Ja kyllä tiedän, että miesten väkivalta naisia kohtaan on ongelma. Vaietumpi ongelma on miesten väkivalta toisiaan kohtaan.

Itse muistan, että väkivalta ja varsinkin sen uhka oli jatkuvasti läsnä jo lapsena. Uhattiin vetää turpaan tai hakata, vaikka mistä syystä. Homma paheni edelleen, kun päästiin nuoruuteen. Silloin se ei ollut enää mitään lasten nujakointia vaan kunnon turpaanmättämistä. Yläasteella tappelut olivat jos ei nyt päivittäisiä, niin viikottaisia koulussa.

Vaikka olin lapsena ja nuorena erakko jouduin silti väkivallan uhriksi. Tönimistä, tuuppimista, lumipesuja, lista on pitkä. Väkivaltainen ryöstökin kuuluu tähän kerhoon, useampaan kertaan. Ja uhkailua väkivallalla lähes päivittäin yläasteella.

Hyvin lähellä olin saada turpaani 18-vuotiaana baarin vessassa. Yksi kaveri rupesi väittämään minua homoksi ja minut olisi pitänyt kuulemma hakata. Joillain ilveellä pääsin tilanteesta ulos. Tuolloin homojen elämässä tuo oli kai arkipäivää. Sateenkaaritouhut eivät olleet in.

Ihme kyllä ensimmäisen kerran minut hakattiin vasta kun olin armeijassa lomalla baarissa. Kaverit olivat ilmeisesti riitaantuneet joidenkin kanssa. Itse en muista soittaneeni kenellekään suutani. 

Yhtäkkiä päähän tulee nyrkkiä ja potkua. Menin tajuttomaksi hetkeksi. Kukaan ei tullut väliin, senkun jatkoivat ryyppäämistä. Mutta näin Suomessa toimitaan. Kas kummaa ovimiehet olivat laskeneet pahoinpitelijät ulos. Taisivat olla heidän kavereitaan. Äiti tietenkin kauhisteli mustaa silmää kotona. Ihme, ettei pahemmin käynyt. 

Armeijassa palattuani kasarmille kouluttaja kysyi tappelinko naisesta. No en. Mutta nuokin sanat kuvastavat tuon 90-luvun lopun machoa maailmaa, jossa naisesta tapellaan kuin omaisuudesta.

Mutta asiaan. Tämä oli esimerkki miesten väkivallasta. Silmitöntä, yllättävää, epäreilua, humalaista. 

Miesten maailma oli sairas. Uskoisin, että se on sitä vieläkin väkivallan suhteen. Turpaan joko annetaan tai otetaan. Senkin tunsin nöyryyttäväksi nuoruudessani, koska tiesin, ettei minusta olisi pahoinpitelemään. Se kenellä oli voima ja pieni kynnys alistaa ja pahoinpidellä, oli voittaja.

Nykyisin olen saanut olla rauhassa miesten väkivallalta. Näen jo päältä päin sen aggressiivisen miesöykkärityypin, enkä ole pakotettu enää olemaan heidän kanssaan samassa tilassa. Mutta suhtaudun edelleen varauksella tilanteisiin, joissa on paikalla humalainen miesjoukko.

Tämän hetken hulluuksia ja tekopyhyyksiä osa 150

Tervehdys aitoja ja muureja puuhaavaan Eurooppaan. Unohtunut on Trumpin kritisointi muuripuuhista siirtolaisten toppuuttamiseen, kun itse EU puuhaa samaa. 

Puolakin on nyt taas kuuminta hottia, kun hoitaa likaisen työn muiden EU-maiden puolesta. Ja miksei Lukasenka lennätä siirtolaisia Usaan, se olisi oikea osoite Lähi-idän kaaoksen aiheuttajana. 

Suomi toki avaa rajansa mielellään Lukasenkan kostoretken uhrien kustannuksella, mikäli Venäjä vain ymmärtää avata Suomen rajan siirtolaisille ja turvapaikanhakijoille, siitäkin huolimatta, että Irakista on itsekin sanottu eräästä lähteestä, että nyt EU:n rajoja kolkuttelevat eivät ole varattomia ja uhattuja vaan varakkaista perheistä.

