Mitkä ihmeen Suomi-teot?

Yle etsi hiljattain Suomi-tekoja kansalaisilta. He saivat kertoa, miten Suomesta saataisiin parempi paikka elää.


Suomi-käyrä on ollut jo pitkään laskusuhdanteessa asiassa kuin asiassa, joten ajatus on hyvä. Sitä en tiedä, jatkaako Suomi laskuaan, vaan tapahtuuko jokin muutos parempaan.


Joka vaaleissahan keksitään sloganeita tyyliin Suomi nousuun ja vaikka mitä, mutta tätä nousun ihmettä ei ole tapahtunut.


Mitkä sitten olisivat hyviä Suomi-tekoja? Ainakin se, että Suomessa lopetettaisiin järjetön riitely ja oikeasti katsottaisiin tätä elämää yhdessä eteenpäin. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta sietää nyt sentään.


Liikaa ei olisi pyydetty, että hyväksyisimme toinen toisemme kaikkine erilaisuuksinemme, ei irvailtaisi toisen puutteista, ei kadehdittaisi ja ei vihattaisi. Tämä kuulostaa turhanpäiväiseltä lässytykseltä, mutta siitä se lähtee.


Lisäksi Suomessa täytyisi vapauttaa ideat rohkeasti ihan kaikilta ihmisiltä työelämässä. Pienyrittäjiltä tämä onnistuu, mutta jos isommissakin yrityksissä otettaisiin kaikilta ihmisiltä ideat käyttöön luovasti ja vapaasti, niin Suomi olisi leijona taas. Elämme vähän sellaisessa klikkien maailmassa, jossa joidenkin ihmisten ideoita ei oteta huomioon, vaikka ne olisivat hyviä, koska ko. ihmisestä ei muuten satuta pitämään.


Mielestäni Suomessa tarvittaisiin yhä iloa enemmän. Olemme järkyttävän jännittyneitä ihmisiä, jotka suuttuvat melkein kaikesta ja eivät osaa nauttia mistään. Vähän rennompi ote elämään, please. Ja vähemmän vielä sitä tuomitsemista.


Suomessa on hyvä pohja kaikkeen, sillä meillä parempaa yhteiskuntaa ei tarvitse rakentaa pohjalta. Olemme vain jotenkin jämähtäneet paikoillemme. Uudistumisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltiomme yksityistetään ja kaikki ovat oman elämänsä yrittäjiä, mutta totuus on myös se, että jotain täytyy tehdä, että hyvinvointivaltiomme säilyy.

Euroviisut menivät politiikaksi

Jotkut väittävät, että Euroviisut ovat aina olleet poliittinen laulukilpailu. No jaa, en näe esimerkiksi ABBAn lauluja kovinkaan poliittisina, eivätkä kisat olleet poliittisia edes 80-luvulla, jolloin Kylmä sota oli kuumimmillaan, mutta silloin valtaosa Itä-Euroopan maista vielä osallistunut kisoihin.

Nyt osallistuu.  Enkä lainkaan yllättynyt, että Ukraina voitti. Ilmeisesti eri maiden tuomariäänillä. Venäjä sai käsittääkseni eniten yleisöääniä, mutta voittoa ei herunut ja kärjestä jäätiin kauaksi. Venäjän biisi oli mielestäni kisojen paras, kuten myös Itävalta. Ukrainan biisi  ei ollut yhtä hyvä. Ukrainan ja Venäjän kiistat käyvät kuumina laulukilpailussakin.

Vastakkainasettelu tuntui aika selkeältä ja tuloskin tehtiin  tuomaripöydissä. Ukrainan biisi Stalinin vainoista vain taitaa olla yleisölle liian synkeää, sillä ihmiset ja kuuntelijat ehkä kuitenkin haluavat Euroviisulta kevyempiä aiheita, vaikka valittavatkin hömpästä.

Niin ja. Itseäni ihmetyttää, että juuri kukaan ei tunnu enää laulavan Euroviisuissa omalla kielellään. Isotkin maat, kuten Saksa esitti biisinsä englanniksi. Niin kuin myös koko finaalista karsiutunut Suomi. Rohkeasti vain laulamaan omalla kielellä. Jos muut eivät tykkää, niin so what.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Euroviisuista jäi tympeä maku suuhun, harva biisi säväytti millään tavoin ja politiikka pilasi loputkin.

