Avautumista ja hyvää mieltä televisiossa

Tämän viikon Tv-maailmassa pohdittiin, mikä on television seuraava villitys paritus- ja seikkailuohjelmien jälkeen. Ounasteltiin japanilaisten formaattien tuloa, vakavan tosi-tv:n tuloa (lue ihmiset puhuvat tunnustuksellisesti ongelmistaan ja yrittävät selvittää niitä). Lisäksi ounasteltiin yhteiskunnallisten kysymysten tosi-tv:n tuloa. Jos näin tapahtuu, tulevaisuushan vaikuttaa ihan lupaavalta.

Tosi-tv onkin kaivannut tietynlaista vakavoitumista. Viime aikoina jälleen puheena ollut koulukiusaus voisi olla hyvä ohjelman aihe. Miten ihmisen itsetunto murskaantuu ja miten siitä selviydytään? Tai miten yksinhuoltaja selviytyy kolmen lapsen kanssa lähiössä? Pulaahan aiheista ei ole, yhteiskunnasta kun löytyy monia aiheita. Eri asia tietenkin on, kuinka aidosti vaikkapa mielenterveyskuntoutujan arkea voidaan kuvata. Ihmisiä olisi ainakin hyvää opettaa ymmärtämään erilaisuutta tv:n avulla, kun se ei ehkä muuten onnistu.

Uusia ilmiöitä ovat Suomessa ainakin ne ohjelmat, joissa ihmiset haluavat julkisesti puhua ongelmistaan ja selvittää niitä. Julkkiksethan elävät siitä, mutta tavalliset ihmisetkin avautuvat jo useammassa ohjelmassa. Onhan sekin jotain, jos ihmiset pystyvät avautumaan edes nettikameran välityksellä ohjelmassa. Tai pääsevät psykologin vastaanotolle edes tv:ssä. Israelilaisohjelmassa kuulemma seurataan terapiaistuntojakin. Mikäs siinä, jos sekin auttaa muita ihmisiä. Mutta miten sitä voi olla näyttelemättä edes hiukan, jos tietää kameran seuraavan?

Mutta japanilaiset ohjelmat vasta hulluja ovatkin. Jokunenhan niitä on rantautunut Suomeenkin. Ainakin se ninja-hyppely. Jonkinlaista kansallista terapiaa televisio japanilaisille onkin. Japanissahan pelätään kasvojen menettämistä ja nöyryytyksiä. Televisio-ohjelmissa näitä asioita tapahtuu ja japanilaiset saavat lievitystä pelkoihinsa. Sopisi kyllä Suomeenkin, täälläkin pelätään itsensä nolaamista ja nöyryytyksiä, vaikka niihin ei vielä kukaan ole kuollut.

Niinpä yksi tulevaisuuden tv-ohjelmien muoto ovat myös hyvän mielen ohjelmat. En tiedä, miten ne poikkeavat sitten jo nyt tulevista. Sillä hyvää mieltähän kai television olisi tarkoitus ihmisille tuoda. Perusstudioviihteessä siitä on kyse. Ehkä näissä hyvän mielen ohjelmissa ei haluta nöyryyttää. Sillehän tosi-tv eri muodoissaan kuitenkin perustuu. Häviämiselle, kilpailulle, pettämiselle ja nöyryyttämiselle.

Tosi-tv tuskin on katoamassa osan kansan iloksi. Se vain toivottavasti jalostuu syvällisyyttä ja hyvää tarkoitusta kaipaavien kansalaisten tarkoituksiin. Vähän huolestuttavaa on kyllä, kun en muista lähivuosina alkaneen yhtään hyvää pidempää draamasarjaa. Siitä olisi syytä olla huolissaan, jos draama häviää täysin tosi-tv:n alle.

PS. Viime viikolla oli sellainen olo, että kaikki tuntuivat olevan tyytymättömiä, vaikka parhaani yritin ja mitä tahansa teinkin, se ei miellyttänyt. Oli aika raskasta suoraan sanoen. Toivottavasti ensi viikko olisi hieman palkitsevampi. Mikä siinä on, että jos asiat alkavat mennä huonosti, niitä putkahtelee sitten koko ajan. Olisipa sama ongelma silloin, kun pyyhkii hyvinkin.

Luitteko muuten siitä tutkimuksesta, jossa todettiin, että joka kolmas suomalainen luulee huijattavan sosiaalietuuksia. Joskus olisi kiva, jos saataisiin tietoon, kuinka paljon sosiaalietuuksia todella huijataan. Ja mitä ne huijaajat ajattelevat, tuskin he ainakaan tuntevat suurta syyllisyyttä. Joka tapauksessa on ällöttävää, että jotkut sitä harrastavat. Oikeistovetoinen nyky-Suomi kun saa siitä vaan uutta tuulta purjeisiinsa kamppailussa hyvinvointivaltiota vastaan.

Ja eritoten olisi kiva tietää, kuinka moni ei ole hakenut sosiaalietuuksia, jotka hänelle kuuluisivat ja elää vapaaehtoisesti köyhyydessä. Joskus löytyy niitäkin, jotka eivät tiedä olevansa oikeutettuja edes eläkkeeseen. Kuinka paljon siis valtio säästää siinä, että ihmiset ovat joko ylpeitä tai tietämättömiä?

Kalle

Piakkoin saa ensi-iltansa Päätalo-elokuva. Tällä kertaa Kotikatu-sarjan tekijöiden toimesta. Voisi tietysti sanoa, että jälleen Päätalo-elokuva. Onhan niitä tehty jo 80-luvun taitteesta. Joskin hiljaiseloa on ollut sitten Mikko Niskasen erittäin ansioikkaiden Päätalo-elokuvien jälkeen. Se kovalla hälinällä markkinoitu Päätalo-sarjakin taisi jäädä haaveeksi. Saa nähdä miten uusin elokuva onnistuu. Tällä kertaa käsittelyn alla on Kallen kirjailijauran alkuvuodet käsittääkseni ennakkomainonnan perusteella. Toivottavasti elokuva ei muistuta ainakaan Kotikatu-sarjaa.

Kalle Päätalo on eittämättä suurmies, vaikka sitä ei tunnusteta välttämättä kaikissa piireissä. Jos suurmiehenä oloa mitataan vaikutuksella, mitä on ihmisten elämään tehnyt, niin Kalle on varmasti viittansa ansainnut. Hänhän on keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten suuri sankari. Ainakin niiden, jotka ovat maaseudulta lähtöisin. Niiden, jotka arvostavat hiljaista puurtamista, niin, ja kai sitten puhumattomuuttakin. Kalle puhui kirjoissaan niidenkin puolesta, jotka eivät puhumista itse hallitse. Eli sen suomalaisen jörrikän.