Mutta yltäkylläisyydessä täällä elämme, ainakin jotkut. Täällähän ei kouluruoka kelpaa edes nirsojen lasten ruoaksi. Kuitenkin he ovat syyllistämässä aikuisia ilmastonmuutoksesta lähikaupasta ostettu karkki suussa välitunnilla, vailla omia ideoita ilmastonmuutoksen torjuntaan. 

Mutta nykypäivän kapinallisuutta on jo se ainakin naisilla, että jättävät kainalokarvansa ajamatta ja lataavat sitten voimaantuneena someen kuvan kainalokarvoistaan. Tämä on kuulemma patriarkaatin vastustamista, ikään kuin ketään kiinnostaisi, onko naisilla kainalokarvat tai ei. Ei ainakaan minua.

Kamppailee sitä meidän evankelisluterilainen kirkkokin nuorison ja vaativan aikamme kanssa. Ja oikeastaan kaikkien kanssa, kun kirkosta erotaan edelleen kiihtyvää tahtia. Epätoivossaan kirkko on lähtenyt mukaan Pride-kulkueisiin ja nyt fanittaa avoimesti elokapinallisia. 

Kirkosta lähtee konservatiivisimmatkin jäsenet pois. Mitä jää jäljelle, ajanhenkeä kumarteleva savijättiläinen, joka kumartelee jokapuolelle. Sääli. Sillä kirkko tekee hyvääkin työtä.

Mutta ei tästä kaikesta tekopyhyydestä sitten enempää. Ja mitäpä näistä, kansaa kiinnostaa enemmän Tanssi tähtien kanssa ja Linnan Juhlat.

Pelkäätkö kuolemaa? Ja miten viettäisit elämäsi viimeisen päivän?

Kuolemanpelko käy sitä ajankohtaisemmaksi kysymykseksi, mitä lähempänä on tiimalasin loppupäätä. Itse uskoisin olevani jo siellä tiimalasin huonommalla puolella. 

En suoraan sanottuna itsekään uhrannut ajatusta kuolemalle ennen, vaikka kuolema on aina minua kiehtonut. Runoissani. 

Tai se oli nuoren ihmisen suutuspäissään sanottuja itsemurhauhkauskai, joita ei ollut aikomustakaan toteuttaa. Kuolema toki vieraili lähellä, mutta surun jälkeen se oli helppo taas sulkea pois.

Ajattelen kyllä kuolemaa, en välttämättä itsemurhaa, jokainen päivä, mutta minusta ei olisi ikinä itseäni surmaamaan. Minulla ei vain riitä siihen rohkeus. Olenko sitten niin narsisti elämään suhteen, että pidän elämääni arvokkaampana kuin mitä se toisten ihmisten mielestä edes onkaan?

Mutta totuus on, että huonoista elämäntavoista on seurannut minulle seuraamuksia. Lauluilla on ollut lunnaansa, vaikka laulukin on muuttunut melankoliaksi. Keuhkoni eivät ole hyvässä kunnossa, minulla verenpainetta ja kolesterolia ja lista saanee/on saanut jatkoa. En voisi olla totaalisen yllättynyt, jos heräisin taivaassa jo nyt joku päivä. 

Kyllä. Pelkään kuolemaa. Tämä on ollut minun elämäni. Ei se ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta olen kyllä elänyt. Täysillä ja liian hiljaa. Epäonnistuen niin rakkaudessa kuin urassa. Mutta en silti loppujen lopuksi haluaisi täältä pois. 

Eeva Kilven Naisen päiväkirjassa toimittaja soitti hänelle ja pyysi kirjoittamaan aiheesta, mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä.

Itse en todellakaan haluaisi viettää sitä kännissä, paitsi ehkä viimeisen tunnin, jolloin kuoleman odotus olisi jo käsinkosketeltavan ahdistavaa, vaikka väitetään että siellä toisella puolella se ilo alkaa. Koska olen aina ollut epäileväinen, en uskaltaisi hymy huulilla lähteä. 

Kuka tietää, onko minulle jo paikka valmiina helvetissä, vaikka pahuuttani en ole kenelläkään pahuutta tehnyt. Tietämättömyyttäni ja itsekkyyttäni varmasti kyllä.

