Runoilijan tehtävänä on

Jokunen viikko sitten löysin divarista Uuno Kailaan Runoja -kokoelman. Tällä viikolla olen ehtiessäni sitä lukenut.

Mielenkiintoisena kuriositeettina kirjassa on omistuskirjoitus 40-luvulta, mikä tietysti kaltaistani historiasta kiinnostunutta ihmistä viehättää. Ei Kailaan, mutta jonkun ystävän ystävälle. Suomi oli juuri selviytynyt sodasta ja kansa haki runoudestakin uskoa kamppailuunsa ja vahvistusta sille, että elämän lisäksi on muutakin kuin vain elämä.

Aikaisemmin tutustuin Kailaan tuotantoon joskus 18-kesäisenä ja silloin Kailaan tematiikka upposi ja nyt vielä enemmän elämää elettyä vuosikymmen enemmän. Kailas kuoli 31-vuotiaana eli samanikäisenä kun itse olen. Itse en olisi vielä valmis lähtemään. Suurimmat tiet ovat vielä tutkimatta.

Ajat ovat muuttuneet 30-luvun alusta, jolloin Kailas kuoli keuhkotautiin, niin kuin monet muutkin runoilijat noina aikoina. Tuo aika viehättää kuitenkin minua runouden aikakautena. Aikana, jolloin runoilijalla oletettiin olevan tehtävä, eikä julkisuudella riisuttu taiteilijoista arvoitusta. Kirjallisuus elikin tuolloin kehityksen aallonharjalla. Televisio lienee tylsistyttänyt ihmiset myöhemmin. Ainakin se on arkipäiväistänyt taidetta. Mutta tuolloin runoilija oli jotain hienoa ja hänet tunnettiin arvokkaana taiteilijana. Teinirunot pysyivät kauemmin pöytälaatikoissa.

Minusta Kailas kirjoittaa, niin kuin runoilijan pitää kirjoittaa. Ainakin sen vanhan ajatusmaailman mukaan, että runoilija on näkijä, jonka on elämässään kärsittävä, että voi nähdä kirkkaammin. Elämä tosin tuo useimmille kärsimystä mukanaan ilman että sitä etsii. Tavallaan runot ovat näkyjä, jotka vain kirjataan ylös.

Kailaan runoissa käsitellään paljon kuolemaa, kärsimystä, syyllisyyttä ja yksinäisyyttä. Jos runot olisivat huonommin kirjoitettuja, niistä kyllä ahdistuisi pahan päiväisesti. Mutta runous on parhaimmilllaan kuin musiikki. Surulliset sanatkin tuovat kauneudessaan iloa.

Kailaan taru taitaa olla niitä kohtaloita, että hänestä oli pakko tulla runoilija. Kaikki lapsuuden traumat monesti ohjaavat ihmistä runoilijan tielle. Olisi kiva kuulla joskus onnellisesta runoilijasta, onkohan sellainen mahdollista? On sellainen.

Vanhojen aikojen runoilijat kirjoittavat paljon hengestä ja lihasta. Tiukka uskonnollisuus on saanut aika monen ihmisen aikanaan järkkymään. Tietyllä tavalla runous onkin hengen ja lihan kamppailua. Kailaan tapauksessa vielä kamppailua omaa homouttaan vastaan, joka tietysti 30-luvulla oli syntiä jos mikä.

Kauneimmilla sanoilla on mahdollista ylittää ikuisuuden kynnys. Asettautua oman olemassaolonsa ulkopuolelle. Kaikista kärsimystarinoista huolimatta runoilijankin tehtävänä on vain elää.