Itsensä rakastaminen ja tarpeeton kärsimys
Luin hiljattain soul-laulaja Marvin Gayen elämäkerran Särkynyt sielu. Se oli kyllä väkevää luettavaa sisäisten demoniensa riivaamasta miehestä. Kirja paljastaa muun muassa sen, ettei Gaye kyennyt rakastamaan itseään koskaan, vaikka muut olisivatkin rakastaneet häntä.
Gayen elämä oli huumeriippuvuuden säestämää ja päättyi lopulta siihen, että oma isä ampui hänet. Isä ja poika eivät tulleet koskaan toimeen ja isä sanoi ääneenkin, ettei voinut koskaa sietää poikaansa. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan.
Itse kirjoitin näin lähes kymmenen vuotta sitten itsensä rakastamisen vaikeudesta. En voi väittää, että olisin näiden vuosien aikana oppinut rakastamaan itseäni yhtään enemmän, vaikka minua on väitetty itsekkääksikin. Itsekkyyttä voi tietysti olla se, että pyörii omien tunteidensa ja demoniensa ympärillä. Se on totta. Pikemminkin olen mennyt itseni rakastamisessa vain alas.
Mutta miksi kaikki ihmiset, kuten Gaye, eivät opi koskaan rakastamaan itseään. Voiko ihminen syntyä sellaiseksi, ettei hän opi koskaan rakastamaan itseään. Vai tarvitaanko siihen aina sykäys, se, ettei ole tullut hyväksytyksi, useimmiten kai lapsuudestaan lähtien. Jotkut pääsevät tuosta tunteesta joskus irti, kaikki eivät koskaan.
Sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään, myös kerää ympärilleen kärsimystä, jonka ei tarvitsisi olla. Tunnistan esimerkiksi itsestäni tämän piirteen. Kärsimyksen luullaan jalostavan, vaikka se pitää ihmistä vankina. Samalla ihminen hellii ajatusta itsestään erikoislaatuisena kärsimyksen ihmisenä.
Muut ihmiset aistivat sen, jos ei rakasta itseään. Joko he eivät kykene rakastamaan sellaista ihmistä tai ihminen ei kykene ottamaan rakkautta vastaan. Se on surullista, sillä sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään kaipaa rakkautta valtavasti. Hän ei vain näe sitä muiden toimesta, hän luulee, että itse rakastaa valtavasti, vaikka ei välttämättä rakasta ollenkaan. Ristiriitaisuus kuvastaa kaikkea ihmisissä, jotka eivät rakasta itseään.
Gayen elämä oli huumeriippuvuuden säestämää ja päättyi lopulta siihen, että oma isä ampui hänet. Isä ja poika eivät tulleet koskaan toimeen ja isä sanoi ääneenkin, ettei voinut koskaa sietää poikaansa. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan.
Itse kirjoitin näin lähes kymmenen vuotta sitten itsensä rakastamisen vaikeudesta. En voi väittää, että olisin näiden vuosien aikana oppinut rakastamaan itseäni yhtään enemmän, vaikka minua on väitetty itsekkääksikin. Itsekkyyttä voi tietysti olla se, että pyörii omien tunteidensa ja demoniensa ympärillä. Se on totta. Pikemminkin olen mennyt itseni rakastamisessa vain alas.
Mutta miksi kaikki ihmiset, kuten Gaye, eivät opi koskaan rakastamaan itseään. Voiko ihminen syntyä sellaiseksi, ettei hän opi koskaan rakastamaan itseään. Vai tarvitaanko siihen aina sykäys, se, ettei ole tullut hyväksytyksi, useimmiten kai lapsuudestaan lähtien. Jotkut pääsevät tuosta tunteesta joskus irti, kaikki eivät koskaan.
Sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään, myös kerää ympärilleen kärsimystä, jonka ei tarvitsisi olla. Tunnistan esimerkiksi itsestäni tämän piirteen. Kärsimyksen luullaan jalostavan, vaikka se pitää ihmistä vankina. Samalla ihminen hellii ajatusta itsestään erikoislaatuisena kärsimyksen ihmisenä.
Muut ihmiset aistivat sen, jos ei rakasta itseään. Joko he eivät kykene rakastamaan sellaista ihmistä tai ihminen ei kykene ottamaan rakkautta vastaan. Se on surullista, sillä sellainen ihminen, joka ei rakasta itseään kaipaa rakkautta valtavasti. Hän ei vain näe sitä muiden toimesta, hän luulee, että itse rakastaa valtavasti, vaikka ei välttämättä rakasta ollenkaan. Ristiriitaisuus kuvastaa kaikkea ihmisissä, jotka eivät rakasta itseään.
Kärsimys on perin mielenkiintoinen aihe, se, että kärsimyksne luullaan jalostavan-on ristiriitaista. Minusta ympäristötekijöillä on valtavan iso tekijä siinä, oppiiko ihminen rakastamaan itseään vai ei. Ydinperhe, lähipiiri- jos heiltä saa rakkautta, huomiota, turvaa ja tunteen, että on hyväksytty niin silloin luulisi olevan hyvät edellytykset rakastaa ja kunnioittaa itseään.
VastaaPoistaJos taas on kokemusta hylkäämisistä ja heitteille jätöstä, niin paljon vaikeampaa sitä on alkaa rakastamaan itseään noin vaan, etenkin jos toistuvasti on saanut pettyä ja saada hylkäämiskokemuksia ympäristöstään.
Minusta viimeisissä kohdissa blogikirjoituksessasi osut asian ytimeen- ristiriitaisuus kuvastaa kaikkea ihmisisissä, jotka eivät rakasta itseään.
Rakkautta ei voi kai olla koskaan liikaa. Siitäkään huolimatta, että ei rakasta itseään.
VastaaPoista