Totta kai haluaisin nähdä läheisiäni, vaikka heille se tuottaisi varmasti tuskaa. Täysin kunnossa tosin todellissessa maailmassa saa jättää vain kuolemaantuomittu, mikäli pyöveli on armollinen.

Ja jos olisin onnekas, olisi minulla nainen, jota rakastella vielä viimeisenä päivänä, jos olisin rakastelukuntoinen. 

Lukisin runoja, kuuntelisin musiikkia ja ajattelisin. Ehkä sitä silloin tajuaisi, että ei se elämä kuitenkaan niin kauhea ollut. Kyynelkin saattaisi lopuksi vierähtää. 

Sitten se olisi siinä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirja-arvostelu: Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

 

Historioitsija Teemu Keskisarja on tullut tunnetuksi historian popularisoimisesta. Nyt hän ottaa käsittelyynsä Suomen henkirikoksista kuuluisimman - Kyllikki Saaren murhan. Tapauksesta on kirjoitettu lukemattomia palstamillimetrejä ja kirjojakin. Miltei ihan kaikki.

Pelkän Kyllikin lisäksi Keskisarja keskittyy kirjassaan muihiin Isojoen asukkaisiin. Paikkakunta on ollut kuin twinpeaksista 50-luvulla, jolloin Kyllikki kohtasi matkan pään. Kylillä salaillaan ja suojellaan, ja ahdistellaan teinityttöjä kuten Kyllikki.

Murhaajaa ei koskaan saatu tai saada kiinni, mutta Keskisarjan kirjasta löytyy ainakin soveliaita ehdokkaita. Yksi sellainen oli Saaren oma rippipappi Kanervo, joka vaati kirkkoherranvirastossa työskenneeltä Kyllikiltä ns. käsihoitoja puutettaan helpottamaan. Julkisuudessa viattoman neitsyen leiman saanut Kyllikki oli siis itse papin tahraama. 

Puolihullu juoppo Viki-ojankaivajakin sopisi Kyllikin tappajaksi. Tunnettu naisten ahdistelija kuin oli. Hän tosin hieman yksinkertaisena olisi osannut peitellä rikostaan lainkaan.

Murha jäi selvittämättä aikoinaan surkean tutkinnan takia. Laumoittain Kyllikin suohuodalle saapuneet ihmiset, jopa bussilla tultiin, talloivat todisteet jalkoihinsa. Saaren kuolemaan liittyvää makaaberia karnevaalitunnelmaa Keskisarja osuvasti nimittääkin mustaksi sirkukseksi.

Itse Kyllikki jää vieraaksi ja eipä hänestä puhumattomasta tytöstä kukaan tietäisikään, ellei hän olisi kohdannut karmeaa kohtaloaan. Yksi pahaenteinen runo, jossa hän ennustaa kohtaloaan. Ei paljon muuta.

Itse kirjaan palatakseni taas, teksti on kyllä taattua Keskisarjaa. Sujuvaa, elävää tekstiä. En sitten tiedä, valaisiko tämä kirja uudella tavalla Kyllikin surmaa. Siitä kun on kirjoitettu jo kaikki mahdollinen.

Kirja-arvostelu: Eeva Kilpi - Naisen päiväkirja: Keski-ikäisen naisen puute ja yksinäisyys

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Meistä miehistä sanotaan, ettei meidän ole helppoa ymmärtää naisia. Ei tosin ehkä kyllä minuakaan. Mutta mitä Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa lukee, niin Eeva Kilven keski-ikäisen yksinhuoltajan ajatusmaailmaa voi ymmärtää. 

Lukemastani kirjasta oli jo kansipaperikin kadonnut ja sivutkin pursuilivat miltei irtonaisina, joten tätä kirjayksilöä oli luettu hartaudella.

Naisen päiväkirjaa ei alunperin tarkoitettu julkaistavaksi. Se onkin hänen henkilökohtaista pohdintaansa yksin mökillä yhden vuoden ajalta keväästä syksyyn. Naisen päiväkirja todella on päiväkirjamainen. 