Juuri katselin telkusta uutisia ja siellä Päätalo-tutkija kertoi, että Päätalo on ensimmäisiä suomalaisia itseterapeutteja ja itsensä alttiiksi asettavia ihmisiä. Sitä Päätalo olikin, kun koko ura perustui oman elämän kertaamiselle. Sen verran olen itsekin Päätaloa lukenut, ettei Kalle tosiaan itseään säästellyt. Mukaan pääsivät niin hölmöilyt kuin kaikki muutkin surun ja ilon hetket. En tiedä, onko Päätalo pitänyt päiväkirjaa, mutta en kyllä itse muistaisi niin hyvin omaa elämääni kuin Päätalo teki.

Päätalon arvo tai jälki sukupolville mitattaneen lähivuosikymmeninä, kun Päätalon aikaa muistavat poistuvat  pikkuhiljaa muonavahvuudesta. Mutta mistähän sitäkään tietää, tuleeko Päätalosta vielä nuorison kulttiklassikko. Olisi se ainakin erikoista ilmoittaa lukevansa Päätaloa Pottereiden sijasta. Kansanhistoriallinen Päätalon teoksilla lienee joka tapauksessa.

Minusta Päätalon ansioita on myös köyhyyden kuvaus. Todella kova paikka on kouluikäisen elättää perhettä metsätöissä, kun siinä joutui aikuinenkin mies koville. Lisäksi kunnanjauhojen haku oli astetta nöyryyttävämpää kuin hakea sosiaalietuuksia siististi pöydän ääressä tänä päivänä. 30-luvulla jauhoja sai vielä anella. Tilille rahan tupsahtamisesta ei tietenkään toivoakaan. Ihme, että Päätalo säilytti luovuutensa, eikä elämäntaipaleensa alun kokemuksista katkeroitunut. Varsinkaan kun ympäristö ei kirjailijan uralle todellakaan kannustanut. Mutta työmiehen etiikallahan Kalle kirjansa kirjoitti. Kirja per vuosi satoi tai paistoi.

Sen verran itsellänikin on yhtymäkohtia Kalle Päätalon taipaleeseen, että olin Taivalkoskella aikanaan käsikirjoituskurssilla. Päätalo-instituutissa tietenkin. Ja kyllähän Päätalo on tekopitäjässään yhä se kuningas. Toisin kävi esimerkiksi myöskin pohjoisen pojalle Timo Mukalle. Mukan tyyli tosin on sellaista, ettei se jokamiehelle sovikaan. Kaipaisin kyllä oman aikamme kuvaajaksikin uutta Päätaloa.

PS. Sen verran vielä Kauhajoen tragediasta, ettei yhteisöllisyys kasva komentamalla. Ihmisten täytyisi oikeasti välittää toisistaan. Sehän toimii Suomessa vain tietyillä reunaehdoilla.

Runo turhista kuolemista (Kauhajoki)

Koska sanat loppuvat kesken kouluampumisten suhteen kirjoitin runon:

Ja taas ammuskeltiin.
Kuoli ampuja ja kymmenen muuta.
Syytä emme jälleen tiedä.
Kuolema vei äänen.
Kuolleilta ja jälkeen jääneiltä.
Jossain muualla meillä on kai hyvä olla.

Kuntavaaleja odotellessa

Kuntavaalit ovat tulossa, kuten varmasti jo kaikki tietävätkin. Jokunen väkinäinen puoluejohtajien väittely on jo järjestettykin. Suurin "vaalikiima" odottaa vielä tulemistaan, mutta kyllähän se loppua kohti tästä. Muutamia omia aatoksiani ajattelin vaalien tiimoilta teille kirjata.

Matti Vanhanen väläytti ihanteensa kuuluville puutarhakaupunkeineen. Jokaisella on tietysti oikeutensa mielipiteisiinsä, mutta kaikkien onnela ei ole Nurmijärvi. Toisaalta, jos se on joidenkin onnela, ei siinäkään mitään pahaa ole. Joten kepulle taitaa joka tapauksessa jälleen kerran jäädä haaveeksi suurten kaupunkien äänestäjät. En ymmärrä myöskään Vanhasen junavihamielisyyttä. Nurmijärven kunnanjohtaja sen syyn sitten ääneen Nyt-liitteessä toikin esiin. Junat tuovat huumeet eli junat kuvastavat kaupunkien pahuutta, köyhiä ihmisiä ja muuta epämiellyttävää.

Kun suurten kaupunkien lähiöiden asukkaat jälleen ohitetaan todellisuudessa suurten puolueiden taholta muhii Perussuomalaisten yllätysmomentti. Riippuen tietenkin pystyvätkö edes he innostamaan lähiöiden asukkaat äänestämään. Kunnallisvaalien äänestysprosentti oli Vantaalla viimeksi jo alle 50 prosenttia. Siinä vaiheessa tulee jo mieleen, edustaako valtuusto enää edes kansan tahtoa, kun enemmistö jättää äänestämättä.

Kansan huolenaiheena ovat ne vanhat tutut: vanhustenhuolto, terveydenhuolto, koulut. Jokainen lupaa tietysti muuttaa kaiken mahdollisen ja lähtökohtaisestihan asiat ovat aina pieleen hoidettu. Itse toivoisin, että lähiöiden asia otettaisiin oikeasti agendalle. Isoissa kaupungeissa kuilu asuinalueiden ja varallisuuserojen välillä jatkaa kasvuaan. Niinpä toivon, että edes joku sytyttäisi lähiöiden asukkaat.

Nämä vaalit taitavat olla myös ensimmäiset todelliset verkkovaalit. Facebookissa on paljon tukiryhmäsivustoja ehdokkailla ja netin keskustelupalstallekin ilmestyy nimellään kirjoittajia aivan eri tavalla kuin normaaliaikoina. Itse en usko, että Facebook nyt sentään vaalit ratkaisee. Ainakin on kiva, kun voi tukea toisten vaalikampanjoita varsin kivuttomalla tavalla. Hesarin nettisivuilla myös pk-seudun kuntatoimittajat bloggaavat. Se on minusta hieno juttu. Ainakin Vantaan toimittaja vieläpä osallistuu keskusteluun. On hyvä, että myös toimittajat osallistuvat keskusteluun ehdokkaiden ja äänestäjien kanssa.

PS. Sitten muutama irtohuomio. Tänään luin Mediuutisista, että on olemassa sellainen sairaus kuin hypertymasia. Tuossa sairaudessa ihminen muistaa lähestulkoon kaiken elämästään. Apua, voiko kohtalo enää kovempi olla. Kuka haluaa muistaa kaiken, ainoita ihmisen elämän helpotuksia kuin on, että osa asioista vaipuu unholaan.

