Pelkäätkö kuolemaa? Ja miten viettäisit elämäsi viimeisen päivän?

Kuolemanpelko käy sitä ajankohtaisemmaksi kysymykseksi, mitä lähempänä on tiimalasin loppupäätä. Itse uskoisin olevani jo siellä tiimalasin huonommalla puolella. 

En suoraan sanottuna itsekään uhrannut ajatusta kuolemalle ennen, vaikka kuolema on aina minua kiehtonut. Runoissani. 

Tai se oli nuoren ihmisen suutuspäissään sanottuja itsemurhauhkauskai, joita ei ollut aikomustakaan toteuttaa. Kuolema toki vieraili lähellä, mutta surun jälkeen se oli helppo taas sulkea pois.

Ajattelen kyllä kuolemaa, en välttämättä itsemurhaa, jokainen päivä, mutta minusta ei olisi ikinä itseäni surmaamaan. Minulla ei vain riitä siihen rohkeus. Olenko sitten niin narsisti elämään suhteen, että pidän elämääni arvokkaampana kuin mitä se toisten ihmisten mielestä edes onkaan?

Mutta totuus on, että huonoista elämäntavoista on seurannut minulle seuraamuksia. Lauluilla on ollut lunnaansa, vaikka laulukin on muuttunut melankoliaksi. Keuhkoni eivät ole hyvässä kunnossa, minulla verenpainetta ja kolesterolia ja lista saanee/on saanut jatkoa. En voisi olla totaalisen yllättynyt, jos heräisin taivaassa jo nyt joku päivä. 

Kyllä. Pelkään kuolemaa. Tämä on ollut minun elämäni. Ei se ole mennyt suunnitelmien mukaan, mutta olen kyllä elänyt. Täysillä ja liian hiljaa. Epäonnistuen niin rakkaudessa kuin urassa. Mutta en silti loppujen lopuksi haluaisi täältä pois. 

Eeva Kilven Naisen päiväkirjassa toimittaja soitti hänelle ja pyysi kirjoittamaan aiheesta, mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä.

Itse en todellakaan haluaisi viettää sitä kännissä, paitsi ehkä viimeisen tunnin, jolloin kuoleman odotus olisi jo käsinkosketeltavan ahdistavaa, vaikka väitetään että siellä toisella puolella se ilo alkaa. Koska olen aina ollut epäileväinen, en uskaltaisi hymy huulilla lähteä. 

Kuka tietää, onko minulle jo paikka valmiina helvetissä, vaikka pahuuttani en ole kenelläkään pahuutta tehnyt. Tietämättömyyttäni ja itsekkyyttäni varmasti kyllä.

Totta kai haluaisin nähdä läheisiäni, vaikka heille se tuottaisi varmasti tuskaa. Täysin kunnossa tosin todellissessa maailmassa saa jättää vain kuolemaantuomittu, mikäli pyöveli on armollinen.

Ja jos olisin onnekas, olisi minulla nainen, jota rakastella vielä viimeisenä päivänä, jos olisin rakastelukuntoinen. 

Lukisin runoja, kuuntelisin musiikkia ja ajattelisin. Ehkä sitä silloin tajuaisi, että ei se elämä kuitenkaan niin kauhea ollut. Kyynelkin saattaisi lopuksi vierähtää. 

Sitten se olisi siinä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu