Kalle

Piakkoin saa ensi-iltansa Päätalo-elokuva. Tällä kertaa Kotikatu-sarjan tekijöiden toimesta. Voisi tietysti sanoa, että jälleen Päätalo-elokuva. Onhan niitä tehty jo 80-luvun taitteesta. Joskin hiljaiseloa on ollut sitten Mikko Niskasen erittäin ansioikkaiden Päätalo-elokuvien jälkeen. Se kovalla hälinällä markkinoitu Päätalo-sarjakin taisi jäädä haaveeksi. Saa nähdä miten uusin elokuva onnistuu. Tällä kertaa käsittelyn alla on Kallen kirjailijauran alkuvuodet käsittääkseni ennakkomainonnan perusteella. Toivottavasti elokuva ei muistuta ainakaan Kotikatu-sarjaa.

Kalle Päätalo on eittämättä suurmies, vaikka sitä ei tunnusteta välttämättä kaikissa piireissä. Jos suurmiehenä oloa mitataan vaikutuksella, mitä on ihmisten elämään tehnyt, niin Kalle on varmasti viittansa ansainnut. Hänhän on keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten suuri sankari. Ainakin niiden, jotka ovat maaseudulta lähtöisin. Niiden, jotka arvostavat hiljaista puurtamista, niin, ja kai sitten puhumattomuuttakin. Kalle puhui kirjoissaan niidenkin puolesta, jotka eivät puhumista itse hallitse. Eli sen suomalaisen jörrikän.

Juuri katselin telkusta uutisia ja siellä Päätalo-tutkija kertoi, että Päätalo on ensimmäisiä suomalaisia itseterapeutteja ja itsensä alttiiksi asettavia ihmisiä. Sitä Päätalo olikin, kun koko ura perustui oman elämän kertaamiselle. Sen verran olen itsekin Päätaloa lukenut, ettei Kalle tosiaan itseään säästellyt. Mukaan pääsivät niin hölmöilyt kuin kaikki muutkin surun ja ilon hetket. En tiedä, onko Päätalo pitänyt päiväkirjaa, mutta en kyllä itse muistaisi niin hyvin omaa elämääni kuin Päätalo teki.

Päätalon arvo tai jälki sukupolville mitattaneen lähivuosikymmeninä, kun Päätalon aikaa muistavat poistuvat  pikkuhiljaa muonavahvuudesta. Mutta mistähän sitäkään tietää, tuleeko Päätalosta vielä nuorison kulttiklassikko. Olisi se ainakin erikoista ilmoittaa lukevansa Päätaloa Pottereiden sijasta. Kansanhistoriallinen Päätalon teoksilla lienee joka tapauksessa.

Minusta Päätalon ansioita on myös köyhyyden kuvaus. Todella kova paikka on kouluikäisen elättää perhettä metsätöissä, kun siinä joutui aikuinenkin mies koville. Lisäksi kunnanjauhojen haku oli astetta nöyryyttävämpää kuin hakea sosiaalietuuksia siististi pöydän ääressä tänä päivänä. 30-luvulla jauhoja sai vielä anella. Tilille rahan tupsahtamisesta ei tietenkään toivoakaan. Ihme, että Päätalo säilytti luovuutensa, eikä elämäntaipaleensa alun kokemuksista katkeroitunut. Varsinkaan kun ympäristö ei kirjailijan uralle todellakaan kannustanut. Mutta työmiehen etiikallahan Kalle kirjansa kirjoitti. Kirja per vuosi satoi tai paistoi.

Sen verran itsellänikin on yhtymäkohtia Kalle Päätalon taipaleeseen, että olin Taivalkoskella aikanaan käsikirjoituskurssilla. Päätalo-instituutissa tietenkin. Ja kyllähän Päätalo on tekopitäjässään yhä se kuningas. Toisin kävi esimerkiksi myöskin pohjoisen pojalle Timo Mukalle. Mukan tyyli tosin on sellaista, ettei se jokamiehelle sovikaan. Kaipaisin kyllä oman aikamme kuvaajaksikin uutta Päätaloa.

PS. Sen verran vielä Kauhajoen tragediasta, ettei yhteisöllisyys kasva komentamalla. Ihmisten täytyisi oikeasti välittää toisistaan. Sehän toimii Suomessa vain tietyillä reunaehdoilla.