Fonecta on tehnyt myös tutkimuksen vieraisiin numeroihin vastaamisesta. Osa vastaa kuulemma vieraisiin numeroihin lemmenleikkienkin keskellä. No, suomalaiset ovat todellakin kännykkäriippuvaista kansaa.

Suomelle puuhataan myös omaa brändiä. Odotan mielenkiinnolla.

Se on ihan helppoa

Oletteko hyvät ystävät huomanneet kanssa, miten kaikkea mainostetaan sanoilla: se on ihan helppoa. Ja oikeasti, kun saat nämä helposti koottavat pakkaukset eteesi, totuus on ihan muuta. Helposti voit tehdä lukemattomia asioita: vaihda vaivattomaan suoraveloitukseen, luo itse matkapakettisi netissä. Se on ihan helppoa, usko jo nyt.

Sitä ihmettelee pieni ihminen, että millä ihmeellä ihmiset saivat hoidettua asiansa ennen, kuin mikään ei ollut valmiiksi mainostettuna helppona ja vaivattomana toimenpiteenä. Päinvastoin, kaikki oli perimätiedon mukaan kovinkin hankalaa.

Vastaus piilee siinä, että meitä on yksinkertaisesti huijattu tekemään firmojen työ itse. Mehän ne laskut maksamme verkkopankissa ja ravintolassa seisovasta pöydästä ruoat keräämme pöytäämme. Onneksi sentään voimme saada asioidessamme irtohymyn tai kysymyksen maistuiko ruoka.

Se on sitä vaivaattomuutta tämä asiakkaana olo, kun yritykset voivat tehostaa toimintaansa asiakkaansa kustannuksella myyden sen vielä helppoudella vähentäen todellisen palvelun määrää. Ja annas olla, kun jonkun kauppakeskuspalvelukeskuskolossin liikkeeseen menet ja kysyt, voisiko tämänkin asian hoitaa kun samassa talossa olette, niin vastauksena on, niin olemme eri ketjua ja hoidamme vain tätä ja tätä.

Ostoskanava telkussahan on helppouden klassikko. Yhtä ainotta tuotetta ei löydy, mikä ei olisi helppokäyttöinen. Ja mikä parhainta, tilaaminenkin on helppoa. Ja jos jokin helpoksi on tehty, niin tilaaminen. Ja tietenkin maksaminen. Kunhan sen maksamisen suorittaa itse. Muistutus seuraa kyllä nopeasti jos laskua ei maksa, useimmiten höystettynä uhkailulla perintätoimistolla. Ja ostoskanavan tuotteidenkin tarpeellisuus taitaa muuten olla vähän niin ja näin. Vaikea kuvitella, että lattiat räjähtävät liasta, niin kuin luvataan.

Elämme siitä ristiriitaisia aikoja, kun kaiken luvataan olevan tai ainakin täytyy olla helppoa, niin sitten samaan aikaan sanotaan, kuinka kaikki on muuttunut vaikeammaksi. Lapsilla on rankempaa, vanhemmilta vaaditaan enemmän ja koko listaus on loputon.

Sen on kanssa huomannut, että ihmiset hakevat helpoimmalla pääsyä. Työ annetaan mielusti toiselle sanoen: sinä kun teet sen niin helposti. Ikään kuin se toiselle olisi helppoa, vaikka siltä vaikuttaisikin. Kuitenkin ihmiset mielusti korostavat, kuinka kovaa heidän elämänsä on ollut. Hieman hassua, samaan aikaan kun halutaan helppoa, halutaan korostaa vaikeuksia ja hankaluuksia.

Omassa työssään huomaa, kun valitetaan, miksi tiedon löytyminen on niin vaikeaa. Kaikki on kuulemma tehty hankalaksi, ellei suorastaan piilotella. Ihmisillä ei oikein ole enää kärsivällisyyttä minkään etsimiseen. Googlaamme kaiken. Mitäköhän kaikkea sieltä googlesta voisikaan löytää? Ehkä ohjeet omaan elämään.

PS. On ollut aika kiireinen viikko. Onneksi tänään pääsee kiinalaisen ruoan pariin.

Suvaitaan kaikki, mutta ei mitään

Mikä on toisille graffiti, on toisille töhry. Tänään juhlitaan Helsingissä Stop töhryille -kampanjan kymmenen vuotista taivalta. Töhryt katoavat, mutta eivät häviä. Samaan aikaan tietysti toiset mielenosoittavat moista kampanjaa vastaan ilmaisuvapauden rajoittamisena. He kun tietävät, mitä kaikki muutkin kansalaiset haluavat lähikauppansa seinään ilmestyvän. Mikään ei ole yhtä loppumaton taistelu, kun taistelu graffiteja tai töhryjä vastaan, kummin päin nyt haluaa asiaan suhtautua.

Sinänsä itse olen sen verran kyynikko, etten usko, että kaupunkikuvasta töhryt häviävät, vaikka laillisia graffitipaikkoja olisi vaikka missä. Graffitien alkuperäinen tarkoitus lienee mielenilmaus tai olemassaolonsa muille ilmaiseminen, eikä mikään ole tylsempää kuin luvallinen mielenilmaisu. Lisäjännitystä elämään saa aina kiinnijäämisen riskistä, oli mikä asia tahansa kyseessä.

Itse en graffiteista pidä, vaikka kuulostaisin sitten kuinka taantumukselliselta. Ja hienot graffitit, joita olen aniharvoin nähnyt, on useimmiten tahrittu päälle. Se on sitä vanhaa kunnon kateutta sekin lahjakkaammalle.

Ainakaan juna-asemilla ja muissa julkisissa paikoissa tavattavilla sukupuolielinten ja kirosanojen kirjolla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa, koska ko. taiteilijoiden töissä ei ole yksinkertaisesti minkäänlaista taiteellista kunnianhimoa. Vessakirjoituksilla on sentää oma viestinnällinen merkityksensä. Graffitien kieli ei ainakaan tuulipukukansalle avaudu.

Toinen aikamme vimma tuli eteen tänään kotikaupungissani. Keskustaa ollaan miehittämässä turvakameroilla. Sinänsä en ole katutappelijoiden ja ryöstelijöiden puolella, mutta varsinaista ongelmaa ei turvakameroilla poisteta. Ainoastaan tekijöiden kiinni saanti helpottuu. Tekojaan he tuskin lopettavat.

Ovatko rikokset tietyillä ongelma-alueilla hävinneet kameroista huolimatta. Eivät. Keskustat ja asemat ovat levottomia niin kauan, ellei jossain vaiheessa mennä tiettyjen ihmisten liikennerajoituksiin. Nuo liikennerajoitukset ovat tosin jo käytössä, humalapäiset reppanat eivät kauaa kauppakeskuksissa tai edes asemilla enää vanhene. Rajoittamaton liikkuvuus on vain yhteiskunnan normeissa elävien ihmisten oikeus. 

Kollegani sanoi tänään hyvin. Elämme aikaa, jolloin sallitaan kaikki, mutta ei sitä, mikä ei itselleen sovi. Olemme todellisuudessa konservatiiveja viimeisen päälle, vaikka luulemme olevamme liberaaleja. Suvaitsevaisuus lähtee itsestä ja päättyy itseensä. Suvaitsevaisuus koetaan monikulttuurisuuden ja seksuaalisten vähemmistöjen hyväksymisenä.

Ns. omaan väkeen sitä ei uloiteta. Siitä yhtenä esimerkkinä, että Helsingin rautatieasemalla kielletään tupakointi jo kuulemma ovienkin edessä katoksen alla. Sinänsä ihmettelen, kuka edes Helsingin rautatieaseman läheisyydessä enää viitsii edes polttaa. Siellä kun ei viittä minuuttia voi seistä ilman rahan tai tupakanpummaajia tai vähintään ainakin feissareita. Suvaitsemuutta tämäkin, mutta silkkaa oman tilan tarvetta.

PS. Big Brother-kisaajien karsinta on hyvä esimerkki kaikkia miellyttävyyden arvostamisesta Suomessa. Yksi toisensa jälkeen sieltä äänestetään pois ne persoonat, jotka ovat vähänkin ristiriitaisia tai oman tiensä kulkijoita. Suurin innostukseni on sitä myöten ohjelmaan laantumassa.

Sitten vielä yksi sivuhuomio isänmaallisuuden väärinkäytöksestä. Sampo-pankki on ottanut käyttöön nyt jo Kekkosen ja muut suomalaiset sankarit pankkikortteihin asiakkaita kosiskellakseen. Hmm... pankkihan myytiin juuri monikansallisen konsernin osaksi.

Runoilijan tehtävänä on

Jokunen viikko sitten löysin divarista Uuno Kailaan Runoja -kokoelman. Tällä viikolla olen ehtiessäni sitä lukenut.

Mielenkiintoisena kuriositeettina kirjassa on omistuskirjoitus 40-luvulta, mikä tietysti kaltaistani historiasta kiinnostunutta ihmistä viehättää. Ei Kailaan, mutta jonkun ystävän ystävälle. Suomi oli juuri selviytynyt sodasta ja kansa haki runoudestakin uskoa kamppailuunsa ja vahvistusta sille, että elämän lisäksi on muutakin kuin vain elämä.

Aikaisemmin tutustuin Kailaan tuotantoon joskus 18-kesäisenä ja silloin Kailaan tematiikka upposi ja nyt vielä enemmän elämää elettyä vuosikymmen enemmän. Kailas kuoli 31-vuotiaana eli samanikäisenä kun itse olen. Itse en olisi vielä valmis lähtemään. Suurimmat tiet ovat vielä tutkimatta.

Ajat ovat muuttuneet 30-luvun alusta, jolloin Kailas kuoli keuhkotautiin, niin kuin monet muutkin runoilijat noina aikoina. Tuo aika viehättää kuitenkin minua runouden aikakautena. Aikana, jolloin runoilijalla oletettiin olevan tehtävä, eikä julkisuudella riisuttu taiteilijoista arvoitusta. Kirjallisuus elikin tuolloin kehityksen aallonharjalla. Televisio lienee tylsistyttänyt ihmiset myöhemmin. Ainakin se on arkipäiväistänyt taidetta. Mutta tuolloin runoilija oli jotain hienoa ja hänet tunnettiin arvokkaana taiteilijana. Teinirunot pysyivät kauemmin pöytälaatikoissa.

Minusta Kailas kirjoittaa, niin kuin runoilijan pitää kirjoittaa. Ainakin sen vanhan ajatusmaailman mukaan, että runoilija on näkijä, jonka on elämässään kärsittävä, että voi nähdä kirkkaammin. Elämä tosin tuo useimmille kärsimystä mukanaan ilman että sitä etsii. Tavallaan runot ovat näkyjä, jotka vain kirjataan ylös.

Kailaan runoissa käsitellään paljon kuolemaa, kärsimystä, syyllisyyttä ja yksinäisyyttä. Jos runot olisivat huonommin kirjoitettuja, niistä kyllä ahdistuisi pahan päiväisesti. Mutta runous on parhaimmilllaan kuin musiikki. Surulliset sanatkin tuovat kauneudessaan iloa.

Kailaan taru taitaa olla niitä kohtaloita, että hänestä oli pakko tulla runoilija. Kaikki lapsuuden traumat monesti ohjaavat ihmistä runoilijan tielle. Olisi kiva kuulla joskus onnellisesta runoilijasta, onkohan sellainen mahdollista? On sellainen.

Vanhojen aikojen runoilijat kirjoittavat paljon hengestä ja lihasta. Tiukka uskonnollisuus on saanut aika monen ihmisen aikanaan järkkymään. Tietyllä tavalla runous onkin hengen ja lihan kamppailua. Kailaan tapauksessa vielä kamppailua omaa homouttaan vastaan, joka tietysti 30-luvulla oli syntiä jos mikä.

Kauneimmilla sanoilla on mahdollista ylittää ikuisuuden kynnys. Asettautua oman olemassaolonsa ulkopuolelle. Kaikista kärsimystarinoista huolimatta runoilijankin tehtävänä on vain elää.

Aikamme legendat

Hesarin Nyt-liitteessä oli viime viikolla mielenkiintoinen juttu legendoista. Ekana tulee legendoista jostain syystä mieleen se vanha Grandi-mehumainos, jossa hoettiin aikamme legenda Kari Grandi, samaan aikaan kun se piti jalkaa tiikerin päällä kuin Putin konsanaan. Ja alkaahan tänään taas wanna-be legendakoneohjelma Idols. Vaikka legendojahan ei koskaan tehdä, ne syntyvät.

Mutta vakavasti ottaen legenda on kiehtova käsite. Sehän voi tarkoittaa legendaksi kohonnutta ihmistä tai vaikka pelkkää tarinaa, joka on tarpeeksi sitkeä ja kiehtova säilyäkseen elossa, vaikka kaikki tietäisivät, ettei tarina olisi edes totta.

Moni kaihoaa legendaksi, mutta harva siihen pääsee. On jopa ihmisiä, jotka siihen sitkeästi ja tietoisesti pyrkivät. Sitä saavuttamatta. Legenda valitsee omansa omilla mielivaltaisilla periaatteillaan. Kyse voi olla pelkästä sattumastakin. Jos jotain yhdistävää tekijää legendoille hakee, se on omanlaisensa aitous. Teeskentely kyllä havaitaan aina. Ihmisillä on myös tarve luoda legendoja, ne tuovat elämän pysyvyyttä ja taikaa, joka ei ole riippuvainen ajasta ja nykyhetkestä.

