Brasilian viidakoista löytyi hiljattain kadonnut heimo. Kuvassa heimolaiset sutivat jousipyssyllä lentokonetta joka kuvasi heitä. On aika mielenkiintoista, että jossain päin maailmaa voi olla joitain, jotka eivät ole päässeet nauttimaan tästä ihanasta länsimaisesta sivistyksestä, joka tuhoaa kyllä sielun, mutta ei ruumista. Ajatelkaa, jos vaikka Savon metsistä löytyisi kadonnut savolainen heimo.
Joka tapauksessa tuon Amazonin heimon taru on luettu, kun ensimmäiset länsimaiset tulevat kylään. "Sivistyksen" tulo on merkinnyt tautien ominaisuudessa kuolemaa. Sen jälkeen viedään henkinen omaisuus ja istutetaan se ainoa "hyvä" maailmankatsomus.
Miltähän tuntuisi, jos tulisi löydetyksi nykyajan pariin. Olisi siinä varmaan ihmettelemistä. Jo pelkästään kaikki laitteet ja kielet, olisi se aika shokki. Mutta eihän kadonneet heimot muusta tiedä. Heidän maailmansahan on se, missä he elävät. Eivät he kaipaa mitään muuta. Tai en tiedä, ainahan ihminen kaipaa johonkin muuhun, missä on. Me länsimaiset lienemme kadottaneet omamme, siksi olemme niin onnettomia.
FST:llä pyörii vieläkin sarja nimeltä Miehuuskoe. Siinä länsimaiset treenatut kaapit käyvät kokeilemassa, miten pärjäävät alkuperäiskansojen miehuusriiteissä. Kovaa on ollut. Mieheksi ei ole helppo päästä intiaanien tai zulujen keskuudessa. Sellainen käsitys tulee, että alkuperäiskansojen elämä on kovaa, mutta toisaalta tunnetaan olevan yksi osa kaikkeutta. Se ei taida meiltä onnistua. Ainakaan itse en tunne useinkaan olevani osa luomakuntaa ja universumia. Pikemminkin eksyksissä oleva hiukkanen.
Meille länsimaisille on jäänyt silti jotain alkukehdoistamme. Kovasti tahdomme uskoa yliluonnollisiin tapahtumiin. Riittejäkin löytyy. Elämän vaiheesta siirrytään toiseen totutuilla tavoilla. Ja voihan rock-konserttia pitää eräänlaisena noidan tanssina, jossa lauletaan shamaanimuusikon perässä. Vaikka etsimme kadonneita heimoja, alamme itse olla se kadonnut heimo, joka on kadottanut otteensa ikuisuuteen.
PS. Huomenna olisi sitten Bob Dylanin konsertti. Raportoin siitä sitten myöhemmin. Parhaillaan kuuntelen Marianne Faithfullin kokoelmaa. Mariannen Faithfullin elämänkerta kannattaa lukea. Se toimii samaan aikaan 60-luvun rock-aateliston hakuoppaana ja enkelin tarinasta melkeinpä katunarkkariksi.
Täydensin levyvarastojani myös Jimi Hendrixillä ja Hurriganesilla. Löysin jopa Beatles-kalsaritkin, täytyyhän ne jokaisella Beatles-fanilla olla. Kesäkin on sitten virallisesti alkanut tai ainakin varma kesän merkki. Iltalehti uutisoi viikonloppunumerossaan "Näin puolisosi pettää lomalla". No, ehkä jollain onnellisilla on loma jo alkanut.
Televisiossa olen jäänyt koukkuun erittäin huolestuttavan huonoon ohjelmaan. Katson nimittäin JimTv:ltä Hurjia poliisivideoita. Tulee syyllinen ja hämmentynyt olo kun seuraa, miten amerikkalaispoliisit vähemmän nätisti retuuttavat sekopäistä tyyppiä, joka pyytää heitä vieläpä ampumaan itsensä.
Mika Häkkinenkin on ollut otsikoissa tällä viikolla. Mikasta on kuoriutunut eron jälkeen oikea playboy. Jos Häkkinen olisi nainen, niin otsikoissa lukisi "Elän nyt vain itselleni", mutta Mikan kohdalla repostellaan stripparityttöystävän kuvilla. No, se juoruista tällä kertaa.
Ylioppilaatkin pullahtavat lukioistaan maailmalle. Näyttävästi oli uutisoitu lukiot rankatuiksikin. Vanhaa opinahjoani Tikkurilan lukiota en ainakaan ihan heti löytänyt. Onnea silti ylioppilaille. Toivottavasti löydätte paikkanne elämässänne. Tai ainakin jotain sellaista, mikä tekee teidät onnellisiksi.
Ai niin, ohessa kuva minusta vappupiknikillä Vantaanjoen rannalla. Ei sovi absolutisteille ja kasvissyöjille.
Olen monesti kirjoittanut, että nykypäivänä sitä löytyy kaikkea ihmeellistä. Vähän aikaa sitten pohdiskelin itsekseni luontoa ja luonnonsuojelua.
Samaan aikaan kun sellaista päivää ei ole, ettei jossain kirjoitettaisi ilmastonmuutoksesta, kierrätyksestä tai sademetsien tuhoamisesta ihmiset eivät tunnista edes kotieläimiä puhumattakaan vähänkään eksoottisemmista puista, kuten mänty tai koivu. Paljon parjattuja kanejakaan tuskin erotettaisiin metsäjäniksestä, puhumattakaan, että joku tunnistaisi rusakon. Kalapuikko on lasten mielestä kalalaji ja edes kouluikäiset eivät ole ikänä metsässä käyneet.
Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni, kun kävin tekemässä kotikaupunkini luontokoulussa juttua. Ympäristönsuojelu keskittyy lähes täysin jo tapahtuneiden/tapahtumassa olevien rikkeiden estämiseen. Ei luontoa osana elämää. Elämme vieläkin siinä väärässä uskossa, että me suomalaiset olisimme jotenkin erinomaista luontokansaa.
Luonnonsuojelukin on vähän niin ja näin. Luonto saa väistyä, kun on taloudelliset tai yksilön omat edut kyseessä. Lappi taitaa olla Suomessa se kolonialistisen riiston viimeinen kohde. Tunturinnyppylääkään ei saisi jättää luonnontilaan ja naftaliinista kaivetaan jo moneen kertaan haudattu Vuotos-hanke. Hulluinta on, että hankkeita perustellaan paikallisella työllisyydellä. Totuus on, että rakentajat tulevat Puolasta ja hiihtokeskuksien kausityöntekijät mistä kukin.
Kansalaiset, jos ketkä, taitavat myös itsekkään luonnonsuojelun. Luonnonhelmassa halutaan kovin olla, mutta paikalle ajetaan maasturilla ja rantametsät ympäri Suomea täytetään rantamökeillä ja sun muilla pihoille rakennettavilla hökötyksillä. Vaaditaan luomua ja luontoa säästäviä tuotteita, mutta kas kummaa. Kukaan ei niitä osta. Kierrätyskin on tosi-asioiden kieltämistä, sillä ainoa todellinen tapa säästää luontoa on yksinkertaisesti kuluttaa vähemmän. Ja sehän onnistuu vain köyhiltä, joilla ei yksinkertaisesti ole varaa kuluttaa.
