Mies, jolla ei ollut lapsia

Ystäväni J pyysi minua muutama viikko sitten sanoittamaan sävellykseensä tekstin miehestä, jolla ei ole ollut lapsia, vaikka olisi näin halunnut. Sanoituksesta tuli ihan kohtuullisen hyvä, varsinkin kuin kirjoitin sen englanniksi, enkä omalla äidinkielellä.

Aika vaikea tehtävä oli joka tapauksessa, ei ole helppoa ajatella sellaisen ihmisen sielulla, mitä ei itse ole. Ilmeisesti ei omasta tahdostaan lapsettomaksi jääneitä miehiä kuitenkin löytyy kohtuullisen paljon. Se on surullista, kun on niin paljon miehiä, jotka eivät taas halua olla jälkikasvunsa kanssa missään tekemisissä. Tai jos haluavatkin, niin eivät saa olla, kun erossa miehet jäävät harvoin voittajan puolelle lastensa tapaamisoikeuksissa. Perusperheet kun ovat katoava luonnonvara.

Omalla kohdallani en voi väittää kärsiväni vauvakuumeesta. Olen lähtöisin nykymittakaavassa kohtuullisen isosta perheestä ja tiedän millaista lapsiperheen arki on, enkä voi väittää sitä erityisemmin haluavani. Minun on myös vaikea kuvitella itseäni lastenvaunuja työntelevänä verkkaripukuisena perusisänä. Taidan olla vähän liian monisyinen ihminen siihen hommaan. Minulla on myös turhan voimakas suojeluvaisto, tukahduttaisin varmaan lapseni liialla hellyydellä ja suojelulla. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Enpä kuvitellut kymmenen vuotta sitten olevani kunnan hommissakaan.

Jokainen mies ainakin alitajuisesti haluaa sukunsa jatkuvan. Siihen lienee ihan lisääntymisbiologinen syy. Lisääntyminenhän on kaikkien eläinlajien koiraiden perimmäinen tehtävä. Joten ehkä minussa asuva kummisetä toivoisi omiakin poikia ympärilleen. Miksei myös tyttöjäkin. Samalla tavallahan se suku jatkuu tyttöjenkin kautta.

Ainoa mitä en koskaan haluaisi tehdä, on alkaa elää omaa elämää lasten kautta. Varsinkin jotkut äidit tuntuvat elävän täysin lastensa elämän kautta. Aina kuulee heidän puhuvan ainoastaan lapsistaan: mitä he opiskelevat, mitä he tekevät yms. Ei lasten takia tarvitse lopettaa oman elämän elämistä, varsinkaan sen jälkeen kun he eivät ole enää avuttomia ja täysin riippuvaisia vanhemmistaan. En myöskään ikinä vaatisi lapseltani liikaa liian nuorena, jotta hän toteuttaisi niitä unelmia, joita en itse ole kyennyt toteuttamaan. Se on väärin.

Lähiön poika avautuu

Tänään kävin metrolla Itä-Helsingin kiertoajelulla. En nyt sentään ihan huvikseni, oli minulla tarkoituskin. Itä-Helsingistä löytyy, niin kuin Itä-Vantaaltakin, tyyppejä, jotka eivät ole aivan enää tässä oravanpyörässä kiinni. Jos sekään mikään elämäntehtävä on.

Mieleeni muistui oma lapsuuteni ja nuoruuteni vuokratalolähiöissä Korson Mikkolassa ja Koivukylässä. Ajatus heräsi, että hyvin minäkin voisin olla noita syrjäytyneitä. Tosin en koko sanasta pidä, sana heijastaa minusta tiettyä ylenkatsetta. Sitäpaitsi joissakin tapauksissa voisi puhua syrjäytetyistä, eikä syrjäytyneistä.

Minua viisampien sosiaalipoliittisten tutkijoiden mukaanhan minunkin pitäisi olla syrjäytynyt. Olen mies, asun yksin ja koulutustakaan ei tullut aikanaan hankittua niin paljon kuin olisi pitänyt. Näin ei ole tapahtunut. Onko kyse vain sattumasta, vaiko vain tahdostani? Miksi minä olen pärjännyt vähintäänkin kohtuullisesti elämässäni, mutta monet muut kasvuympäristöstäni eivät?

Ajoittain minusta tuntuu, että en oikein tiedä, mihin kuulun tässä elämässä. Kuulunko siihen maailmaan, mistä olen lähtenyt, vaiko nykyiseen varsin keskiluokkaiseen asuinympäristööni?

Nykyisessä elämässäni käyn työn puolesta kaiken maailman tilaisuuksissa Säätytalosta lähtien. Näissä tilaisuuksissa on aivan eri käyttäytymiskoodisto kuin lähtölähiössäni. Usein tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kyse ei ole alemmuuskompleksista, en vain yksinkertaisesti tunne kuuluvani joukkoon. Toisaalta en tunne kuuluvani enää lähiöelämäänkään. Kummassakin maailmassa silti liikun ainakin ulkonaisesti kuin kala vedessä.

Ehkä minä olen sitten niitä sosiaalisia kiipijöitä, jotka eivät koskaan löydä oikein paikkaansa. Tai sitten vain ikuisesti eksyksissä oleva pikkupoika lähiöistä, joka ei löydä kotiaan elämästä.

Kun minulla on kokemusta kummastakin maailmasta, olen tullut siihen tulokseen, että ainakin kaupunkiseudut jakautuvat kahteen maailmaan ja ihmistyyppiin. Niihin, joilla ei ole oikein mitään mihin tarttua. Joko valinnastaan tai sitten vain elämän tuomien pettymysten tähden. Ja sitten niihin, joilla menee vähintään ulkoisesti hyvin. Ihminenhän voi olla rikkinäinen kaikesta huolimatta.

Perinteistä työväenluokkaa tai keskiluokkaa ei enää ole.

On vain pärjääjiä ja putoajia.

Mikä on vallankumousta ja mikä terrorismia?

Saksassa vapautettiin RAF-terroristi Brigitte Mohnhaupt. Saksassa murhasta tuomitun terroristin vapautus herätti luonnollisesti kohua. Saksa on ylipäätään niitä harvoja länsimaisia poikkeuksia, joissa oikeasta terrorismista on kärsitty. RAF:laiset itse väittivät järjestöään vastaiskuksi yhä entisten natsien hallitsemalle yhteiskunnalle 70-luvun Länsi-Saksassa.

Tiedä häntä, ajoiko heitä loppujen lopuksi pelkkä tappamisen halu. En ole 70-luvulla elänyt kuin taaperona, mutta olen ymmärtänyt, että silloin kovasti ihailtiin vallankumouksellisuutta ja nämä tyypit ymmärsivät homman väärin. Todellisen vallankumouksen päämäärä ei saa olla väkivalta, vaan väkivallasta tulee väkisinkin vallankumouksen sivutuote.

Suomessa on terroristeja yritetty tehdä milloin kettutytöistä ja milloin muista aktivisteista iltapäivälehdistössä. Aktivismissa on kuitenkin kyse ihan jostain muusta terrorismista. Itse en liehu mielenosoituksissa, mutta minusta on ihan tervettä, jos joillakin tässä tasapäisyyttä korostavassa yhteiskunnassa on uskallusta kertoa toisistakin vaihtoehdoista. Ei siinä mielestäni tarvittaisi poliisiarmeijaa näitä ajatuksia kukistamaan. Tosin kaikkien "aktivistienkaan" mielipiteistä ei ole varmuutta, osa heistäkin haluaa vain riehua. Aivan kuten terroristitkin, mutta paljon kiltimmässä mittakaavassa.

Itse en hyväksy väkivaltaa ongelmien ratkaisuna, vielä vähemmän terrorismia. Kuitenkin esimerkiksi palestiinalaisten tai kurdien ja muiden sorrettujen kansojen vapaustaistelua on vaikea olla hyväksymättä, vaikka keinot väärät ovatkin. Tai ylipäätään kehitysmaiden vapautusliikkeitä diktaattorejaan ja kansanriistäjiä  vastaan. Terrorismin ja perinteisen sodankäynnin rajaa on vaikea enää vetää, kun sotaa käyvissä maissa käydään siviiliväestön kimppuun siinä missä sotilaidenkin. Keinotkin ovat samat.

Vallankumoukset ovat kadonneet kartalta ja sen takia kai terroristeille jää paljon tilaa toimia enemmän tai vähemmän ylevien periaatteidensa mukaisesti. Vallankumousten aikaan vallankumous merkitsi aina loppua tietylle aikakaudelle ja alkua jollekin toiselle. Vallankumoukset söivät lapsensa, mutta jotain jäi aina uuden yhteiskunnan kehittämistä varten. Länsimaissa vallankumoukset ovat mennyttä aikaa niin kauan kun sosiaaliturva toimii edes kohtuullisesti. Kehitysmaissakin vallankumoukset merkitsevät lähinnä eliitin vaihtumista toiseen.

Vierivät kivet eivät sammaloidu

Tulipas kulunut otsikko. Ei, en aio kirjoittaa YLEn eläkeläisohjelmista, niin kalkkeutunut en vielä ole. Rolling Stones tulee nimittäin Suomeen taas kerran. Täytyy valmistautua lippujen ostoon keskiviikkona.

Minun piti mennä katsomaan keikkaa jo joskus 90-luvulla, mutta jostain syystä se sitten jäi. Ovathan ne jo pappa-iässä ja tehneet viimeksi hyvän levyn vuonna 1978. Silti Rollarit on kaikilla tavoin laskettuna maailman suurin rock-bändi.

Rockia riivaa nykyisin sama nuoruuden ihannointi kuin kaikkea muutakin. Kaikki yli 30-vuotiaat artistit leimataan jo nostalgiaksi. Bluesissa taas artistia pidetään vakuuttavana vasta kun 50-vuotisjuhlat on vietetty.

Mikä Rollareissa sitten kiehtoo? Tietenkin musiikki. Parhaimmillaan Stonesit tekevät tyylipuhdasta Rhytm and Bluesia. Levy Exile on the Mainstreet on minusta yksi parhaimmista koskaan tehdyistä levyistä. Rosoinen, mutta puhdas levy tehtiin ranskalaisessa kartanossa. Tarina kertoo, että levytystila oli ihanteellinen kitaristi Keith Richardsille. Hänen tarvitsi vain kierähtää sängystään edellisillan juhlien jälkeen ja jo pääsi levyttämään. Mieleenjäävimpiä Stones-kappaleita ovat mielestäni Tumbling Dice, Sympathy for the Devil ja Angie. Yksi kaikkien aikojen kauneimmista rakkauslauluista on mielestäni Wild Horses, joka ainakin tarinan mukaan kertoo Mick Jaggerin ja Marianne Faithfullin suhteesta.