Itsensä rakastaminen ja tarpeeton kärsimys

Luin hiljattain soul-laulaja Marvin Gayen elämäkerran Särkynyt sielu. Se oli kyllä väkevää luettavaa sisäisten demoniensa riivaamasta miehestä. Kirja paljastaa muun muassa sen, ettei Gaye kyennyt rakastamaan itseään koskaan, vaikka muut olisivatkin rakastaneet häntä.

Gayen elämä oli huumeriippuvuuden säestämää ja päättyi lopulta siihen, että oma isä ampui hänet. Isä ja poika eivät tulleet koskaan toimeen ja isä sanoi ääneenkin, ettei voinut koskaa sietää poikaansa. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan.

Itse kirjoitin näin lähes kymmenen vuotta sitten itsensä rakastamisen vaikeudesta. En voi väittää, että olisin näiden vuosien aikana oppinut rakastamaan itseäni yhtään enemmän, vaikka minua on väitetty itsekkääksikin. Itsekkyyttä voi tietysti olla se, että pyörii omien tunteidensa ja demoniensa ympärillä. Se on totta. Pikemminkin olen mennyt itseni rakastamisessa vain alas.

Mutta miksi kaikki ihmiset, kuten Gaye, eivät opi koskaan rakastamaan itseään. Voiko ihminen syntyä sellaiseksi, ettei hän opi koskaan rakastamaan itseään. Vai tarvitaanko siihen aina sykäys, se, ettei ole tullut hyväksytyksi, useimmiten kai lapsuudestaan lähtien. Jotkut pääsevät tuosta tunteesta joskus irti, kaikki eivät koskaan.

Sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään, myös kerää ympärilleen kärsimystä, jonka ei tarvitsisi olla. Tunnistan esimerkiksi itsestäni tämän piirteen. Kärsimyksen luullaan jalostavan, vaikka se pitää ihmistä vankina. Samalla ihminen hellii ajatusta itsestään erikoislaatuisena kärsimyksen ihmisenä.

Muut ihmiset aistivat sen, jos ei rakasta itseään. Joko he eivät kykene rakastamaan sellaista ihmistä tai ihminen ei kykene ottamaan rakkautta vastaan. Se on surullista, sillä sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään kaipaa rakkautta valtavasti. Hän ei vain näe sitä muiden toimesta, hän luulee, että itse rakastaa valtavasti, vaikka ei välttämättä rakasta ollenkaan. Ristiriitaisuus kuvastaa kaikkea ihmisissä, jotka eivät rakasta itseään.

Mustetta ja lahjoja (runo)

Olin vihdoin saanut nukkua, tullut levänneeksi.
Sinulla oli nyt sellainen päivä, hän sanoi.
Niin oli, sain pahoitelluksi.
Ei tarvinnut nolostella, sen kyllä osaan.

Upeita kakkuja olen nähnyt vain kuvissa,
lahjoja kylmässä sateessa muiden ostoksissa.
Kaikilla on tarina, jossa riittää murhetta.
Aivan liikaa pinnallisia yrityksiä
kaivaa lisää murhetta,
jos ympärillä ei sitä ole.

Kahta ei voi rakastaa samaan aikaan, hän sanoi.
Siihen pystyy alistunut, hullu koira, sain pahoitelluksi.

Elämän kova koulu

Facebookissa ivaillaan niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet sinne koulutus- tai työpaikakseen Elämän kova koulu. Ivailijat antavat ymmärtää, kovakoululaisilta puuttuu koulutusta ja kai kaikkea muutakin. Heidän arvellaan olevan aika huonoja kirjoittamaan ja että kovakoululaiset ovat juntteja.

En oikein ymmärrä, mitä pahaa siinä on, jos elämä on ollut kova koulu. Parempi tietenkin, jos näin ei ole ollut. Elämä on aina sitä nautittavampaa, mitä vähemmän on joutunut taistella. Kaikilla ei välttämättä ole riittänyt lukupäätä opiskeluun, on ollut huonoa tuuria tai vaikka hoitamaton tarkkaavaisuushäiriö on estänyt opiskelut.

En osaa puhua kovakoululaisten puolesta, mutta tuskin he itse halusivat kovaa koulua. On totta, että Suomessa kovasta elämästä ollaan myös ylpeitä. Ja miksei oltaisi, jos on onnistunut pitämään itsensä edes suhtkoht tolpillaan kaikkien iskujen jälkeen.

Niin kuluneelta kun se kuulostaakin, elämä antaa ja ottaa toisilta ja toisille enemmän kuin muille. Ei se ivailulla parane. En ole minäkään tutkintoja suoritellut toinen toisensa perään. Elämä on ollut kovakin koulu ja on jatkossakin. Olen käynyt siis minäkin Elämän kovan koulun.