Joskin Kilpi pääsee filosempaan ajatteluun kun vain, että tänään söin kalaa, vaikka syömisetkin Kilpi mainitsee. Vallan erinomaisia ajatuksia elämästä, kuten tämä: Seksi, raha, leipä ja potenssi ovat samanlaisia. Ne eivät merkitse paljoakaan, jos niitä on. Mutta jos niitä ei ole, ne ovat hallitseva ongelma.

Muitakin erinomaisia pohdintoja löytyi, lisäksi Kilpi analysoi lukemiaan kirjoja osuvasti. Varsinkin Kafkan kirjeitä.

Parhaimmillaan Kilpi on luovan ihmisen masennuksen kuvaajana. Kun mikään ei tunnu miltään, mutta silti olisi pakottava tarve kirjoittaa ja luoda jotain ikuista. Samaan aikaan ikä painaa ja kuolema lähenee. Nuorena ei tee tilinpäätöksiä, keski-ikäisenä kyllä.

Yksinäisyyttäkin Kilpi kuvaa runsain sanoin. Yksinäisyyttä ihmisten keskellä ja sitä, ettei halua nähdä ihmisiä, mutta silti tuntee itsensä yksinäiseksi. Kilpi pohtii myös erotiikan puuttumista elämästään, vaikka tarjokkaita olisi, Kilpi ei heitä halua. Mutta seksi kenen kanssa tahansa ei ole minustakaan erotiikkaa, sitä älyn ja himon syntistä sekoitusta. 

Keski-ikäisen naisen seksuaalisuuden tai oikeastaan sen puutteen kuvauksen  lisäksi kirja on ilmestymisvuonnaan 1978 herättänyt varmasti kohua myös sillä, että Kilpi kirjoittaa vähemmän mairittelevasti laiskoista pojistaan äitimyytin vastaisesti. Äidin kun tulisi palvoa lapsiaan. Ja kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1976, joten jonkin aikaa julkaisua on mietiskelty.

Ajoittainen tyhjäkäynti teosta kuitenkin vaivaa, ehkä siksi, että kirjaa ei alunperin oltu tarkoitettu julkaistavaksi. Luontokuvaustakin riitti, mutta olen jo niin vieraantunut luonnosta, että hypin ne kohdat yli. Kirjan jännite ei valitettavasti säilynyt loppuun asti.

Onko Kiina uusi Neuvostoliitto?

Maailmanpoliittinen tilanne on mielenkiintoisempi kuin koskaan. Samaan aikaan kun Euroopan mielenkiinto on ollut Venäjässä tai Valko-Venäjässä ja iänikuisessa turvapaikanhakijoiden pitämisessä Euroopan rajojen ulkopuolella Kiina on noussut, Usan uudeksi ykkösviholliseksi. 

Siihen minun asiantuntimukseni ei riitä, miksi tällainen vihollinen täytyy aina olla. 

Olisiko syynä se, että Kiina ohittaa Usan taloudessaan? Tämä uusi kauhun tasapaino säilynee kuitenkin niin kauan kuin Usan armeija on maailman mahtavin. Käsitääkseni Kiinan asevoimilla on vielä matkaa kirittävänään.

Kaikkien tietämä tosi-asia on se, että Kiinalla on jo lonkeronsa Afrikassa ja muiden maaosien kehitysmaissa. Tämän kilpailun raaka-aineesta saattavat länsimaat hävitä. Eurooppalainen kehitysapu on osoittautunut toimimattomaksi samaan aikaan kun Kiina konkreettisesti rakentaa rautateitä ja satamia kehitysmaihin. 

Venäjää syytetään vaikuttamisesta, mutta Kiinaa ei niinkään. Eikä Kiina omaa kulttuuriakaan ole varsinaisesti tuputtanut länsimaihin. Siinä mielessä hauska tilanne, että Kiinaa kritisoidaan, mutta kauppaa käydään kylläkin. Raha voittaa aina.

Onko sitten Kiina uusi Neuvostoliitto? Länsimaiden pahin vihollinen? Molempien pitäisi olla kyllä kpmmunistisia valtioita, mutta Kiinan talous kun vaan on kapitalistinen ja vahva, vaikka yskähtelyä on taloudessa nähty.