Mick Jaggeria ei voi olla muutenkaan arvostamatta. Kauppakorkean kesken jättänyt mies on taitanut sekä musiikinteon että bisnestaidot. Ja pysynyt liiasta päihteidenkäytöstä erossa, mikä ei ole Jaggerin sukupolvelle itsestäänselvyys. Ainoa addiktio Jaggerille taitaa olla seksi. Rokkarit kun onnistuvat tekemään seksistäkin addiktion, kun tarjontaa riittää.

Keith Richards on puolestaan kävelevä lääketieteen ihme, mutta hengissä mies silti on, kun selviytyi pahimmasta heroiinikoukustaan 70-luvun lopulla. Lisäksi parhaimmillaan hän on ollut loistava säveltäjä. Keith on myös rock-elämäntyylin henkilöitymä, jota kaikki kitaristit enemmän tai vähemmän jäljittelevät.

Toisen kitaristin paikka on ollut tuulisempi. Ensimmäinen kitaristi Brian Jones hukkui jo 60-luvun lopulla ja Mick Taylor viihtyi bändissä vain hetken. Ronnie Wood on kestänyt matkassa sen jälkeen jo kauan.  Basisti Bill Wymanin musiikillisista ansiosta voidaan olla montaa mieltä, mutta naisia tuntuu hänelläkin riittäneen ainakin elämänkertansa mukaan. Joskin kirja kävi hiukan tylsäksi, kun mies ei kirjoittanut juuri muusta kuin kuinka paljon tienannut ja kenen kanssa maannut. Rumpali Charlie Watts lienee Stoneseista se tavallisin antiikin keräilyä harrastavana miehenä.

Itse ihastuin Stoneseihin melkein ensimmäisinä rock-bändeinä elämässäni. Stonesit ovat tehneet niin pitkän uran, että vaikea kuvitella, että joskus heidänkin ura loppuu. Musiikki tietenkin jää onneksi.

Esa Eurooppalainen

Tässä yhtenä päivänä Helsingin rautatieasemalla iskettiin käteeni "Eurooppalainen" lehdykkä. Yleensä kieltäydyn kohteliaasti kaikesta minulle tarjoutusta materiaalista, mutta tällä kertaa otin tarjotun materiaalin vastaan.

Jälkeenpäin aloin ajattelemaan, että mitä eurooppalaisuus minulle oikeastaan merkitsee. Jos totta puhun, niin arkipäivän elämässä tuskin mitään. Minussa elää kuitenkin pieni eurooppalainen ja haluaisin kovasti tuntea jotain yhteistä muiden eurooppalaisten kanssa.

Euroopan yhdentyminen ei ole todellista. Isot maat vetävät omaa etuaan aivan suvereenisti. Pahimpina esimerkkinä Ranska ja Puola, joilla ei tunnu olevan pokkaa olematta tehdä mitään, mistä tietävät hyötyvänsä. Puhumattakaan Britanniasta, joka periaatteesta hankaa vastaan vanhaan, jo menetettyyn perintöönsä vedoten vastustaen kaikkia uudistuksia. Hulluinta on, että todelliseen yhtenäiseen Eurooppaan uskovat vain pienet maat, joilla ei ole mitään valtaa EU:ssa.

Eurooppaahan on yritetty yhdistää jo vuosisatoja. Useimmiten sotatoimin. Muistelkaapa Rooman valtakuntaa, Napoleonia ja Hitleriä. Kaikki ovat epäonnistuneet. Samoin epäonnistutaan rauhan toiminkin, koska kansallisvaltioilla ei ole todellista halua oikeasti yhtenäiseen Eurooppaan.

Tämä on kohtalonkysymys Euroopalle. Usa ja Aasian taloustiikerit eivät jää odottamaan eurooppalaisten keskinäisen rakkauden löytämistä, vaan puhaltavat kylmästi ohi. Nyt jos koskaan EU:n kohtalonkysymys on tuoda EU tavallisen kansalaisen käsitettäväksi asiaksi. Ei riitä mitkään peruskampanjat, vaan EU on oikeasti tuotava kaduille. On väännettävä kädestä pitäen ihmisille, mistä EU:sta on kyse. Sillä kovin kaukaiselta EU taitaa vieläkin peruskansalaiselle vaikuttaa.

Niin, tunnenko itseni eurooppalaiseksi?

Kyllä tunnen, kunhan kansallisvaltiot luopuisivat oman etunsa ajamisesta ja ajaisivat oikeasti yhtenäisen Euroopan asiaa.

PS. Stasi-listat julki valtion taholta. Jos valtiolla on kerran pokkaa pilata syyttömän miehen maine - Alpo Rusi - täytyisi valtiolla olla rohkeutta julkistaa oikeiden syyllisten nimetkin. Taitaisi vain listalta löytyä turhan monta huippupoliitikkoa.

