Vierivät kivet eivät sammaloidu
Tulipas kulunut otsikko. Ei, en aio kirjoittaa YLEn eläkeläisohjelmista, niin kalkkeutunut en vielä ole. Rolling Stones tulee nimittäin Suomeen taas kerran. Täytyy valmistautua lippujen ostoon keskiviikkona.
Minun piti mennä katsomaan keikkaa jo joskus 90-luvulla, mutta jostain syystä se sitten jäi. Ovathan ne jo pappa-iässä ja tehneet viimeksi hyvän levyn vuonna 1978. Silti Rollarit on kaikilla tavoin laskettuna maailman suurin rock-bändi.
Rockia riivaa nykyisin sama nuoruuden ihannointi kuin kaikkea muutakin. Kaikki yli 30-vuotiaat artistit leimataan jo nostalgiaksi. Bluesissa taas artistia pidetään vakuuttavana vasta kun 50-vuotisjuhlat on vietetty.
Mikä Rollareissa sitten kiehtoo? Tietenkin musiikki. Parhaimmillaan Stonesit tekevät tyylipuhdasta Rhytm and Bluesia. Levy Exile on the Mainstreet on minusta yksi parhaimmista koskaan tehdyistä levyistä. Rosoinen, mutta puhdas levy tehtiin ranskalaisessa kartanossa. Tarina kertoo, että levytystila oli ihanteellinen kitaristi Keith Richardsille. Hänen tarvitsi vain kierähtää sängystään edellisillan juhlien jälkeen ja jo pääsi levyttämään. Mieleenjäävimpiä Stones-kappaleita ovat mielestäni Tumbling Dice, Sympathy for the Devil ja Angie. Yksi kaikkien aikojen kauneimmista rakkauslauluista on mielestäni Wild Horses, joka ainakin tarinan mukaan kertoo Mick Jaggerin ja Marianne Faithfullin suhteesta.
Mick Jaggeria ei voi olla muutenkaan arvostamatta. Kauppakorkean kesken jättänyt mies on taitanut sekä musiikinteon että bisnestaidot. Ja pysynyt liiasta päihteidenkäytöstä erossa, mikä ei ole Jaggerin sukupolvelle itsestäänselvyys. Ainoa addiktio Jaggerille taitaa olla seksi. Rokkarit kun onnistuvat tekemään seksistäkin addiktion, kun tarjontaa riittää.
Keith Richards on puolestaan kävelevä lääketieteen ihme, mutta hengissä mies silti on, kun selviytyi pahimmasta heroiinikoukustaan 70-luvun lopulla. Lisäksi parhaimmillaan hän on ollut loistava säveltäjä. Keith on myös rock-elämäntyylin henkilöitymä, jota kaikki kitaristit enemmän tai vähemmän jäljittelevät.
Toisen kitaristin paikka on ollut tuulisempi. Ensimmäinen kitaristi Brian Jones hukkui jo 60-luvun lopulla ja Mick Taylor viihtyi bändissä vain hetken. Ronnie Wood on kestänyt matkassa sen jälkeen jo kauan. Basisti Bill Wymanin musiikillisista ansiosta voidaan olla montaa mieltä, mutta naisia tuntuu hänelläkin riittäneen ainakin elämänkertansa mukaan. Joskin kirja kävi hiukan tylsäksi, kun mies ei kirjoittanut juuri muusta kuin kuinka paljon tienannut ja kenen kanssa maannut. Rumpali Charlie Watts lienee Stoneseista se tavallisin antiikin keräilyä harrastavana miehenä.
Itse ihastuin Stoneseihin melkein ensimmäisinä rock-bändeinä elämässäni. Stonesit ovat tehneet niin pitkän uran, että vaikea kuvitella, että joskus heidänkin ura loppuu. Musiikki tietenkin jää onneksi.
Kommentit
Lähetä kommentti