Vastaus on, että vastakkainasettelu varmasti pahenee. Taistelu taloudellisesta herruudesta ja jossain vaiheessa sotilaallisestakin. 

Uskokaa jo, kukaan ei ota rokotetta pakolla!

Ajattelin, etten jaksa enää kirjoittaa koronasta, covidista vai mitä nimiä tällä epätoivotulla vieraalla onkaan. Mutta on pakko. 

En vain jaksa ymmärtää enkä tule ymmärtämään, miksi ihmisiä yritetään väenväkisin rokottaa. Mitä hyötyä tästä on? Korona ei ole tappava tauti läheskään kaikille. Se ei ole rutto, ei läheskään yhtä paha kuin samankaltainen pandemia nimeltään Espanjan tauti. Muutenhan rokotus olisi pakollinen. 

Kyseessä on nyt jonkinlainen oman hyveellisyyden korostaminen. Olen hyvä, koska olen rokotettu. Muut mielipiteet eivät ole sallittuja. Itse olen rokotettu, mutta ei minulla ole mitään motivaatiota vahdata toisia, ovatko he rokotettuja. Ei se minulle kuulu. Itsehän ihmiset kantavat riskin valinnoistaan, kuten muissakin asioissa.

Jos ihminen on itse koronarokotettu, niin eikö kaiken pitäisi olla hyvin? Miksi täytyy masinoida vihakampanjoita niitä vastaan, jotka eivät rokotetta halua. Eikö elämässä ole suurempiakin asioita kun yksi rokotus? Miksi tästä koronarokotteesta on muodostunut pakkomielle?

Ihmisen mieli toimii niin, että se ryhtyy vastarintaan, jos sitä painostetaan tekemään jotain asiaa. Miten vaikeaa tätä on ymmärtää?

En ymmärrä myöskään, miksi tästä koronatouhusta ei jo siirrytä eteenpäin. Suomessa tilanne on hallinnassa verrattuna muihin maihin, etenkin Usaan. Jotkut ihmiset haluaa märehtiä loputtomiin tätä koronaa.

Julkkismietteitä: Dannysta ei tee kiinnostavaa vain nuoret naiset

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön DANNY "ISO D" (@dannyisod) jakama julkaisu

Minun on pitänyt tästä aiheesta kirjoittaa jo kauan, mutta nyt sitten vihdoin kirjoitan - Dannysta. 

Dannyn eli Ilkka Lipsasen taru on yksi Suomen julkkismaailman kiehtovimmista. Mies on kohta 80-vuotias, mutta hänen julkisuusarvonsa on isompi kuin vuosikymmeniin.

Danny oli jo ikuisen tukkatyylinsä ja muuttumattomuutensa kanssa naurunaihe, kunnes hän näpäytti kansaa tulemalla jälleen ajankohtaiseksi heilastelemalla vuosikymmeniä nuoremman Erika Vikmanin kanssa. Ja Erikan lähdettyä vieläkin nuoremman blondin Helmin kanssa. Blondeistahan Danny on aina tykännyt kuten tiedämme Armi Aavikosta.

Päästessään Seiskan otsikoihin hän samalla varmisti, että sai itseensä vielä uuteen nousuun. Sen viimeisen kerran. Sen nousun hän viimeisteli elämäkerralla ja uudella levyllä, joka on Johnny Cashin oloista tarinointia. Samalla konseptilla muuten Vesku sai uransa nousuun, jolle myöskään ei ole loppua näkyvissä. Uskoisin, että Danny pysyy otsikoissa kuolemaansa asti. Uskomaton saavutus ikäihmiselle.

Ihmetellen luin Iida Tanin  raivonpuuskaa Dannya kohtaan. Jo väite siitä, että miehet vierittäisivät syyn naisten niskaan elämänsä epäonnistumisista on absurdi. Eivätkö naiset  tätä tee? Me kaikki syytämme entisiä kumppaneitamme jostain. Dannyhan on esimerkiksi Erika Vikmanin auttanut liikkeelle. Hänen vaikutuksensa on ollut lähes ratkaiseva Vikmanin uralle.