Puhe on valtaa ja tunnetta

Tänään kävin mielenkiintoisella luennolla. Luennotkin voivat olla mielenkiintoisia, monestihan luennoilla ajatukset kääntyvät illan kauppareissuun tai omiin ajatuksiin samaan aikaan kun katselee puhuvaa päätä. Puhe olikin tällä kertaa päivän sana, sillä kävin puhekouluttaja Juhana Torkin luennolla. Torkki on kirjoittanut erinomaisen kirjan Puhevalta.

Torkki onkin löytänyt itselleen hyvän markkinaraon, sillä Suomi on puheiden kirjoittamisen ja puheiden pitämisen kehitysmaa. Jokainen muistaa vaalien ajaltakin poliitikkojen ympäripyöreääkin ympäripyöreämmät puheet. Oikeastaan ainoa positiivinen poikkeus oli Timo Soini, joka osasi puhua napakasti ja turhaan omaa nippelitietoaan korostamatta. Tupu, Hupu ja Lupu -kommentti muistetaan vielä vuosien päästä. Tämä näkyikin Perussuomalaisten vaalituloksessa. Samoin Katainen pärjäsi hyvin tv-tenteissä ja Kokoomus teki ennätystuloksen.

Poliitikot ovat ammattipuhujia ja heissä tietenkin henkilöityy se, osaavatko he puhua vai eivät, mutta surkeaa puheen pitämistä löytyy riittämiin virkamieskunnasta niin kuin yritysjohdostakin. Luulisi, että puhetaitoon kiinnitettäisiiin enemmän huomiota, sillä esimerkiksi muutostilanteessa asia myydään tunteisiin vetoamalla, eikä pakottamalla kuuntelemaan liturgioita. Suomessa on aina luultu, että pelkkä asiaosaaminen riittää.

Tärkeää olisi, että myös tunteiden herättäminen ymmärrettäisiin, samoin kuin itsensä likoon laittaminen persoonana. Ihminen ajattelee tunteillaan, eikä järjellään. Muistelkaapa vaikka puisevia rehtorin kevätjuhlapuheita loistavasta tulevaisuudesta tai eläkejuhlapuheita, kun kaikki odottavat pääsyä boolin kimppuun.

Usassa puhetaito elää eri sfääreissä, puheita todella valmistellaan ja niihin satsataan sekä puhujia koulutetaan. Se myös näkyy, itse kuuntelen mielelläni Bushinkin puheita, vaikka en hänen ajatusmaailmaansa jakaisikaan. Esimerkiksi Unionin tila -puhetta valmistellaan kuukausitolkulla ennen varsinaista h-hetkeä. Mieleen muistuvat myös Martin Luther King sekä Kennedyn veljekset erinomaisina puhujina.

Sammuva tähti

Kävin tekemässä Hesarin verkkosivuilta löytyvästä sivusta itselleni kuolintestin. Tuolla sivulla voi laskea, minkä ikäisenä kuolee eri kysymysten perusteella. Testin mukaan kuolisin 68-vuotiaana.

En oikein tiedä, kuinka luotettavia tuollaiset testit ovat, kun en omasta mielestäni nyt sentään itseäni niin kaltoin kohtele.

Voi tietysti kuulostaa lapselliselta, mutta minulle eletty ikä ei sinänsä ole tärkeintä, vaan se, että olen tuntenut todella eläväni nekin vuodet, jotka minulle suodaan.

En ole oikein koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka se on joskus lähipiirissäkin vieraillut. Tietysti olen vielä sen verran nuorikin, ettei kuolema pyöri joka päivä mielessä. Enemmän sitä pelkää itselleen tärkeiden ihmisten poismenoa.

Jokainen ihminen pohtii varmaan jossain vaiheessa, millä tavalla kuolee. Ehtiikö sitä tajuta, koska hetki koittaa. Tai mitä ajattelee kuoleman hetkellä, jos ylipäänsä pystyy silloin ajattelemaan. Itse pelkään eniten jääväni katumaan jotain. Siksi en halua kantaa vihaa tai katkeruutta mukanani.

On sanottu, että ihminen elää niin kauan, kun on ihmisten muistoissa. Tai sitten lapsissaan. Teoriassa siis moni elää ikuisesti, jos vain on saanut lapsia elämässä aikaan. Lapsia kun ei itselläni ole, haluaisin ajatella, että ainakin kirjoitukseni eläisivät jonkin aikaa poismenoni jälkeenkin.

Mutta tietysti jos ajattelee mikäänhän ei ole ikuista, ellemme löydä tietä uuteen tähtikuntaan ennen aurinkomme sammumista, joka imaisee maapallommekin mukaansa.

Sitäkin silmällä pitäen on omasta kuolemastaan turha tehdä suurta numeroa.

Neljän vuoden komennus taas katkolla

Huomenna on sitten taas vaalit ja politiikasta kiinnostumattomat voivat hengähtää helpotuksesta, kun ei tarvitse enää puikkelehtia vaalikoppien välitse.

Vanha sanontahan on, että kansa saa sellaiset edustajat kuin se ansaitsee. Tosin osa kansastahan ei äänestä, joten sanonnan pitäisi mennä niin, että kansa saa sellaiset edustajat kuin äänestävä kansa ansaitsee.

Tällä kertaa löysin vielä oman ehdokkaan, mutta seuraavista vaaleista en tiedä.

Aina vaalien alla hoetaan joka suunnasta, että politiikassa ajetaan omaa etua enemmän kuin ennen. Itse en usko siihen että politiikka olisi muuttunut aiempaa likaisemmaksi. Poliitikot elävät julkisuudesta, ilman julkisuutta ei tule ääniä ja jokaisen poliitikon sydämessä asuu pieni narsisti. Tuskin muuten eduskunnan kaltaisessa laitoksessa pärjäisikään.

Toivon vain jo miljoonatta kertaa, että uusi eduskunta heräisi huomaamaan Suomen perustavanlaatuisen ongelman: kansan jakautumisen hyvinvoiviin ja vähemmän hyvinvoiviin. Jonkinlaista remonttia sosiaaliturvassa on tehtävä, sillä nykyinen malli ei ole osoittautunut toimivaksi. Tiesittekö muuten, että Usa käyttää enemmän rahaa terveydenhuoltoon kuin Suomi?

Itsekin olen politiikassa jonkin verran ollut mukana. Tällä hetkellä usko politiikan kautta tapahtuvaan vaikuttamiseen on alkanut rakoilla. Koen, että kansalaisjärjestöissä pääsee nopeammin vaikuttamaan. Politiikassahan todella pystyy vaikuttamaan vasta, kun on saavuttanut tietyn aseman. Ja se vie aikaa. Sitä ennen sitä onkin jo suuri kyynistymisen vaara, kun on joutunut huonossa lykyssä tinkimään periaatteistaan, että pääsisi eteenpäin.

No, joka tapauksessa menen huomenna vaalilautakuntaan. Siinä on jotain kivan juhlallista ja ihmiset ovat enimmäkseen mukavia.

PS. Nettiäänestys myös Suomeen, jotta äänestysprosentti kohoaisi.

Luurankoja kaapissa

Jokaisella meistä on aina jotain omituisia mielenkiinnon aiheita, joista emme haluaisi muille kertoa. Tai jotain, mitä muut eivät meistä uskoisi.

Minulla on kulttuurin alalla moniakin luurankoja kaapissani. Melkein jokainen Idols-jakso tulee nimittäin katsottua niinkuin BB:kin. Tänä vuonna Idolsissa onkin hyviä laulajia paljon. Persoonallisia laulajia riittää. Ari Koivunen on suorastaan luonnonlahjakkuus, kunhan tajuaisi laulaa jotain muutakin kuin heviä. Tykkään myös aivottamasta hömppäviihteestä, kuten Pulttiboisista ja American Pie-elokuvista. Joskus sitä "älykkökin" tarvitsee aivojen laittamista narikkaan, etteivät ylikuumene. Salkkareita en onneksi sentään vielä ole ryhtynyt seuraamaan.

Joistakin hyvistäkin elokuvistakin saattaa tulla pakkomielteitä, joita katsoo uudelleen ja uudelleen. Kummisetä-elokuvat olen nähnyt moneen kertaan. Michael Corleonen muuttumistarinasta löytyy aina jotain uutta. Samoin on käynyt Kubrickin elokuvien kanssa, jotka varsinaisesti eivät ole aivan oikein kevyttä iltapäiväviihdettä. En vieläkään muuten ymmärrä miksi Ryan O´Nealia pidetään huonona näyttelijänä. Barry Lyndonissa hän oli ainakin hyvä. Monesti olen muutenkin pitänyt huonoina pidetyistä näyttelijöistä.Oikeissa rooleissa he ovat aivan loistavia. Samoin James Bond-elokuvat ovat salattuja nautintojani, nehän ovat niitä viimeisiä "miehisiä" miesten turvapaikkoja...

Musiikin sarallakin löytyy luurankoja kaapista. Muistan aikanaan diggaileeni Nylon Beatia, Bryan Adamsia ja pitäneeni vieläpä Celine Dionista. Katu-uskottavuus siis aika nollassa. Onneksi voi jälkeenpäin hieman punaposkin muistella näitä diggailuja. Titanicin sentään olen nähnyt vain surkeasti venäjäksi dubattuna versiona.

Kulttuurista puheenollen eilen kävin muuten Maikkarissa tutustumassa. Oli kiva nähdä hieman kulissien taakse. Maininta on muutenkin ruvennut kiehtomaan, parhaimmat mainokset ovat runoutta, jotka säilyvät kauan ihmisten mielissä. Antoivat kivan pehmopöllönkin, joka köllöttelee nyt kirjahyllyn päällä.

Kiina-ilmiö

Olen mielenkiinnolla lukenut Hesarin Sami Sillanpään erinomaisia artikkeleita Kiinasta ja Kauko-Idästä. Kiinassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Samaan aikaan kun se muodollisesti kommunistinen maa, siellä harjoitetaan maailman kapitalistisinta politiikkaa.

Sinänsä Kiinan markkinataloudessa ei ole mitään uutta, sillä Kiina oli historian ensimmäinen markkinatalousmaa, silloin kun Euroopassa harjoitettiin vielä osin keräilijätaloutta. Kiinan tapa rajoittaa internetin käyttöä ynnä muuta vaikutteita länsimaista ei ole myöskään uutta. Kiinahan oli pitkään eristynyt muusta maailmasta ennen kuin se pakotettiin länsimaiden toimesta avautumaan 1800-luvulla. Nythän Kiina ottaa länsimaista haluamiaan vaikutteita ja yrittää sulkea haluamiaan pois. Vieläpä länsimaiden suosiollisella avustuksella. Kuten esimerkiksi tapaus Google. Tosin Kiina tulee epäonnistumaan. Naimisiinhan ei voi mennä vain hyvien puolien kanssa.

Osat Kiinan ja länsimaiden välillä ovat vain radikaalisti muuttuneet. Siinä missä Kiina on hurjasti kasvava talous, niin länsimaat raahaavat perässä. Kiinalla on nyt valttikortit käsissään toisin kuin 1800-luvulla, jolloin Kiina oli jäykkä yhteiskunta, eikä osannut sopeutua Japanin tavoin uuteen maailmaan.

Tekopyhintä on länsimaiden Kiinan ilmiselvän demokratiavajeen kritisointi. Kritiikki on vain sanahelinää, sillä länsimailla ei ole enää mitään todellista keinoa painostaa Kiinaa, mikä käy ilmi Suomenkin valtiovallan kommenteista, jotka ovat varautuneen kohteliaita. Kiilaa länsimaiden ja Kiinan väliin on työntämässä myös uudestaan Kiinaa lähentyvä Venäjä, joiden suhde on kautta historian ollut aiemmin varsin viileä.

Aasian ensimmäinen taloustiikeri Japani on myös jäämässä auttamattomasti pimentoon, varsinkaan kun ei suostu tunnustamaan ihmisoikeusrikkomuksiaan toisen maailmansodan aikana erityisesti Kiinassa. Japanin ja Kiinan suhteet eivät sitä ennen lämpene kuin tyypillisen aasialaisen kohteliaisuuden verran.

Usalle Kiina tulee merkitsemään oikeastaan ainoaa todellista uhkaa Usan maailmanhegemonialle. Varsinkin jos Kiina lähentyy edelleen kahta muuta idän jättiläistä Intiaa ja Venäjää.

On mielenkiintoista seurata miten tilanne kehittyy seuraavan 20 vuoden aikana.

Hyvyys

Yleensä sitä tulee kirjoitettua enemmän tai vähemmän negatiiviseen sävyyn, sillä tässä maailmassahan ja ihmisissähän riittää aina moitittavaa ja korjattavaa. Niin kuin tietenkin itsessäänkin. Nyt ajattelin kirjoittaa kerrankin hyvistä ihmisistä ja hyvyydestä. Kaikesta huolimattahan ihmisen elossa on paljon hyvääkin.

Kilpailuhenkisessä maailmassa hyvyydestä ja hyvistä ihmisistä on tehty hieman hölmöjä ja höynätettävissä olevia. Hyvyys ei ole kuulunut toisaalta ihmisen perushyveisiin varmaan koskaan. Hyvyyttä on silti. Omassa elämässäni on ollut paljon hyviä ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun aina ja jaksaneet kannustaa. Ja mikä tärkeintä, hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Siitä heille suuri kiitos. Myöskin itse olen aina hyväksynyt ihmiset sellaisena kuin he ovat. En nyt ala itsestäni Kristusta tekemään, mutta uskaltaisin itsekin sanoa olevani hyvä ihminen, vaikka olen tietysti monia virheitä omaava sellainen.

Hyvänä ihmisinähän pidetään yleisesti Äiti Teresan kaltaisia pyytettömiä, aivan niin kuin Veikko Hurstiakin, joka tosin löysi hyvyytensä kovan polun kautta. Hyvä ihminen voi olla kuitenkin ihan arkipäivän ihminenkin, eikä hyvyyteen tarvita mitään ihmetekoja tai oman elämänsä kieltämistä jollekin suuremmalle asialle. Minusta ihminen on hyvä silloin kun on rehellinen itselleen. Ja ihminen jos kuka on erehtyväinen, mikä hänelle anteeksi annettakoon.

Omasta elämästäni muistuu erityisesti mieleen yksi tapaus. Olin kirjoittanut lehden yleisöosastolle mielipidekirjoituksen asunnottomista ja asunnottomuudesta. Eräs rouva soitti minulle sen perusteella ja kehui minulla olevan suuri ja lämmin sydän. Vaikka en vapaaehtoistyössä asunnottomien parissa olekaan, silloin tunsin oloni hyväksi ihmiseksi ja että sanoillakin on merkitystä. Työssäni julkishallinnon tiedottajana saan joskus vilpittömiä kiitoksia aivan tavallisilta ihmisiltä ja silloin olo tuntuu aina hyvältä. Aina ei usko, miten itsestään pieneltä tuntuva asia voi olla iso asia jonkun muun elämässä.

Yksi elämän tärkeimmistä asioista olisi muistaa hyvyys. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, hyvyyttä on aivan pienissä asioissa. Ja hyvä voi olla, vaikkei olisi täydellinen.

Tähtien lumoissa

Eilen päätin käydä Helsingissä aikani kuluksi, kun kerrankin oli lomalla aikaa käydä jossain. Yleensä sitä tulee Helsingissäkin käytyä vain kokousten yms. lomassa. Tällä kertaa minulla oli siis ihan missiokin. Kävin nimittäin Taidemuseo Tennispalatsin Tähtitaivas ja Robert Doisneau -valokuvanäyttelyissä. Taidemuseolle muuten iso plussa, että perjantaina sisäänpääsy oli ilmainen, vaikken sitä nyt varsinaisesti kärkkynytkään.

Vannoutuneena menneiden haikailijana nautin suuresti vanhojen suomalaisten elokuvien tähtien kuvista. Vaikka vanhat suomalaiset elokuvat monesti luvattuvan huonoja ovatkin nykymittapuulla katsottuna ovat vanhat tähdet ainakin olleet tähtiä. Aikanaan tähtien julkisuuskuvaan on aikanaan tosiaan panostettu. Toisin kun nykyään, kun näyttelijätkin antavat haastatteluja kaiken maailman lehtiin mistä tahansa hölynpölystä elämässään. Minusta salaperäisyys on kiehtovaa ja sitä ei oikein nykytähdistä löydy toisin kuin vanhan ajan diivoista. Koskahan tajutaan, että vähä julkisuus on itseasiassa parempaa julkisuutta, koska silloin salaisuus säilyy ja sehän ihmisiä juuri kiinnostaa.

Doisneaukin oli ihan hyvä. Kuvista näki selvästi, että hän oli tosissaan odottanut hetkeä ikuistettavaksi.40-50-lukujen Pariisissa on sitä jotain. Monesti olen ajatellut matkustaa itsekin Pariisiin, mutta aina on tullut sitten jotain muuta.  Itsekin tulee jonkin verran kuvattua, mutta harvemmin sitä jaksaa keskittyä oikeaa hetkeä, vaan räpsii nopeasti, kun digikameralla se on niin helppoa.

Taidenautintojen jälkeen päätin mennä katsastamaan Kampin kauppakeskuksen. Kävi niin kuin ajattelinkin. Jaksoin ostosparatiisissa olla noin 5 minuuttia, jonka jälkeen oli mentävä rauhoittamaan hermojaan parin vanhan kunnon Guinnessin seuraan. En tiedä onko Kampin kauppakeskuksessa aina käytössä mahdollisimman ärsyttävä tekopirteä ostosohjaus keskusradiosta. Minut se ainakin karkoitti.

En sitten kuitenkaan muuten onnistunut olemaan lomalla täysin työasioitakaan, vaan sorruin perjantaina soittamaan kollegalleni, että mites siellä töissä nyt menee. Ikään kuin sota yhtä miestä kaipaisi. Ehkä minulla sittenkin taisi olla liikaa aikaa :)


PS. Elokuva-alan monitoiminainen Nadja Pyykkö ei sitten kauaa elänyt ilman Arto Melleriänsä vaan menehtyi sairaskohtaukseen. Levätkää rauhassa Arto ja Nadja, taivaassa saatte olla yhdessä ikuisesti.

Konttorirotan kuulumisia

Eilen kävin shoppailemassa Anttilan ale-dvd-hyllyillä. Mukaan tarttui Mike Judgen Konttorirotat. Olen nähnyt sen monta kertaa jo aiemmin, mutta elokuva on niin loistava, että sen jaksaa katsoa aina uudelleen.

Niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, niin se kertoo saneeraustoimenpiteiden allaolevasta teknologiayrityksestä. Päähenkilö vihaa työtään avokonttorissa ja eivätkä muutkaan toimistossa kutsumuksesta töissä ole. Tosin harvan haaveena nyt muitenkaan on työ konttorissa. Konttorirotat päättävät sitten huijata orjanpiiskuriyritykseltä rahaa vuosituhanteen vaihtuessa.

Itsekin konttori/virastomaailmassa työskentelevänä elokuvan henkilöiden tunteisiin on helppo samaistua, vaikka Tikkurilan työpaikkaruokaloista ei Jennifer Anistonia tyttöystäväksi löydykään. Ehdoton klassikkokohtaus on mielestäni tulostimen hajoitus koko porukan voimin. Kukapa pikkukeskiluokkainen toimistorotta meistä ei olisi käynyt loputonta taistelua tulostinten tai vähintään kopiokoneiden kanssa. Ja ketäpä meistä ei kytättäisi virheitten tekemisen osalta tai odottaisi konsulttia saapuvaksi, joka harvemmin tietää hyvää.

Ehdoton suosikkihahmoni on kuitenkin Milton, joka siirretään lopuksi kellariin töihin. Ja joka on irtisanottu itse asiassa jo monta vuotta sitten kenenkään sitä Miltonille kertomatta. Milton-parka kuin haluaisi ainoastaan pitää vanhan nitojansa.

On sitä itsekin miettinyt, ettei päätteen takana työskentely ole mitään ihmisen elämää. Joskin oma työni on luojan kiitos sentään vaihtelevampaa kuin toimistorottien. Olisin kyllä toisaalta paljon hyödyttömämpi uusavuttomana vaikka rakennuksilla, varsinkin kun tiedän rakennusmiehen poikana miten rankkaa työtä se on.


PS. Katsoin myös Päättömän ratsumiehen. Tarina oli jotenkin perinteisen goottilainen ja yllätyksetön. Ei parasta Tim Burtonia todellakaan.