Länsimaisilla ihmisillä on tapana moittia kehitysmaiden kehnoa luonnonsuojelua. Sademetsät kaadetaan, voi voi. Ikään kuin Suomessa ei olisi näin tehty. Suomalaisista aarniometsistä on jäljellä rippeet. Suomessa kaikki on tehty metsäteollisuuden ehdoilla, vaikka ko. teollisuudenala ei ole osoittanut minkäänlaista uskollisuutta kotimaalleen. Päinvastoin, he istuttavat maaperän kuivaksi imeviä eukalyptuspuita Etelä-Amerikkaan.
Ympäristöarvoista on tehty yksinkertaisesti markkinahumua muiden joukkoon. Ympäristöarvoilla myydään yhtä paljon kun halvalla hinnalla. Siis yritysten markkinoinnissa. Todellisuudessahan halpa hinta ratkaisee tavallisen kuluttajan ostopäätöksen. Mutta tämäkään ei ole paheksuttavaa, sillä ympäristönsuojelu on ainoa keino säilyttää maapallo. Pidettiin sitä sitten viherpiipertäjien pipertelynä tai ei.
PS. Taloussanomat uutisoi Suomeen tarvittavan lähes kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2020 mennessä, että vanhusväestön huoltosuhde pysyisi kestävällä pohjalla. Hmm. Mistähän kuvittelemme löytävän kaksi miljoonaa valmiiksi koulutettua maahanmuuttajaa. Ja mistä tiedämme, menevätkö he töihin niille aloille, joihin heitä haluamme. Ja voiko sellaista edes vaatia. Haluaisin kuulla valtiovallalta, että kuka on haluttu maahanmuuttaja ja kuka ei ole. Ei varmaankaan lukutaidoton sudanilaiselta pakolaisleireltä. Hoitoalalla toivo lienee kyllä sitkeästi keikkailevissa eläkeläishoitajissa, eikä filippiiniläisissä. Eläkeläiset ovat työhönsä vieläpä motivoituneempia kuin nuoremmat.
Helsingissä torpedoitiin jälleen asunnottomien asuntolahanke ja kotikaupungissani etsitään kuumeisesti huumeklinikalle paikkaa, mutta hankkeen esti paikalliset kampaamoyrittäjät, jotka olisivat menettäneet kampaamotilansa. Niinpä, ainakin tukka on hyvin kaupunkilaisilla, piikkikansa pitäkööt itsestään huolen. On se lottovoitto syntyä Suomeen, täällä sitä pidetään toisesta huolta oikein solidaarisuuden hengessä. Kunhan muistat olla ns. hyvä veronmaksaja. Ja et sairastu pitkäaikaisesti. Silloin sitä odottaa leipäjono.
Nimikaimani Euroopan avaruusjärjestö ESA etsii paraikaa astronautteja. Halukkaita löytyy luonnollisesti tuhansittain, mutta astronautiksi pääsyn rinnalla teatterikorkeakoulun pääsykokeetkin ovat lastenleikkiä. Sen verran luonnollisesti on rimaa edessä. Miksi muuten eurooppalaisia astronautteja ei voisi kutsua esanauteiksi. Heh, huono vitsi...
Minua on pikkupojasta lähtien kiehtonut avaruus. Sen äärettömyys ja käsittämättömyys. Ja kuinka pieni ihmisyksilö onkaan maailmankaikkeudessa pikku hiukkanen, vaikka sitä itsestään numeroa tekee. Koskaan en ole scifistä silti liiemmälti innostunut. Kuuluun niihin odottajiin, jotka odottavat sitä ensimmäistä yhteydenottoa avaruudesta. Minusta meidän ihmisten pitäisi ensiksi keskittyä rakentamaan itsestämme hieman sielullisesti täydellisempi olento, kun lasketella satuja erittäin huonosti rakennetuista ufokopioista.
Enpä oikein ufoihinkaan usko, vaikka en kiistä sitä mahdollisuutta, että maailmassa on vierailtu. Ja mistä edes oletamme, että vierailun huomaisimme. Jokin toinen olento avaruudessahan voi olla meitä huomattavasti teknisesti kehittyneempi. Sääli sinänsä, että ufoista on tehty hihhuleiden hommaa, elämää maan ulkopuolelta vakavasti etsiviä kuin on myöskin.
Miksi muuten puhutaan aina avaruuden valloittamisesta? Mikä hinku ihmisellä on aina valloittaa? Miksi ei tyydyttäisi avaruuden etsimiseen. Samanlaista tutkimusmatkailua avaruudessa seikkailu kun aikanaan maapalloa kartoitettaessa. Jos jotain avaruuden valloittamisessa toivoisi, niin että se olisi enää kilpajuoksua. Ja että kun jos jotain löydetään, niin ei välittömästi orjuuteta tai ryöstetä.
Tosin ihmiskunta on päässyt parhaimpiin saavutuksiinsa, kun kilpaillaan. Ihmisellä on kai pakko kilpailla, että tuntee olevansa elossa. Vaikka ihminen siitä tätä nykyä jo kärsiikin, mutta se koskee kai vain meitä vähemmän täydellisiä ihmisyksilöitä.
Vähän paikoillaan avaruuden "valloitus" polkeekin. Amerikkalaisilla ei oikein ole motivaatiota, kun muilla ei ole oikein millä vastata. Saa nähdä, milloin Venäjä kääntää jälleen katseensa avaruuteen. Ja mitä tekee Kiina ja Intia, idän vahvistuvat jätit. Eurooppalaiset taitavat tässä kisassa jäädä jumbosijalle, mutta ainakin eurooppalaiset ovat kiinnostuneet avaruudesta muista kuin suurvaltapoliittisista syistä.
Avaruuden valloittaminen lienee seuraavana vuosituhantena kuitenkin todellisuutta, vaikka jotkut epäilevät kuussa käynninkin todenmukaisuutta. Jo senkin takiaon avaruuten tosissaan lähdettävä, ettei maapahasestamme ole enää miljardiväestön elättäjäksi. Ei ruokaa, eikä jossain vaiheessa energiaakaan. Jos omana elinaikanani todellisuudessa Marsinkiin mennään, olisi se pieni yllätys. Joskaan ei mahdotonta. Kehitys on yllättävän nopeaa, sitten kun se lähtee liikkeelle. Onhan maapallo muuttunut noin 300 vuodessa maatalousyhteiskunnasta teknologiamaapalloksikin. Mikään ei ole ihmisille mahdotonta ainakaan teknologian puitteissa.
Oletteko muuten pohtineet miksi ihmeessä ulkoavaruuden olennot kuvataan elokuvissa ja tv-sarjoissa aina pahaksi. Aina maailmaa tullaan valloittamaan. Ja aina kaikki vieras on not good. Ja kumma kyllä, mitään muuta oletettavaa kohdetta ei ensi-iskulle ole kuin Manhattan ja Vapauden patsas. Miksi ulkoavaruuden olennot eivät voisi olla rauhantahtoisia tai edes rauhaan ihmisiä pakottavia? Jotain ylimaallisia meditoivia enkeleitä.
PS. Euroviisuja tuli sitten eilen katsottua. Voittaja Venäjä oli kyllä pieni yllätys, kun biisi ei mikään maailman parhain ollut, puhumattakaan muistakaan esityksistä. Kyllä se Bosnia paras oli. Taas kyllä pisti vähän ihmetyttämään tämä äänestys. Naapurimaita äänestettiin, vaikka muuten oltaisiin kun kissa ja koira. Pitäisiköhän kieltää naapurimaiden äänestäminenkin. Samoin kuin surkeat taustatanssijat. Ja mahtaa Euroviisut rahoittavia maitakin potuttaa. Saksa, Ranska ja Iso-Britannia häviävät aina Suomellekin. Mutta hevitie lienee nyt käyty loppuun. Jos satutte olemaan tänään tv-vastaanottimien äärellä illalla, katsokaa, Paskanreissun Vantaa-jakso Subilta. Sarja on kyllä ollut ehdottomia suosikkejani. Hauska ja positiivisen hulluuden ja kauneuden löytäminen paikoista, joista niitä ei ole uskottu löytyvän.
Israelin valtio täytti hiljattain 60 vuotta. Israel on niitä maita, jotka ovat onnistuneet kääntämään kansainvälisen yhteisön tuen täysin päinvastaiseksi ilmiöksi. Holokaustin syyllisyyden vaivaamilta eurooppalaisilta ei tukea enää heru. Lukuunottamatta Saksaa, joka kävi matelemassa hiljattain tukeaan Israelissa. Mutta sen nyt ymmärtää muistaen viime vuosisadan. Usa on pysynyt maalle myös uskollisena, koskapa Usassa asuu maailman suurin ja vaikutusvaltainen juutalaisyhteisö. Ja toisaaltahan jos amerikkalaisten tuki on, niin tarvitseeko sitä enää ketään toista tukemaankaan.
Jos jotain Israelissa täytyy ihailla, on ehkä se, että he ovat onnistuneet saamaan kuivan maan viljavaksi ja puolustautuneet lukuisissa sodissa näennäisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Tosi-asiassa Israelin armeija on aina ollut vahvempi aseistukseltaan, moraaliltaan ja koulutukseltaan. Ovatpa israelilaiset jopa herättäneet kuolleen kielen heprean jälleen elävien kirjoihin. Ongelmana vain on, ettei mikään maa voi ikuisesti elää sodan uhan alla tai itseasiassa sotatilassa. Varsinkin jos kyseessä on hyvinvointivaltio niin kuin Israel on. Ensimmäistä kertaa Israel oli Libanonin sodassa tilanteessa, etteivät sotilaat enää tienneet, miksi sotivat.
Mikään maa ei pysty myöskään selviytymään loputtomiin kieltämällä valtiostaan yhden kansanryhmän olemassaolon. Niinpä tappamisen ketju on jatkunut jo 60 vuotta. Viimeinen epätoivoinen yritys on muurin rakentaminen palestiinalaisten ja juutalaisten väliin. Muurien historiasta tiedämme, etteivät ne ole koskaan pitäneet. Jopa avaruuteen näkyvästä Kiinan muurista ei loppupeleissä ollut mitään hyötyä.
Eipä Israel ole tainnut olla missään vaiheessa Lähi-Idän osakaan, vaan eräänlainen Euroopan etäispesäke Lähi-Idässä. Johtunee varmaan, että Euroopastahan he pääosin ovat lähtöisinkin. Ja eurooppalaiset, jos ketkä, ovat sotaisia olleetkin, vaikka nyt muun maailman väkivaltaa kauhistellaankin. Jotenkin kuulostaa mielenkiintoiselta myös juutalaisten sanonta itsestään "valittu kansa". Millähän perusteella voi tehdä itsestään valitun kansan? Ja perustaa eurooppalaisten syyllisyydentunnon siivittämänä valtion maahan, jossa jo on asukkaita. Olemmekohan me suomalaisetkin valittu kansa ja vaelsimme Volgan mutkasta meille kuuluvalle maalle.
Koskaan en ole kyllä ymmärtänyt juutalaisvihan alkua ja syytä. Ainakaan ennen Israelin valtion syntyä. Nyt se lienee ainakin jollain tasolla ymmärrettävissäkin. Juutalaiset, jos ketkä ovat osanneet pitää itsestään huolta, eivätkä ole tehneet uskonnostaan tai tavoistaan mekkalaa, niin kuin monet muut kansat ja uskonnot. Ovat luoneet taidetta ja tiedettä, kaikkea mahdollista. Tämä kaikki aikana, jolloin ei ollut omaa valtiota ja vainon alaisena. En tunne antisemitismin alkuhistoriaa, mutta olisi mielenkiintoista tietää, mistä juutalaisviha kumpuaa.
Sitten sananmukaisesti kevyempiin aiheisiin: joskus aiemmin kirjoitin, että kaikesta mahdollisesta on kevytversiot. Niin on näemmä ihmissuhteistakin. Jokin aika sitten paikallisessa seurakunnan lehdessä Vantaan Laurissa oli erään tutkijan haastattelu. Ko. tutkija oli tutkinut ihmissuhteita.
On olemassa nimittäin kevytsuhteitakin. Se on muuten tavallinen suhde, mutta ei siinä ei sitouduta tunnetasolla. Otetaan suhteesta hyvät puolet, mutta jätetään tunteet pois, ettei eron tullessa tule ikäviä tunteita. Niinpä. Kuulostaa tutulta ilmiöltä kaiken muunkin suhteen. Opin myös uuden sanan dinkku Teppo Moision kolumnista Hesarissa. Sana jäi mieltäni vaivaamaan ja kysäisin sanan merkitystä. Se tarkoittaa kuulemma sinkun lailla elävää parisuhdeihmistä.
Suhteista puheenollen. En tiedä, oletteko lukeneet näistä Eppu Salmisen Turkan teatterikorkeakoulun kokemuksista. Ihmettelen, miksi Turkkaa vieläkin pidetään jonkinlaisena teatterin kovana, mutta hyvänä opettajana. Minusta nöyryyttäminen ei koskaan ole opetusta, vaan nöyryyttämistä. Varsinkin jos kyseessä on vieläpä herkemmän puoleiset näyttelijät. Joskus katoin dokumentin Turkan koulusta ja sellaista meno oli, että jos itse olisin siellä ollut, varmasti olisin niiden pudokkaiden joukossa.
Huomenna odottaisi sitten kevätpippalot töissä. Olen laajentanut töissä juttujentekoskaalaani nyt opetuksen ja koulutuksenkin puolelle. Se on kyllä piristänyt, kun saa kirjoittaa itselleen uudesta aihepiiristä. Ai niin, Teräsbetoni voi oikeasti voittaa Euroviisut, ainakin tähän asti kuulluista se on paras. Tykkäsin myös kovasti Bosnia-Hertsegovinan biisistä. Heille, jos keille, voiton kyllä soisi.
Sitten vielä sitkeimmille lukijoille tarjolla kuluttajavalitusta. Odottelin tässä eräänä päivänä bussia, jota ei koskaan kuulunut. Valitin asiasta YTV:lle. Vastaus tuli bussiyhtiöltä. Aikataulunmuutos ei mahtunut enää bussiaikataulukirjaan aikanaan. Entä jos minulla olisi ollut kiire ja vaikka myöhästynyt lennolta. Grrr... Nyt kun minulla on taas oma gsm-liittymä, operaattorit ovat kiinnostuneet minusta uudestaan. Minua yritettiin kaapata Soneralta Dna:n asiakkaaksi. Ei oikeastaan voinut kuin nauraa, kun puhelinmyyjä tokaisi ensi töikseen: Haluatko aivan varmasti maksaa Soneran kalliita laskuja?
Laskuja maksan, tuli ne sitten, miltä operaattorilta tahansa.
Yksi keskustelupalstojen ja muidenkin keskustelujen vakioaiheita ovat palkat. Akateemiset saavat mielestään koulutukseensa suhteutettuna liian pientä palkkaa ja duunarit taas liikaa joidenkin mielestä koulutukseensa suhteutettuna. On loputtoman kiistelyn väärti mikä on oikein ja mikä väärin.
Jos duunarit saavat hikoilla palkkansa eteen ja paikat hajoavat, niin akateemiset hikoilevat sitten kylmää hikeä sen sijaan ja pää hajoaa kapulakielen parissa virastoissa ja muissa byrokratian kehdoissa. Mutta se on ainakin tosi-asia, että Suomessa koulutetaan turhaan ihmisiä, hyvinkin korkeasti sellaisille aloille, joilla ei ole edes käyttöä tosielämässä. Ja osa opiskelee itsensä tohtoriksi, ennen kuin on kunnolla ensimmäiselle työmaalleen ehtinyt. Tai sitten kaikki haluavat toimittajaksi tai näyttelijäksi, vaikka paikkoja ei puussa kasva.
Fyysinen työ ei kiehdo ja Suomessa mennään ennen pitkää siihen mihin muuallakin maailmassa. Maahanmuuttajat tekevät fyysiset ja likaiset työt. Ja yrittäjäksikään ei ryhtyvät vain maahanmuuttajat, kun muita kiehto vähemmän riskialtis bisnes.
Hyvälle duunarille sen sijaan tuntuu olevan aina käyttöä. Milloin on pula putkimiehistä, milloin metallimiehistä ja milloin mistäkin. Sen sijaan teoreettisen filosofian tohtoreista ei liene kovinkaan suuri pula. Duunarialat kiehtovat nyt nuoria miehiäkin taas, kun palkka on osaavalle hyvä ja julkisuuskuvakin hyvä, kun remonttiohjelmiakin tulee tv:stä joka lähtöön. Näinhän kävi kokkienkin suhteen.
Ilta-Sanomissa oli viikonloppuna suuri kunta-alan palkkojen vertailu. Kunnissa ei perinteisesti palkoilla juhlita, mutta eipä siellä totuuden nimissä ihmisiä ajeta loppuunkaan niin yksityisellä puolella. Tietysti niitä työnsankareita löytyy aina, jotka iltaisin ja viikonloppuisin puurtavat töitä odottaen sitä kiitosta, jota ei koskaan tule. Hölmöyttä se on, sanon minä.
Eniten palkkaa kunta-alalla vetivät tietenkin kaupunginjohtajat ja ylilääkärit. Tietysti pitäisi ihmetellä miksi ylilääkärit, hehän eivät ota edes potilaita vastaan ja kaupunginjohtajilla on valmistelukoneisto ympärillään. Mutta näinhän se menee. Terveyskeskuslääkäri on kaikkea muuta kuin pahnan pohnimmainen hänkään. Pienipalkkaisimpia olivat lähetit. Missähän ihmeen kunnassa sellaisia on edes töissä? Ehkä kenties Helsingissä on moiseen ylellisyyteen varaa. Hoitoalan palkatkin ovat yli 2000 eurossa, mikä on kuntalaisittain hyvä. Tavallisen toimistosihteerin palkatkin jäävät sen alle selvästi. Mutta eipä ole palomiesten palkat häävit. Jäävät alle 2 500 euroon. Työstä, jossa sentään hengenmenokin on mahdollista.
Mutta ainahan palkoista tietenkin juttua saa aikaiseksi. Varsinkaan kun niihin harvemmin ollaan tyytyväisiä. Itselläni ei tällä hetkellä ole palkasta hirveästi valittamista. Olen varmaan se toinen Suomen työntekijäkaartista. Tietysti minulla ei ole perhettä elätettävänä, mutta toisaalta en ole mammonasta kiinnostunut. En kaipaa Lexuksia enkä kesähuviloita. Minut tekee onnelliseksi jo toimiva digiboxi (onneksi minulla on taas semmoinen). Enemmän olen huolissani niistä, jotka sairaseläkkeellä leipäjonoissa kitkuttelevat. Tai tekevät töitä sellaisella palkalla, jolla ei elä.
Duunista puheen ollen. Huomenna menen tekemään juttua kotikaupungissani olevasta duunin ja opetuksen välimuodosta. Starttiryhmässä koulua vierastavat nuoret kundit saavat koulun loppuun duunin lomassa. Hieno homma. Iltapäivällä hyppään kirjastoauton kyytin, sillä teen jutun kirjastoauton arjesta. En muista edes, olisinko koskaan kirjastoautossa aiemmin edes käynyt.
PS. Sitten Tikkuraitilta kuultua. Äiti opasti lastaan, joka oli menossa puskaan jotain puuhastelemaan. Äiti tokaisi, että älä mene sinne, koirat ja miehet sinne pissaavat. Niinpä, ehkä me miehet olemme ainakin humalassa koirien lailla holtittomia tarpeissamme.
Mieleen on jäänyt myös Vanessa Kurrin lausunto viikonlopun Iltalehdessä. Vanessa valitteli, että on kovin uupunut rankasta duunikeväästä. Rouva Kurri juonsi kerran viikossa sentään sunnuntaina Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta on muuten tullut elämää suurempi ilmiö. Tanssisuorituksia arvioitiin kuin eduskuntavaalien tuloksia konsanaan. Kansanedustajat ovat mielenkiintoista porukkaa muuten. Säätävät lakeja, mutta eivät itse niitä noudata.
Vanhalla kansalla on hyviä sanontoja moneen käyttöön. Yksi parhaimmista on "Ahneella on paskainen loppu". Niin voi sanoa käyneen tässä Wincapita-hässäkässä. Yksi toinen totuus on, ettei rehellinen ihminen rikastu hetkessä. Ei ainakaan pankkien rahastosijoituksilla, sen verran hitaasti tuotto kasvaa.
Naiivejahan me ihmiset ollaan, mutta aina näille verkostomarkkinoitsijoille löytyy uhreja. Mummot eivät ole ainoita huijatuiksi tulleita huomatessaan tilanneensa taas lipevältä puhelinmyyjältä. Me kyyniset työssäkäyvätkin sorrumme joskus unelmiin. Ja toiveilla rahastajiahan löytyy aina. Auervaaroja löytyy muualtakin kuin kirjeenvaihtopalstoilta.
Ihmettelen silti, että mikseivät hälytyskellot soineet, jos joku lupaa pikavoittoa. Ei pelkät nettisivut riitä vakuuttamaan ainakaan minua asiallisesta toiminnasta. Nehän pystyy kyhäämään. Ja olisiko vastaava sijoitusrinkihuijaus onnistunut jossain muussa maassa kuin Suomessa? Taidamme kaikesta huolimatta olla sinisilmäisiä ja luottavaisia. Varsinkin, jos asia vakuuttavasti kerrotaan. Ja tuttuun tyyliin nuolemme haavamme häpeän kera, vaikka lainarahaakin olisi mennyt huijareille.
Omasta elämästäni on sellaisia kokemuksia, että ihmiset menevät helposti joukon mukana. Jos joku kehuu tai haukkuu jotain, niin nyökytellään tai inhotaan. Tässä piilee vakuuttavan huijarin voima ja siinä, että heille on suotu hyvät puhelahjat ja vakuuttavuuden kyky. Itse olen kaikista joukoista enimmäkseen jättäytynyt/jätetty pois ja tullut huijatuksi toki sitten kyllä muulla tavoin kuin taloudellisesti.
Ihmisellä on myös tapana ajatella, ettenhän minä voi tulla huijatuksi. Ja että kyllähän äkkirikastuminen minun kohdalla on mahdollista. Ikävä kyllä se on harvemmin mahdollista muiden kuin huijareiden ja lottoajien osalta.
Mutta ihmiselämä on sen verran lyhyt, että ymmärrän hyvin äkkirikastumisen himon. Jos vuositulot ovat noin 30 000 eurossa tai pienemmät ja jos jossain parin hiiren klikkauksen päässä on omaisuus, niin kai siinä riskiäkin voi ottaa. Ainakin, jos uskoo. Usko ei vain auta, jos ei ole huijarin luonnetta.
Muita huomioita: Olen yleensä vaahdonnut ylenmääräisestä tehokkuuden palvonnasta. Nyt jopa saksalainen tehokkuus on saatu polvilleen Suomessa. Kauppaketju Lidl on nimittäin tuomassa ainakin osaan kauppojaan pidemmät kassat asiakkaiden vaatimuksesta. Enää ei tarvitse siis juosta kipinkapin "laudan" ääreen pakkaamaan. Vielä kun kauppaketjut ymmärtäisivät tuoda pienten ostosten kassoja, ettei tarvitsisi jonottaa perheiden megaostosten takana ostaen ainoastaan jotain sipsipussia.
Kotimaisesta spermastakin on viime aikoina ollut pulaa spermapankeissa ja spermaa tuodaan Tanskasta asti vajetta täyttämään. Lakimuutos pelotti luovuttajat pois. Ainoastaan Helsingissä suomalaista spermaa riittää, mutta sitä ei suostuta muualle luovuttamaan. Ikäänkuin me pääkaupunkiseutulaismiehet olisimme muotovaliota muutenkaan.
No nyt sitä sitten ne 30-luvun antropologit voivat olla tyytyväisiä, kun saadaan Suomeen viikinkiverta lyhyitä jalkoja ja leveitä perseitä jalostamaan sutjakampaan muottiin seuraavan sukupolven aikana. Silloinhan väitettiin kivenkovaan, että suomalaiset pohjautuvat skandinaaviseen verenperintöön, kun itä ei ollut kovassa huudossa. Mutta eikö sitä spermaa tosiaankaan löydy kotimaasta, kun sentään tutkitusti suomalainen sperma on länsimaiden eniten siittiöitä omaavaakin.
Ville Valokin on kuulemma valittu Suomen seksikkäimmäksi mieheksi jossain maikkarin nettisivujen kyselyssä. Ainakin se antaa toivoa meille ulkonaisesti vähemmän karjun oloisille miehille. Myös tupakoijille, jotka eivät muuten ole kärkilistoilla. Seksistä puheenollen. Demari-lehti ainakin nuorentaa linjaansa, jos puheenjohtajat eivät. Kolumnistina aloitti ex-pornotähti Rakel Liekki. Onko Rakelkin demari?
Digi-boksinikin tuntuu hajonneen lopullisesti. Digi, digi, digi... enhän minä osaa ilman televisiotakaan olla.
Olen viime viikkoina lukenut oikein urakalla takavuosien tähtitoimittajan Veikko Ennalan tekstejä. Olen aika vaikuttunut. Päällimmäisenä on herännyt kysymys, miksi Ennala on aikanaan ollut kovin paheksuttu ja vihattu toimittaja. Teksteissähän on kirjoitettu päällimmäisenä vain totuus. Mutta totuushan tekee tunnetusti kipeää.
Varsinkin jos joku laittaa itsensä niin vahvasti likoon, kun Ennala jutuissaan laittoi. Toki jossain kohtaa on pientä yleistämistä ja kärjistämistä, mutta niinhän sitä kunnon lehtijutussa täytyy ollakin. Kuten Ennala itse kirjoitti: Kirjoitin ymmärtääkseni miten asiat olivat enkä miten niiden pitäisi olla. Tämän takia minulla ei ollut juuri ystäviä.
Aika paljon lehdissä on Ennalan tyyppistä tekstiä tänä päivänäkin. Varsinkin jos juttu on kirjoitettu minä-muodossa, kokemuksellisesti. Osa jutuista on kyllä sen verran rohkeita, ettei sellaisia tänä päivänä lehdistä löytäisi. Ehkä 60-70-luvun loppu oli rohkeinta ja uutta luovinta aikaa suomalaisessa journalismissa, kaiken syövä varovaisuus ja tasa-arvon konsensus ei ollut vielä vallalla. Isoista asioista kirjoitettiin, siinä missä nykypäivänä tehdään ajoittain kärpäsestä härkänen.
Lähimpänä Ennalaa taitavat olla iltapäivälehdet. Tekstit ovat vain heikompia. Ennalan jutut ovat parhaillaan lähestulkoon novelleja, mutta silti helppolukuisia ja laadukkaita. Ennala oli juttujensa suhteen perfektionisti ja hioi tekstejään viimeiseen asti. En tiedä, onnistuisiko se nykypäivän deadlineilla. Ennalan työnantaja Hymy-lehti oli aikanaan tiennäyttäjä, niin hyvässä kuin pahassa, sillä ylilyöntejäkin tuli. Lehtimiehet-konserni ennakoi myös tätä päivää siinä suhteessa, että saman katon alla tehtiin montaa lehteä. Nyt itsenäistä lehteä saanee jo etsiäkin.
Ennalan lempiaiheita oli tekopyhyyden ja ahdasmielisyyden paljastaminen. Uskonlahkot saivat kyytiä siinä missä tuon ajan aika suvaitsematon yhteiskuntakin. Varsinkin seksuaalisuus tuntui kiinnostavan Ennalaa. Rohkeita jutut olivatkin. Sellaisia löytänee lähinnä nyt pornolehdistä ja osan Ennala niihin kirjoittikin. Toisaalta esim. masturbaatiota pidettiin tuolloin vielä suurena syntinä ja Ennala pelasti varmaan monen sielun kirjoittamalla, ettei masturboimisesta joudu helvettiin vaan että se on ihan luonnollista.
Iloisista asioista kertovia juttuja Ennalan teksteistä saa etsiä. Vaikka kuinka usein mistään iloisesta tai hyvin menneestä asiasta muutenkaan kirjoitetaan. Sehän lehdistön tehtävä onkin, paljastaa ja saada keskustelunaiheita. Mutta näkisikö nykypäivänä toimittajan kirjoittamaa juttua kirjeestä Jeesukselle otsikolla "Elämä, jonka minulle annoit" tai itsestään tehtyä nekrologia?
PS. RKP kampanjoi kunnallisvaaleja kohti reiluus-teemalla. Hieno juttu, mutta kysymys herää, onko reilua vaatia jokapaikassa ruotsinkielistä palvelua, jos ruotsinkielentaitoista henkilökuntaa ei ole yksinkertaisesti saatavilla.
Helsingissä on huomattu, että hittosoikoon, jotkut lähiöt "slummiutuvat" ja ovat jääneet yleisestä hyvinvoinnin kehityksestä sivuun. Itse huomasin tuon saman asian jo lamavuosina murrosikäisenä ilman tutkimuskoneistoakin.
Ja mielenosoittaakin voi jo netissä...
Oletteko pohtineet koskaan, miten vähän mielikuvitusta tv-sarjoissa ja elokuvissa oikeastaan on? Vaikka luulisi, että koko homma perustuisi mielikuvitukseen. Samat vanhat kliseet toistuvat rainasta toiseen. Ja oikeastaan niitä odottaakin. Ajattelin niitä kerätä muutaman spontaanisti mieleen tulleen talteen.
Romanttiset komediat, jos mitkä pursuavat vanhan idean kierrätystä. Pääpari on aina aluksi epäsopiva, ne riitelevät ja rakastuvat sitten toisiinsa. Ja sitten tulee megalomaaninen riita ja ero. Lopussa jompi kumpi tajuaa, yleensä mies, että rakastaakin toista kovasti. Sitten seuraakin perinteinen ajolähtö, sillä kultsi on yleensä lähdössä pois maasta. Sakkojakaan ei tule vaikka pysäyttäisi lentokoneen. Söpöä, mutta epätodennäköistä.
Poliisisarjat ja elokuvat jos mitkä perustuvat samaan ideaan. Aina on loppuunpalanut, katkera ja mielellään alkoholisoitunut poliisi, joka on joko eronnut tai vaimo kuollut, mielellään väkivaltaisesti. Sitten pariksi tulee mahdollisimman epäsopiva poliisi, ja jälleen löydetään kaveruus. Ja kyynistynyt poliisikin pääsee taas elämänsyrjään kiinni. Yleensä löytää myös uuden kullan.
Entäs sitten perhesitcomit. Kenenkään oikeassa elämässä ei ole yhtä hauskaa riidellessä ja ikäviä asioita kaiveltaessa. Aina aroista asioista nauretaan kovasti yhdessä ja perusongelma on aina ratkaistu jakson loppuun mennessä. Lihavalla, hieman juntilla miehellä on aina kaunis ja kiltti vaimo. Lapsia perheessä on yleensä kolme. Joko kaksi tyttöä tai poika tai päinvastoin. Yleensä ei olla tulla toimeen appivanhempien kanssa, mutta silti nähdään niitä päivittäin. Sukulaisia myös ilmaantuu tarpeen mukaan tyhjästä.
Saippuasarjat puolestaan elävät vanhan kierrätyksestä. Tunnettu tosi-asia on, ettei miljoonakaupungeissakaan ole kuin ne kaksi tai kolme mahdollista rakasta. Ja mielellään jokainen seurustelee jokaisen kanssa. Mustasukkaisuutta ei tunneta, kaikkihan tapahtuu perhepiirissä. Myös saippuasarjoissa ilmestyy salattuja poikia ja sukulaisia. Lisäksi jokaisella on jokin synkkä tai vähemmän synkempi salaisuus, joka paljastuu takuuvarmasti jossain vaiheessa. Tietenkin äärimmäisen hitaasti, muistammehan esim. Kauniiden ja Rohkeiden Stephanien virumisen viikkotolkulla kohtauksen saaneena lattialla. Ja olipa vielä elossa, kun hänet löydettiin. Saippuasarjoissa ollaan eripuraisia, vihanpitokin jatkuu vuositolkulla. Vaikka joka päivä toisiaan taas kerran nähdäänkin.
Sairaala- ja lääkärisarjat ovat omaa luokkaansa. Aikaa kuluu potilaiden kanssa jutusteluun ja näiden perhesuhteiden ratkaisemiseen enemmän kuin hoitoon. Vakuutuksia ei kysellä, vaan lääkäri keksii yleensä jonkin konstin, millä varattomatkin amerikkalaiset saavat hoitoa muuallakin kuin menemällä Kuubaan. Sairaalasarjoissa tyydytään myös oman osaston työntekijöihin romanssi-asioissa. Eihän sitä nyt voida toisella osastolla vieraissa juosta. Joka osastolla on myös kapinallinen nuori lääkäri ja karismaattinen komistus, joka pistää sekä potilaiden että hoitsujen jalat hyytelöksi.
Ja sitten ovat tietenkin tv-uutiset. Vakiouutiset Irakista kuuluvat joka lähetykseen samoin kuin ilmastonmuutos ja Venäjän uhittelu ja muut niiden tekoset. Ja kaikki muu kurjuus maailmassa. Lisäksi on aina päivän polttava keskustelunaihe, kuinka jokin asia on huonontunut kovasti entisestä. Yleensä kuinka suomalaiset juovat enemmän ja nukkuvat huonosti. Väliin ujutetaan yleensä jokin keveämpi aihe, mielellään söpöjä lapsukaisia lyhyissä haastatteluissa. Ja sitten samat säälöpinät aina. Että kyllä sitä lämmintä nyt kohta tulee.
Entäs sitten keskusteluohjelmat. Joku on aina selviytynyt jostain ja sitten hän kertoo kaikille, miten vaikeuksien kauttakin pääsee voittoon. Aina löytyy myös terapeutti, lääkäri yms. asiantuntija tökkimään ihmisiä elämänmuutokseen. Dr. Phil tekee vaikka sammakosta prinssin, jos näin haluaa.
Ja sitten kokki-ohjelmat..... No, ehkä rauhoitun nyt, vaikka listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ainakin täytyy kiittää Yleä taas. Kymenlaakson laulu oli mielenkiintoinen sarja ja PP-Petelius elämänsä roolissa. Tosin kun ykköseltä tuli vielä Tuhlaajapoika, on vähän vaikea suhtautua psykologeihin ja psykiatreihin.
PS. Tv:stä puheenollen. Digiboksini on alkanut tökkimään jonkin päivityksen jälkeen. Kauanpa se kestikin, vaikka muut ovat valitelleet joa aiemmin.
Kuka väittää, että kommunismi on kuollut? Nepalissa maolaiset voittivat. Tosin jos tietäisivät, millainen peto kansaansa kohtaan Mao todellisuudessa oli, niin enpä uskoisi, että olisivat voittaneet. Tai sitten kertoo vain siitä, miten entinen hallinto oli vieraantunut kansastaan.
Ihmisellä on luontainen tarve muuttaa luonnonvalintaa ja järjestystä omilla periaatteillaan. Ihmisten rodunjalostuksesta on sitten Natsi-Saksan luovuttu julkisesti, mutta yhähän sitä abortoidaan kehitysvammaiset sikiöt ja vaaditaan muutenkin tasapäistä kehittymistä yhteiskunnan hyvän eteen.
Eikä siitä niin kauan ole, kun mielisairaat tai muuten vaan oudot naisihmiset menettivät kohtunsa oikein valtion toimesta Euroopassa yleisemminkin. Eikä siitä, kun ihmisiä tapettiin kansallisuutensa perusteella järjestelmällisesti. Ja tapetaan tälläkin hetkellä. Rodut eroteltiin sivistysvaltiossakin vielä 60-luvulla.
Ja jos ei tämä pärjäämismeno tämän hetken yhteiskunnassa miellytä, diagnoosi löytyy aina jostain käytöshäiriöstä tai sitten olet syrjäytymässä tästä ihanasta oravanpyörästä muuten vain. Tämän hetken pärjäämisestä korostavassa hengessä voitaisiin puhua myös taloudellisesta valinnasta. Ne, jotka eivät ole pärjänneet tuntevat sen nahoissaan ja ovat epäonnistuneita yksilöitä. Ja salaa toivotaan, että toivottavasti eivät vielä liikaa lisääntyisikin. Ja pahus soikoon ne tekevätkin lapsia, joita yhteiskunta saa hyysätä.
Välillä on perustettu spermapankkejakin, josta on saatavilla professorien suvunjalostustuotteita, että saataisiin tarpeeksi laadukkaita jälkeläisiä. Ikäänkuin kuin vähemmän älykäs lapsi ei olisi yhtä arvokas.
Vimmaisella luonnon ja ihmisyyden ja eläinten parannuksella on saatu aikaan ilmastonmuutos ja tuhottu siinä sivussa lukematon määrä lajeja sukupuuttoon. Loppujen lopuksi mikään ei oleparantunut, tai ainakaan onnellistunut ei ole ihmiskunta. Taloudellinen hyvinvointi osassa maailmaa kyllä, mutta jossain vaiheessa siitä ei sitten voi enää nauttia.
Järjettömimmillään ihmiskunnan luomistyö on koirien ja muiden ns. hyötyeläinten jalostuksessa. Hirveä sana muuten. Koiraraukat kuulemma kärsivät syövästä ja käytöshäiriöistä siinä missä ihmisetkin. Syynä rodunjalostus niin, että geenipohja roduissa on liian vähäinen. Koirat siinä sitten kärsivät, kun kiertävät pakko-oireisesti häntäänsä jahdaten tunti tolkulla. Vimma on kova saada näyttämään koira ihmisen silmään miellyttävältä. Aika hyvin eräässä ohjelmassa koirien jalostuksesta sanottiin. Kuinka helposti voitaisiin jalostaa luonteeltaan ihanteellinen ja ihana koira, mutta ainoastaan ulkonäkö kiinnostaa.
Samaa kai haluttaisiin ihmistenkin kohdalta, jos ajat olisivat erilaiset. Läskit, pätkät ja muut poikkeavat kun eivät ole kovassa huudossa.
Eläinraukat ovat joutuneet muutenkin ihmisten parannusvimman kohteiksi. Minkkejä, supikoiria ja muita tuontitavaraa metsästetään vimmatusti. Kaikki kun olisi ollut vältettävissä, ettei eläimiä olisi tuotu alunperinkään niille vieraaseen ympäristöön.
PS. Jos tämä kirjoitukseni kuulostikin synkältä. Onneksi kaikki ei ole. Ihminen luo halutessaan kaikkein kauneinta. Musiikkia, kirjallisuutta, välittämistä ja rakkautta.
Oletteko huomanneet, kuinka jokaisella maan mahtavalla on oma ratkaisunsa energiapulaan tulevaisuudessa. Nyt sellaisen esitti Jorma Ollila, jonka mukaan risut ja kävytkin olisi saatava energianpolttoon.
Harmi
vaan, että jokaisen risun ja kävyn taitaa viedä metsäteollisuus
tarpeisiinsa, kun halpaa puuta Venäjältä ei virtaa enää entisaikojen
malliin.
Roskien polttajaintoilijoita löytyy mahtavien ulkopuoleltakin, mutta siellä ne Ämmässuolla lokkien riemuna lepäävät. Siksi, kun kukaan ei halua jätteenpolttolaitosta nurkilleen. Edes jotkin asiat ovat tavisten mielestä siis epäilyttävämpiä kuin asunnottomien asuntolat. Helsinkiläisen kokoomusvaltuutetun mielestä tosin löytyy vielä spurguja, jotka tupakoineen sänkyynsä paloivat.
Eniten myötätuulessa risujen sijaan taitaa olla ydinvoima. Jokin aika sitten tuli dokumentti ydinvoiman uudesta noususta. Ydinvoiman lobbarin mielestä ydinvoimasta ei ole mitään haittaa ympäristölle. Mitä nyt ydinvoimalan purkaminen kestää 200 vuotta ja yhtään ydinjätteen lopullista sijoituspaikkaa ei ole vielä löydetty. Mitä siitä, että 200 000 vuotta menee, ennen kuin kaikki ydinjäte on vaaratonta. Sehän on sitten joskus.
Surullisinta on, ettei kukaan ole keksinyt ydinvoimaa korvaavaa suuren mittaluokan energiantuotantoa sen jälkeen kun öjy ja maakaasu sekä kivihiili loppuvat. Viimeistenkin suojeltujen koskien vokotteleminen vesivoimaan tuntuu lähinnä pään pistämiseltä pensaaseen.
Ja oletteko huomanneet, kuinka "taatot" saa lehdissä palstatilaa. Paavo Lipponen kertoo, ettei puheenjohtaja saisi olla vanha, itse oli yli kuusikymmentä puheenjohtajana ollessaan ja Niinistö ojentaa hallitusta maailmantalouden kriisin huomiotta jättämisestä, vaikka oman puolueen mies on valtiovarainministeri. Ja Niinistö on vieläpä oikeassa. Valtavia kauppakeskuskolosseja rakennetaan joka niemeen ja notkoon. Mistä asiakkaat? Ja ennenkaikkea missä vaiheessa ostovoima loppuu? Ainakaan eläkeläiset ja muut etuuksilla elävät eivät noita kauppakeskuksia elätä. No, onneksi niistä voidaan muuntaa kai vanhainkoteja, niille kun olisi tulevaisuudessa tilaustakin.
Ympäristöstä puheen ollen. Pahimman luokan ympäristörikos pujahti jälleen postiluukusta sisään. Kahden eri firman puhelinluettelon julkaisu tuntuu järjettömältä aikana, jolloin puhelinluetteloita ei juuri kukaan lue.