Tosin Dannylle nuoret naisethan eivät ole olleet ansa, kuten hän itse väittää. Juuri he ovat tehneet Dannysta kiinnostavan. He olivat se asia, joka rikkoo taatusti otsikot, kun vanha mies seurustelee nuorten naisten kanssa. 

Ennenhän siinä ei ollut ihmeellistä, mutta nykyisin se on tietysti paheksuttavaa. Eläkööt Danny Helmin kanssa vain elämäänsä, jos elää. Danny on mestari pyörittelemään otsikoita, joten totuutta suhteesta on vaikea tietää. 

Kunnioitan Dannya. En sen takia, että hän saa nuoria naisia, kuten kaikki varmaan luulevat. Sen takia kunnioitan Dannya, että hän antaa toivoa, että ikääntyvä mies voi olla vielä kiinnostava, kunhan ei ukkoudu.

Koska kansan pakkosivistäminen loppuu? Riittää jo!

Nyt ei varsinaisesti ole mitään tiettyä aihetta sydämen päällä. Kunhan taas ihmettelen tätä tuputtamisen, ahdistuksen ja kieltämisen maailmaa. Joo. Ei pitänyt kirjoittaa tämän päivän hulluudesta, mutta minkäs teet. Tämän rinnalla kun kalpenevat absurdeimmat ennustuksetkin tulevaisuudesta.

Helsingin kaupunki kieltää tilaisuuksissaan liharuokien tarjoamisen. Naurettavaa. Noissa tilaisuuksia ei muutenkaan saa kuin hernekeittoa tai karjalanpiirakkaa. Tekopyhyyden huippu oli, kun kaikkien ylin kaupungin johto saa edelleen tarjota tilaisuuksissaan lihaa. Rahvaalle on aina ollut eri säännöt kuin Helsingin herroille.

Toisia kilpensä kiilloittajia ovat yritykset. Nyt Reissumiehestä on julkaistu sekä normimiehen, mustan miehen ja ilmeisesti jonkinlaisen transmiehen versiot, jos käsitin oikein.

Kyllä nyt on taas tuputtaminen huipussaan. Minulle sinänsä on sama, vaikka elovenatyttö olisi musta, mutta en jaksa väkisin tuputtamista. Eikä jaksa muutkaan suomalaiset. Suomalainen ryhtyy yleensä ankaraan vastustukseen, jos sille väkisin tuputetaan jotain.

Sitten kun näiden yritysten ja yhteisöjen suvaitsevaisuus ei vain ole aitoa. Vai oletko nähnyt muropaketin kannessa romania? Vähemmistöistäkin valitaan vain tietyt edustamaan yritysten hyvyyttä. Mutta miten he palkkaavat vähemmistöjä töihin? Enpä ole nähnyt kehumista näillä tilastoilla julkisuudessa. 

Yhtä hulluuden muotoa todisti tämä Afrikan tähti -pelin kohu. Helsingin yliopisto passittaa henkilökuntansa uudelleenkoulutukseen rasismin varalta. Paikassa, jossa rasismia lienee vähemmän kuin missään muualla. Kuullostaa totalitaarisen maan touhuilta.

Näitä järjettämyyskohuja riittäisi vaikka kuinka. Mikä surullisinta, niiltä on lähes mahdotonta välttyä, vaikka et haluaisi kiivastua tai pahastua mistään. 

Tässä maassa ihmiset elävät aivan eri todellisuuksissa. On tolkun ihmisiä, jotka eivät ole rasisteja, mutta ovat kurkkuaan myötä kyllästyneitä pakkosivistykseen. Sitten on tietysti näitä, jotka näitä kampanjoita masinoivat.

Kirja-arvostelu: Ville Ranta - Kuinka valloitin Ranskan: Taiteilijan sitkeä yritys valloittaa taidemaailma

 

 

Myönnettäköön, että en ole lukenut sarjakuvia sitten lapsuuden. Silloin luin Lucky Lukeja ja Asterixia siinä missä muutkin lapset 80-luvulla. Aku Ankkaa tietysti kanssa. Sarjakuvasta on jäänyt minulle kuva vähän sellaisena lasten lukemistoma, vaikka näinhän ei ole. 