Kyllä maalla on mukavaa

Silläkin uhalla, että leimaudun nyt kaappikepulaiseksi, aion pitää nyt maaseudun puolustuspuheenvuoron, kun juuri kotiuduin Heinävedeltä Vantaalle.

Vaikka loma ei lupaavasti alkanutkaan, kun perille päästyäni tuli heti ensimmäiseksi hautajaissaattue vastaan ja kepulaiskansanedustaja kättelemään ja jakamaan vaaliesitteitään. No, minä sitä osun aina paikalle oikeaan aikaan... tupakoitsijalle pitkät bussimatkatkin ovat vähemmän miellyttäviä kokemuksia, siinä sitä tulee ikävä jo savusta sinisiä junien tupakkavaunuja. Oma vika tietenkin, kun kyseisen harrastuksen on tullut aloittaneeksi. Maalla oli kuitenkin mukavaa...

Vaikka en sinänsä ole mikään maaseutuihminen, niin maalla olossa on jotain äärimmäisen rentouttavaa ja rauhoittavaa. Ajatukset järjestyvät aivan eri tavalla päässä ilman turhaa levottomuutta. Kaupunkiin minulla on vahva viharakkaussuhde. Sinänsä en maaseudulla pelkää niinkään mukavuuksien puuttumista, vaan ehkä sitten jo liikaa rauhaa...

Rauhallista oloa on vaikea löytää kaupungista. Nykyisessä elämänvaiheessa en oikein todellisuudessa voi harkita maalle muuttoa, mutta ehkä sitten myöhemmin muutan erämaamökkini erakoksi kirjoittamaan "henkistynyttä" ajatusmaailmaani.

On sääli, ettei maaseutu enää elätä ihmisiään kunnolla, vaan sinne jäädä haluavatkin joutuvat muuttamaan kaupunkiin, ainakin jos haluavat elättää itsensä suoraan muulla kuin maataloudella. Maaseudulla tunnutaan olevan kuitenkin aidosti kiinnostuneita ihmisistä, mikä harvemmin kaupungissa tulee kysymykseen.

Itseäni tosin tietty kaupungin anonyymiys kyllä rauhoittaakin, ei olisi välttämättä kiva, että kaikki tietävät asiasi, ilman että olet edes julkkis.

Toisaalta kirjoitanhan ne tänne blogiinkin ihan vapaaehtoisesti omasta elämästäni vielä toivoen, että joku siitä lukisikin, joten taida vaan tässä nyt sievistellä...

Työvoimapula?

Näin vaalien alla lähestulkoon jokainen puolue toittaa maahanmuuttajien merkitystä Suomelle ja ennen kaikkea Suomen työvoimavarannolle. Suhtautuminen maahanmuuttajiin on kuitenkin Suomessa varsin tekopyhää. Sillä maahanmuuttajien työllistyminen Suomessa on edelleen vaikeaa lukuunottamatta insinöörejä Intiasta.

Itse olen aikaisemmassa elämässäni tapaillut erästä venäläistä sosiaali- ja terveysalalla työskentelevää tyttöä, joka valitteli vakituisten työpaikkojen menevän aina suomalaistaustaisille, vaikka hän oli sijaisuuksia tehnyt jo ko. työpaikassa kauemman aikaa ja jonka kielitaito ja työmotivaatio oli hyvä. Valitulla ei ollut kyseisestä työpaikasta lainkaan kokemusta. Tämä kuvastaa sitä tosi-asiaa, että valtiovallan kauniit puheet maahanmuuttajien merkityksestä eivät ole saapuneet todellisille työpaikoille, vaan työpaikoilla vallitsee yhä arkipäivän piilosyrjintää kaikista korupuheista huolimatta.

Itse ihmettelen, kuinka kauan Suomessa on varaa pitää käyttämätöntä työvoimareserviä maahanmuuttajien  osalta.  Jo valmiiksi koulutettuja ulkomaalaissyntyisiä tuntuu lääkärejä lukuunottamatta Suomella on varaa pitää työttömänä tai töissä jossa ei riitä motivaatiota.

Suomalaista työvoimapolitiikkaa kuvaa maahanmuuttajapolitiikan ulkopuolellakin tietty tosi-asioiden tunnustamattomuus. On lapsellista ja lisäksi erittäin tyhmää kierrättää ihmisiä turhissa kun jokainen tietää, ettei kyseisestä ihmisestä ole enää normaaleihin töihin. Miksi vakavasti päihde- ja mielenterveysongelmaisia ei päästetä kunnialla eläkkeelle. Sitä en ymmärrä...No, tilastothan on pidettävä kauniina.

Koko suomalainen työvoimapulakin herättää kysymyksiä. Miksi jankutetaan tulevasta työvoimapulasta, vaikka nuorten on lähes mahdotonta päästä asiallisiin kunnollisiin töihin? Suurten ikäluokkien eläköityminen tuskin lämmittää 25-vuotiasta nuorta, joka ei saa edes työhakemuksiinsa vastausta. Suomalaisten työnantajien puhe pätevistä työntekijöistäkin on tekopyhää, jos heille eivät kelpaa maahanmuuttajat eivätkä nuoret.

PS. Nyt vaikenen hetkeksi aikaa. Lähden nimittäin Heinävedelle, en vielä luostariin, mutta isän ja äidin luokse. Palaan ääneen taas ensi viikon puolivälissä....