Uskoisin, että monella taiteilijalla ainakin siintää kaihoisena haaveena haave legendan maineesta. Mutta sitten on taas ihmisiä, joista tulee legendoja tahtomattaan. He vain ajautuvat legendoiksi, kun ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kuten jo arvuuttelin, taiteessa vilisee legendoja. Vanha myyttihän on se kärsivän taiteilijan osa ja myöhempi legendan maine. Vaikkapa Van Gogh. Toinen varma keino on kuolla nuorena tai rällästää viimeistä päivää. Epävakaisemman taiteilijaluonteen on myös helppo luoda itsestään suusta suuhun kulkevia legendaarisia tarinoita. Koskaan ei ole haitaksi tarinat syntymään tai kuolemaan liittyen taiteilijallekaan.

Rock-maailma sekä elokuva-maailma perustuvat legendoille. Näissä maailmoissa ei tarvitse edes itse yksinään yrittää legendaksi. PR-koneisto kyllä tukee tarvittaessa syöttäen tarinoita, joissa ei ole puoliksikaan totta. Muuten rock-maailmaa koskevat samat säännöt, kuten muissakin taiteilijalegendagenreissä. Elokuva-maailmassa säilyt vieläpä ikuisesti nuorena ja kauniina filmillä.

Tilanteen legendoja ovat puolestaan sotasankarit. Nuo myyttiset sankarilegendat, jotka nousevat tuntemattomuudesta kansakunnan sortumisen hetkellä. Tai kansakunnan vapauttajat ja luojat. Esimerkiksi George Washington. Urheus ja päättäväisyys auttavat kovasti legendaksi pääsyä. Mielummin esteiden täytyy olla ensiksi jopa ylitse pääsemättömät.

Vähän vastaavia kansakunnan pelastajia ovat urheilijat, jotka nousevat tuntemattomuudesta kansakunnan maineen pelastajiksi kisoissa. Varsinkin jalkapallon mm-kisoissa heitä tuntuu tupsahtelevan esiin aina ajoittain vaihtopenkeiltä. Urheilijankaan legendan hohtoa ei himmennä vähemmän tasainen loppuelämä urheilu-uran jälkeen.

Legendojenkaan elämä ei ole ihailusta ja palvonnasta huolimatta helppoa. Kun lähtö korkeimpaan legendojen paikkaan on tullut kaivetaan heistäkin törkyä esiin. Usan kansakunnan isät paljastuivat orjanomistajiksi ja Urkkikin jyrmyytti kaikkea liikkuvaa. Poliittisen legendan kuolemanjälkeinen tutkinta on usein kaikkein kriittisintä.

Mutta voidaan se legendan kaapu riistää jo eläissään, jos satut kärähtämään dopingista tai jatkat rock-uraasi kehäraakkina kuunnellen huutoja toiveesta sen toisen hittibiisisi esittämisestä.

Loppujen lopuksi legendat ovat kansan armoilla legenda-perinteen mukaisesti. Legenda Veikko Vennamon sanoin: Kyllä kansa tietää. Jo varmaan kivikaudeilla kerrottiin tarinoita urheimmista mammutinmetsästäjistä. Leirinuotiolla he unohtuivat yhtä nopeasti kuin lehtien palstoillakin, mikäli legendan edellytykset eivät täyttyneet tai haalistuivat liian nopeasti.

PS.Ennen kunnallisvaaleja on aina tapana kirjoittaa kunnan työntekijöistä, jotka uhkaavat muka valtuustoissa demokratian toteutumista. Tuskin kunnan työntekijät ovat sen enempää aina työantajaansa tyytyväisiä kuin yksityisen sektorinkaan. Luulisi, että heillä, jos keillä, olisi suurin motivaatio kehittää työnantajansa toimintaa. Suurin ongelma lienee se, että kunnan työntekijää ei välttämättä kunnan työntekijöiden kannalta ajatella poliittisesti vakavasti otettavana päätöksentekijänä kollegojen taholta. Se saattaa viedä vaikutusvaltaa.

Itse kokisin suurempana uhkana poliittiset virkanimitykset sekä selkeän suorilla vaaleilla valitun johtajan puutteen, joka on suoraan arkipäivän johtajana vastuussa äänestäjilleen. Kuntien yhdistämispuheilla yritetään myös viedä huomioita kuntien todelliselta haasteelta. Kuntien palvelurakenteen remontista, joka on väistämättä edessä muodossa tai toisessa. Jokainen voi päätellä, mikä se sitten voisi olla. Kunnissa kaivattaisiin myös aitoa arvokeskustelua, mikä on tarpeen ja mikä ei. Mikä on tärkeintä ja mikä ei.

Kuntavaaleista puheen ollen. Itse sain jo demarinaisilta suukon. Siis suklaa sellaisen.

Tervetuloa kylmä sota?

Mitäpä tekisit, jos kylmä sota taas alkaisi? Tuota otsikkoa en ole vielä nähnyt, mutta viime aikoina ollaan kovasti odoteltu kylmää sotaa Venäjän uhittelujen takia. En tiedä, onko siihen herännyt joillakin nostalgisia tuntoja jo kaiken talouden ylivallan alla. Silloin puhui raaka voima, eikä raha. Tosin taloudellisella ylivoimalla Usa kylmän sodan voittikin.

Nuorimmat eivät enää kylmää sotaa edes muista ja vanhemmillekin se on kaukainen muisto. Ajalta, jolloin presidentitkin olivat Kekkosia.  Itse muistan hädin tuskin kylmän sodan, kun Gorbatsov tuli glasnosteineen valtaan silloin kun olin vielä alle 10-vuotias. Kylmä sota merkitsi minulle lähinnä sotilasparaateja Punaisella torilla ja grafiitteja Berliinin muurilla. Se oli jossain kaukana, vaikka nyttemmin on selvinnyt, ettei se ihan niin mennyt. Mutta samanhan ovat tajunneet muutkin kylmän sodan jälkeen Suomessa. Me olimme siinä pelinappuloita missä muutkin. Ks. Stasi-listat.

Kuinka realistista on edes odottaa kylmää sotaa. Tilanne on varsin erilainen kuin aikanaan. Neuvostoliitto oli loppuvaiheissaan raihnainen sisältä kuollut vanhus, kun taas nyt Venäjästä ollaan länsimaissa riippuvaisia. Tai Keski-Eurooppa on. Ainakin maan johto uskoo itseensä ja voimankäyttöön taas. Usalla on myös kädet täynnä töitä maailmanpoliisi touhuissaan Lähi-Idässä, eikä heillä liene sen suurempia intressioita hyppiä Venäjän etupiiriin muuta kuin muodon vuoksi. Itse inhoan tuota etupiiri-sanaa, mutta tottahan se on. Pienet, puolustuskyvyttömät kuuluvat aina isompien etupiiriin.

Erkki Tuomioja sanoi hyvin telkkarissa, että Suomessa eletään nyt 30-luvun uhitteluhurmosta mediassa Venäjän suhteen. Suomen kansaahan ei perinteisesti ole tarvinnut Venäjä-kritiikkiin edes patistellakaan. Olen kyllä Erkin kanssa siinä eri mieltä, että poliittinen johto on edelleen yhtä varovaista kuin ennenkin. Pelätäänkö sitä kylmää sotaa sitten oikeasti ainakin Suomessa.

Jos kylmä sota oli typeryydessään ylimitoitettua, niin kylmän sodan aikana ainakin tuntui pysyvänsä kehityksen mukana. Valtioita ei syntynyt Eurooppaan vuosittain, eikä maailmaa ohjanneet markkinavoimat niin näkyvästi. En tiedä olenko liittoutumien ystävä, mutta mielestäni oli rauhoittavaa katsella karttaa kylmän sodan aikana, kun maailmassa oli joko Neuvostoliiton tai Usan ystäviä. Ja sitten muutama puolueeton maa. Mikä on puolueettomuuden määre tänä päivänä? Sitä ei oikein kukaan tiedä. Tuntuu, että oikein puolueetonta ei enää olekaan. Vain nimellisesti. 

Ehkä kylmän sodan aikana politiikkakin koettiin vakavaksi asiaksi, eikä pelkäksi kanki-kaikkosiksi ja muuksi viihteeksi. Koska elettiin veitsen terällä, haluttiin, että johtajatkin henkivät arvovaltaa ja tahtoa. Nyttemmin tosin on paljastanut, että silläkin oli hintansa ja väärinkäytöksistäkin vaiettiin.

Mutta jos kylmään sotaan ajaudutaan, ei se taida olla asevarustelun kylmä sota, vaan taloudellinen, energian kylmä sota. Kylmä sitä toden totta tuleekin, jos kaasuhanat Venäjältä suljetaan. Nythän Venäjä on lähinnä kiusannut naapureitaan energiakiristyksellä. Sama valtti sillä on jatkossakin. Sitä edesauttavat kaikki Itämeren putki-intoilijat.

PS. Osku Pajamäki teki taas hyvän avauksen. Kouluissa kun oppilaat luokitellaan pituuden mukaan. Oskun mielestä siitä pitäisi luopua. Sinänsä itselleni ei ole jäänyt luokan yhtenä lyhyimpänä oppilaana pituusjonoista traumoja. Ihmettelen silti. Miksi lyhyimmät olivat takana? Eikö järkeenkäyviimpää olisi, että lyhyet olisivat edessä, jotta kuulisivat ja näkisivät paremmin. Samalla tavoin armeijassa lyhimmät piilotetaan taaimmaisiksi, mutta siellä sen nyt jo ymmärtää, kun siellä ei mitään tasavertaisuutta haetakaan.

Minusta Pajamäki on ihan uskaliaasti tehnyt muitakin ehdotuksia. Mutta niinhän se menee, että mikä jonkun toisen sanomana kuulostaa tyhmältä, on taas fiksu ehdotus jonkun toisen sanomana. Siihen olen itsekin törmännyt.

Se oikea ja väärä

Eilen olin töissä poikkeuksellisesti viikonloppunakin. Hyvä niin, sillä kävin tekemässä juttua rikos- ja riita-asioiden sovittelutoiminnan 25-vuotisesta taipaleesta Vantaalla. Sovittelu alkoi Vantaalla ensimmäisenä koko maassa. Eli vaikka Vantaata mollataankin, niin kyllä Vantaa on monessa asiassa ollut edelläkävijänäkin. Vaikka joidenkin mielestä ainoa hyvä Vantaa on Helsinkiin ja Espooseen liitetty Vantaa.

Mutta sovittelutoiminnasta tekee vielä hienomman asian se, että sovittelijat ovat vapaaehtoisia. Ihan taviksia, jotka töiden jälkeen viitisivät vielä lähteä toisten riitoja ratkomaan. Alkunsa sovittelu on saanut Usassa, vaikka sitä ajoittain on vaikea uskoakin. Joskus tosin muistan nähneeni dokkarin, jossa murhaajat joutuivat kohtaamaan uhrinsa omaisia usalaisessa vankilassa. Se vasta koskettavaa olikin.

Yhteiskunta perustuu paljolti rangaistuksille ja voitolle. Silti tilaisuudessa puhunut Pirkko Lahti sanoi, että 2000-luku tulee olemaan erilaisten sovitteluammattien aikakautta. Kuten asianajajat, psykogit. Elämme aikaa, joka perustuu sopimuksille, mutta silti jatkuvasti riidellään. Sovittelun ammattilaisille riittää töitä. Ja tärkeintä on voittaa riita. Neuvotteluista palataan sanoten, että me voitimme tämän sopimuksen. Aina on ilmoitettava, että sen hitusen saimme enemmän, mitä olisimme toivoneet. Miten olisi yhteinen tavoite?

Tietysti teoista ja rikoksista täytyy saada rangaistuskin. Muutenhan ihmiset tekisivät niin kuin haluaisivat ja eläisimme ennemmin tai myöhemmin vahvimpien anarkiassa, niin kuin maailmanhistoria ajoittain osoittaa. Mikään teko ei vain ratkea pelkällä rankaisulla. Edes kuolemanrangaistuksella, joka rankaisukeinona vieläpä on täysin hyödytön. Sillä se edes ei aiheuta suurinta tuskaa tekijälle. Mikä sen pohjimmainen tarkoitus kai sen säätäjien mielestä on. Sillä useimmissa pahimmissakin pahointekijöissä asuu sisäinen rangaitsija ja kun aikaa ajatella vankilassa on, niin ennemmin tai myöhemmin sisäinen helvetti. Uskoisin että sisimmässään hekin hakevat sopua ja rauhaa. Edes itsensä kanssa.

Ihmiset hakevat mielenrauhaa. Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan eniten ihmisiä kalvaa asiat, jossa heitä on kohdeltu väärin. Jos he pääsisivät sopuun itsensä kanssa, he voisivat paremmin. Katkeruus lähtee usein väärinkohdelluksi tulemisen kokemuksesta. Ja väärinkohdelluksi elämässä helposti tulee. Väärinkohdelluksi tulemisen tunne tosin voi lähteä itsestään. Silti moni ihminen pilaa elämänsä katkeruudella ja pitää muita uhkana omille eduilleen.

Sovittelussa on tärkeätä myös molempien osapuolten kuuntelu. Myös pahantekijä tulee kuulluksi. Siihenhän pelkkä oikeusjärjestelmä ei riitä. Tekijälläkin on omat syynsä ja oma totuutensa. Rikollisuus peräti lisääntyy, ellei myös rikoksentekijän sisälle löydy rauhaa.

Sovittelussa tekijä myös voi ymmärtää tekonsa seuraukset, koskapa joutuu kohtaamaan ne eri tavalla silmästä silmään kuin oikeussalissa, joka perustuu pelkkää lakiin ja harvemmin ymmärrykseen tai sovitukseen sieluissa.

Tietysti kaikki eivät sovitteluun pysty. Suomessa on lukemattomia sukulaisiakin, jotka eivät ole puhuneet toisilleen vuosikymmeniin. Sovittelu edellyttääkin kaikenlaisten tunteiden hyväksymistä, anteeksiannosta vihaan asti. Jos tunteita hyväksy tai peräti tunne, on mahdotonta raunioista taloa rakentaa. Silloin vastapuolikin tuntee vihaa. Valitettavasti ajoittain loppuun asti.

Omassa elämässäni olen ajoittain ollut ehdoton ja olisin varmasti onnellisempi, jos asioita olisi voinut sovitella. Anteeksi olen antanut lähes kaikille ja kaikelle, mutta joskus tuntuu, että sitä ei ole tehty kyllä minulle. Mutta tuosta uskomuksestahan yhteiskunnan oikea ja väärä kokemukset lähtevätkin. Silti olisi hyvä ollut löytää ratkaisu, eikä jättää asioita sisäänsä. Ne kun sieltä hitaasti vain ajan avulla poistuvat. Pirkko Lahti sanoikin hyvin tilaisuudessa, että Suomessa on vimma olla joko oikeassa tai väärässä. Ja tuohon taisteluun hukkuu kaikki muu.

Samaan aikaan kun puhutaan Win Win-ajattelusta, jossa molemmat osapuolet voittavat. Mutta jokainen muistaa elämästään riitoja, jotka eivät ratkea mihinkään, koska vain toinen voi olla oikeassa. Ongelma onkin siinä, että mikä on toisen väärä, on toisen oikea. Yhteiskunnassa koetaan yksinkertaisesti mahdottomaksi, että molemmat osapuolet voisivat olla oikeassa.

PS. Yleteemalla jatkuu jälleen sarja rockin klassikkolevyjen teosta. Kannattaa katsoa tuota harvinaisen laadukasta rock-sarjaa. Tähän mennessä on kaivettu tarinoita The Doors-albumin ja John Lennon Plastic Ono Band-albumin takaa. Lennonin ko. levy on mielestäni tunnetasolla ehkä eniten minuun koskettanut levy Imaginen kanssa. Tällä hetkellä levylautasella pyörii Allman brothersien levy.

Ai niin onnittelut vielä keskikokoiselle videonoutajalle Ransulle, joka täytti juuri kolmekymmentä vuotta. Tervetuloa kerhoon Ransu. Ei se niin hirveää ole. Ransu muuten tiesi aina oikean ja väärän. Ihmisten pitäisi aikuisenakin uskoa Ransua.

Flamingo lensi Vantaalle

Flamingo lensi Vantaalle. Ei, nyt ei kannata lintubongareiden innostua vaan kyse on aivan muusta. Vantaalle liihotteli talon täydeltä elämännautiskelua. Ainakin niille, kenellä rahaa löytyy.

Kotikaupunkini Vantaa on toden totta komeillut otsikoissa. Ensiksi huumepoliisien toiminnan ja sitten viihdekeskus Flamingon avajaisten kautta. Pakkohan sitä on edes joskus kotikaupungistaan minunkin kirjoittaa, vaikka yleensä olen yrittänyt yleisemmistä asioista kirjoittaa. Mutta joskushan ne uutiset ovat aivan vieressä.

Olihan Flamingon avajaisissa sentään kaikki Suomen silmäätekevätkin Rennyä ja Sedua myöten. Vahingossa tosin oli kuulemma paikalle kutsuttu Espoon kaupunginvaltuutetut Vantaan kaupunginvaltuutettujen sijasta eli oliko Flamingon sijainnista täysi varmuus vai oliko pääkaupunkiseutu jo salaa yhdistynyt. Elikkä näin.

Flamingon mainokset komeilevat tällä hetkellä joka puolella ja sitä mainostetaan Suomen Las Vegasina. No, ehkä kehä kolmosen kulmaus on eräänlainen Suomen erämää. Ja ehkä kehä kolmosen liikenne voittaa Las Vegasin tekopyramidit kauneudessaan. Las Vegas on sentään aidosti keinotekoinen, toisin kuin Flamingo tai Vantaa. Ellei sitten Vantaa ole jo Suomen Las Vegas.

Mutta tehdäänkö rakkaasta Vantaastani nyt Suomen bailukeidasta, kun meillä on jo Sokos hotel Vantaakin, joissa Riihimäeltä asti käydään bailaamassa. Flamingo kerää sitten jo maakunnatkin. Flamingostahan pääsee yhdyskäytävää pitkin kauppakeskus Jumboon shoppailemaankin.

Ei ihme, jos laivayhtiöiden toiminta ei kohta kannata, kun nyt voi bailata turvallisesti maanpinnallakin. Bussi tuo ja bussi vie, miksei omalla autollakin, jos ruuhkaisen kehä kolmosen haluaa selättää. Ja kierähtää voi vaikka Vantaan Ikean kautta kotiin. En tiedä, mutta ainakaan minun käsitystäni ei vasta rentouttavasta viikonlopusta maaninen shoppailu ja pelaaminen kasinossa.

Elviskin vihkisi vegasin tyyliin. Pahaksi onneksi meillä Suomessa vain Elviksen allekirjoittama häätodistus ei riitä virkavallan edessä. Hyvä näin, jos humalaisia pikaihastus iskee kylpylän loiskeessa.

Suomessa on aina oltu siinä luulossa, että poliisit ovat rehellisiä. Mutta ilmeisesti sekään ei pidä paikkaansa tämän huumepoliisijupakan perusteella. Tosin kysymys herää, onko huumerikollisuus jo niin kovaa, ettei siinä Suomen lainsäädäntö pysy mukana. Kun käyttöön on otettu amerikkalaistyyliset keinot vasikoiden rikoksien läpikatsomisineen. Lintukodot voinee ainakin haudata. Ainakin valtion tuottavuusohjelmat lienevät leikanneet yliopiston dosenttien palkkoja liiaksikin, kun huumebisnekseen on jo mukaan lähdettävä.

PS. Ärsyttääkö muuten teitäkin nämä Hesarissa patsastelevat ministerit, jotka elävät viikon opiskelijan budjetilla tai muuta vastaavaa. Minusta on aika helppoa elää viikko mitä minäkin, kun tietää, että pääsee mukavaan elämäänsä takaisin. Laitettaisiinko pitkäaikaistyötön elämään viikon ministerin tuloilla. Epäilenpä.

Tällä hetkellä taitaa pyöriä kaksikin tositv-sarjaa sairaaloista. Menisivät terveyskeskuksiin. Siellä sitä riittäisi enemmän tarinoita. Siellä ne kansan syvät rivit käyvät. Sieltä puuttuvat vain vauhdikkaat elvytykset ja muut kuvaukselliset toimenpiteet, mitkä sairaalasarjoja pystyssä pitävät. Sitä vastoin siellä luodattaisiin kansakunnan tämän hetken tilaa. Siellä sitä yritetään ratkaista masennusta ja muita kansantauteja, vaikka lääkäreitäkään ei ole tarpeeksi. Onneksi sentään apua saa Suomessa sentään tekstareiden kautta. Tekstarivoimaringistä saa kuulemma apua, jos tekee mieli pullo korkata. Ainahan tekstaaminen puhumisen voittaa.

Kuntavaalien alla puolueiden ideat ovat vähissä. Tässä vaiheessa on kopioitu lähinnä kokoomuksen menestyskampanjaa. Ei muuta kuin puoluejohtajat toimittajia tiikereiltä pelastamaan Putinin tyyliin.

Ohessa vähemmän lasvegasmaista arkkitehtuuria eräästä suuresta kaupungista.

Esa 1910-lukulainen

Facebookista löytyy kaikenlaista. Läheskään aina en syty kaikelle, mutta nyt tuli eteen hyvä testi, jossa saattoi testata, mille vuosikymmenelle kuuluu. No, huumoriahan testit tietysti ovat, mutta silti... niistä voi löytää itsestään uusia puolia. Minulle sattui 1910-luku. Ennemminkin olisin olettanut olevani 1960-luvulta tai 1840-luvulta, mutta toisaalta 1910-luvulla moni asia muuttui. Sodat ovat yleensä toimineet aikakausien vedenjakana. Ainakin suursodat. Näin minua kuvaillaan:

"Olet sotien ja vallankumousten lapsi. Tykistö myllertää taistelukaasujen verhoamaa liejuista maata, keisarikunnat sortuvat ja uudet aatteet pyyhkivät sivuun vanhoja. Menneeseen ei ole paluuta, viattomuus on menetetty. Kukaan ei voinut uskoa, että tässä kävisi näin."

Enpä olisi uskonut tosiaan, että näin kävisi. Mutta ehkä olen todellakin vanhemmiten kyynistynyt ja tullut nuorvanhaksi vihaiseksi mieheksi. Ainakin kaipaan kovasti niitä aatteita, jotka pyyhkisivät sivuun vanhat. Jotka saisivat pöytää sileäksi, eikä eri aatteiden nimillä puhuttaisi samaa asiaa. Niitä ei ole vain ilmaantunut. Oikeita uusia aatteita kun ei voi lanseerata edes mediakampanjalla. Se kyllä sitä vastoin saattaa onnistua yhden ihmisen karismalla. Menneeseen ei kyllä toden totta ole paluuta ja viattomuus nyt ainakin on menetetty aikaa sitten. Sen vain voi uskoa, että näin kävi.

Sen ainakin tiedän, ettei elämällämme ajalla taida olla kaltaisilleni ihmisille käyttöä. Olisin hyvinkin voinut viihtyä jossain toisessa ajassa paremmin, tuntea kuuluvani johonkin suurempaan. Mutta ei kai sitä voi aikaansa valita, ellei usko edes jälleensyntymiseen. Ehkä sitä on voinut jäädä monellekin hommat edellisessä elämässä kesken. I wasn´t made for these times. Lukemattomien laulujen aihe.
 
Muita huomioita: Seksi on taas ollut tänään päivän teema. Siitä piti huolen BB-talo sekä kokoomusnuoret. BB-talossa oli sitten ne paljon odotetut orgiat. Lienee jo tottakin, kun useampi pari innostui vanhoista roomalaisajoista, jolloin seksiä ei kauhisteltu. Tämän illan jaksolle laitettiin oikein K-15 ikäraja. Katsojaluvut ovat toki taattuja. Ehkä seksin tihruaminen BB:tä katsoen on hyväksytympää silti kuin netin kanssa nyhrätessä. Pitäisikö erotiikka tehdä BB:ssä veronalaiseksi toiminnaksi, niin kuin eräässä saksalaisessa kaupungeissa ilotaloille tehtiin. Jospa himot siitä laantuisivat.

Aikaisemmin tykkäsin siitä Cherylistä, mutta nyt pisteet laskivat. Nainen on tyypillinen toisten hyväksikäyttäjä, joka ensiksi antaa ymmärtää muuta, mutta sitten väittää vain haluneensa ystävyyttä. Minä kaipaan estyneitä ihmisiä BB-taloon. Toisaalta ehdoton suosikkini on vähemmän estynyt Niko. BB:tä katsoessasi tajusin taas, kuinka säälittäviä me tupakoitsijat voimme olla. BB:ssä kun oli kuntopäivät, eikä saanut polttaa, tupakoitsijat kävivät kerjäämässä useaan kertaan isolta veljeltä tupakkaa. Itse en kyllä toisaalta kestäisi siinä talossa kyllä tuntiakaan polttamatta.

Kokoomusnuoret puolestaan julkaisivat tyttö/poikakalenterin kuntavaalikampanjaa vauhdittamaan. Ihailtavaa mediahallintaa, ja sanomakin suorastaan alaston. Mieleen tulee Loka Laitisen kolumni viikonlopun Iltalehdestä, jossa hän sätti kansanedustajien tärkeimmän tehtävien olevan viihdyttäminen ja kaunis ulkonäkö tätä nykyä. Te rumat ihmiset, jotka haaveilette kansanedustajuudesta, uskokaa jo, paasikivien aika meni jo. Toisaalta Timo Soini on kyselyn mukaan rehellisin puoluejohtaja, joten ainakin jotkut uskovat muuhunkin, kuin naistenlehdissä paistatteluun.

Ja sitten vielä hyviä uutisia meille miehille: ruotsalaistutkimuksen mukaan miesten parisuhdeongelmat voivat johtua geeneistä. Nyt sitä voi sitten riidan sattuessa vedota edes geeneihinsä. Kannattaa silti muistaa se vanha totuus. Parempi tossun alla kuin taivasalla.