Mutta koska yritän olla ennakkoluuloton ainakin taiteen suhteen, tartuin Ville Rannan Kuinka valloitin Ranskan -sarjakuvateokseen. Se kertoo Rannan Ranskan valloitusyrityksistä. Ilmeisesti Ranska on sarjakuvan mekka. Ranta on tunnettu nykyisin Iltalehden pilapiirtäjänä ja Ranskan valloituskin lopulta onnistui. 

Tarinaan oli helppo samaistua. Olenhan itsekin yrittänyt kirjallista läpimurtoa jo yli 20 vuotta, siinä tuskin koskaan onnistumatta. Joskus haaveilin Pariisiin lähdöstäkin, mutta onneksi ei rohkeus ole riittänyt. Jos en pärjää Helsingissä, miten sitten Pariisissa. 

Pidän Rannan tyylistä piirtää. Se on simppeli, mutta yllättävän tunnepitoinen. Rannan lukemattomat toivonpilkahdukset ja pettymykset käy ilmi ilman tekstiäkin. Hieno idea muuten kuvata kaikki ranskalaiset kukoiksi tai kanoiksi. Heh. Gallian kukko ja snobit.

Taidemaailma on armoton. Se on täynnä portinvartijoita ja epätoivoisia taiteilijoita. jotka odottavat oven ulkopuolella kuin koirat. Oli taiteenlaji mikä tahansa. Tämä ikiaikainen tarina ei muutu koskaan. Siksi Rannan teos puolustaa paikkaansa.

Katsottua: Poliitiikka-Suomi: Dokumentti-sarja sai poliitikotkin puhumaan asiaa

Jos ei Ylen ainaiset naisvihasta tai rasismista kertovat jutut jaksa sytyttää, (en edes enää pysy mukana, mistä kaikesta he löytävätkin vihaa ja rasismia) katsele Yleltä Politiikka-Suomi. 

Kerrankin on poliittinen dokumentti mennyt nappiin. Kukaan politiikko ei pääse kiillottamaan kuvaansa, mutta pääsevät avautumaan myös kivun hetkistään. Politiikka jos mikä aiheuttaa tuskaa harjoittajalleen. Varsinkin nykyään, kun poliitikon pitäisi olla virheetön pyhimys. Monille kohut ovat vielä parin vuosikymmenen jälkeen kipeä asia. Varsinkin kun ne on netissä ikuisesti tiedonjanoisille löydettäväksi.

Ex-pääministeri Paavo Lipposen poissaoloa sarjasta on ihmetelty, mutta minä en edes Paavoa kaivannut murahtelemaan sarjaan. Melkein kaikki muuthan tuossa olivat. Itse olisin ehkä jättänyt juuri tällä hetkellä politiikan eturivissä vaikuttavat poliitikot, koska heidän toimiaan pystytään vasta muutaman vuoden kuluttua aidosti arvioimaan. 

Samat tekijät olivat erinomaisen Urheilu-Suomen takana, joten ei ihme, jos politiikkakin luonnistui. Haastateltavia on aivan valtava määrä. Ei kuitenkaan ahdistavasti tungokseen asti ja jokainen heistä vie tarinaa eteenpäin. 

Monet lähihistorian poliittiset kohut vaikuttavat nyt hieman jo ihmeellisiltäkin, kuten Ilkka Kanervan tekstarikohut, kun mieshän ei käsittääkseni ahdistellut ketään. Kohun syyn ei tietenkään tarvitse olla mikään maailman merkittävin, kun rulla alkaa pyöriä. Uskomattomasta paskasateesta nuo poliitikot nousevat ylös. Jos ajattelemmme vaikka juuri Kanervaa. 

Arvosteluissa on sanottu poliitikkojen näyttävän sarjassa inhimillisemmän puolensa. Siinä mielessä kyllä, ettei heitä lasketa puhumaan poliittista liturgiaansa. Paavo Väyrynen toki sai taas kertoa, kuinka koko maailma on häntä vastaan ja Stubb sanoi pääministerin homman tympäisseen. Homma olikin hänelle väärä. Mutta väärinhän poliitikko toimii ihmisten mielestä aina. Teki mitä tahansa. Ihmettelen, kuinka joku edes haluaa nykyisin poliitikoksi.