Isänmaallisuudesta: viikonlopun Hesarista luin, että varusmiesten asut tulevat belgialaisen yrityksen alihankkijalta Bangladeshistä. Miten kansalaisia voi vaatia ostamaan kotimaista, jos sitä ei tee edes puolustusvoimat. Yhtä järjetöntä touhua on pyykkien rahtaaminen Viroon pestäväksi. Ei kuntienkaan tarvitse aina sitä halvinta tarjousta ottaa vastaan.
Viime lauantaina vietettiin kansainvälistä lehdistön vapauden päivää. Maailmalla kuulemma blogin pitäjiäkin pidätetään ja suljetaan vankilaan. Suomen ongelmana taitaa taas olla, että vaikka kuinka huutaa, kukaan ei kuuntele. Ainakaan bloggaajia, ellei satu olemaan ministeri tai joku muu valmiiksi vaikuttaja.
Televisiosta: Viime viikolla pisti silmään tämä thaivaimoista kertonut MOT-ohjelma. Näkökulmahan on aina se, että kaikki ulkomaalaisen naisen kanssa naimisiin menevät suomalaismiehet ovat naisten alistajia, hakkaajia ja ylipainoisia vanhoja "törkyvaareja". Todella kyllästyttävää, kaipaisin joskus uudenlaista näkökulmaa.
Ehkäpä ne suomalaismiehet edes joskus voivat mennä jopa rakkaudesta ulkomaalaisen kanssa naimisiin. Mutta se olisi kai liian kohahduttavaa otsikoihin päästettäväksi. Jos suomalainen nainen puolestaan menee ulkomaalaisen kanssa naimisiin, niin se on toimittajien mielestä vain suurta rakkautta.
Ja kulttuuria: Viikonloppuna käytiin Pekka Halosen näyttelyssä Ateneumissa. Minullakin heräsi uudestaan innostusta kansallisromantiikaan aikakauteen. Vainolaista vastassa -taulu teki ainakin minuun vaikutuksen livenä. Kris Kristoffersonin keikallekin olen elokuussa menossa.
Ai niin ja nukuin viime yön huonosti. Siitä kai kärkkäyteni tällä kertaa...
Yhteishyvä-lehdessä oli juttua naisesta, joka tekee väitöskirjaansa ihmisten opettajakokemuksista. Niin, minäkin luen Yhteishyvä-lehteä, mikä on hieman pelottavaa, kun kyseessä on kolmekymppinen mies. Tosin Yhteishyvässä on edes joskus joku luettavakin juttu kuin Pirkassa. Juttu ei sinänsä ollut mikään erityisen hyvä, mutta aihe mielenkiintoinen. Minkälaiset muistot jäävät päälimmäisenä mieleen opettajista. Ikävät vaiko hyvät?
Ihmislapsi on aika herkkä olento ärhäkänkin kuoren alla ja mieleen jää, jos opettaja sanoo pahasti. Nöyryytyksistä puhumattakaan. Tai jos opettaja ei nöyryytä, niin sen tekee ainakin muut lapset tarvittaessa.
Kammot liikunnanopettajat ovat lähes legenda. En tosin ole kuullut, että kukaan olisi joutunut alushoususillaan jumppaamaan, jos verkkarit ovat unohtuneet kotiin tietoisesti tai vähemmän tietoisesti. Itse en koululiikunnasta syttynyt ja joskus lukiossa opettaja jopa pyysi poistumaan tunnilta, kun en ollut tarpeeksi yhteistyökykyinen. Mutta ei minulla loppujen lopuksi ole jäänyt ikäviä muistoja kovinkaan monta opettajista.
Itselläni on jäänyt opettajista pääosin hyvät muistot kouluajoilta. Useimmiten tulin melkein opettajien kanssa paremmin toimeen kuin oppilaiden. Varsinkin ala-asteella minulla oli hyvät ja kannustavat opettajat. Ylä-asteella olikin sitten jo väsyneempiä opettajia, mutta siinä koulussa, missä olin, en sitä ihmetellyt. Ylä-asteelta jäi mieleen erityisesti vararehtori S, joka toimi koulun epävirallisena kurinpitäjänä, kun muista opettajista ei ollut välituntitappeluita taltuttamaan. Yhden ylä-asteen opettajan tapasin vuosien jälkeen yksikseen lähijunassa höpisemässä, joten ei se opettajan työ näemmä aina ole mielenterveydellekään turvallista. Opettajien kiusaus oli ajoittain raaempaa kuin oppilaiden. En itse haluaisi mennä sellaiselle työpaikalle, missä minua päivästä toiseen kiusattaisiin.
Mieleen on jäänyt, että opettajani lukivat paljon ala-asteella tunneilla. Siitä on kai jäänyt innostukseni tarinoihin ja kirjoittamiseen. Ala-asteella musiikinopettajani oli Kansallisoopperan kuorossa, joten klassistakin tuli kuunneltua koulussa. Itse olin aika kiltti oppilas, vaikka en varmaan helpoimmasta päästä. Minä kun opin usein parhaiten, kun saan opetella asioita itsekseni vailla hoppua. Ilmankos työelämä joskus hirvittää, kun kaikki täytyy tehdä hetkessä ja nopeasti. Vaikka tehokas olenkin, mutta ei siitä hyvä olo tule.
On minulla ollut julkkisopettajiakin. Lukion venäjän opettaja oli tuttu ykkösen venäjän kursseilta ja ala-asteella oli vuosia sijaisopettajana maankuulukin kasvattaja tätänykyä.
Opettajista kanssa kirjoitellaan kovasti. Opettajat itse valittavat pientä palkkaansa ja aina vain suurempaa vastuuta. Enpä tiedä, onhan kansankynttilöillä aina ollut vastuuta nuoren polven kasvattamisesta. Palkkakin surkea. Ei onneksi opettajakaan enää vain kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta tao duunariperheidenkin vesoihin herranpelkoa, vaan työtä riittää jo tarpeeksi pärjäämiseen kilpailuyhteiskunnassa. Karttakeppi on vaihdettu vain lempeämpiin kasvatusmetodeihin.
Opettajiksi halutaan yhä. Ongelma taitaa vain olla, että opettajakouluun pääsevät kympin tytöt ja pojat, joilla ei sitten välttämättä riitä taitoa kasvatukseen ja opetukseen, vaikka hyvin koulussa pärjäsivätkin. Innostava opettajan täytyisi yhä enemmän ainakin olla, vähän niinkuin siinä Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvassa. Samaan aikaan opettajan pitäisi olla sosiaalityöntekijä, mentor ja kaikkea muuta. Hyvä opettaja on yhteiskunnalle tosiaan arvokas.
PS. Vappukin meni. Taisin käydä ensimmäistä kertaa elämässäni vappupiknikilläkin. Vantaanjoen varrella. Kiva oli hiljaa virtaavan Vantaan varrella. Itseltäni saavat Mantat jäädä rauhaan. Sain muuten Sampo Pankilta anteeksipyyntökirjeen niin kuin muutkin asiakkaat. Edelleen kopioiduilla allekirjoituksilla.
Mutta mitäpä tässä valittamaan kesä tulee ja linnut laulaa. Parhaillaan vietän vapaapäivääkin.
