Sammuva tähti

Kävin tekemässä Hesarin verkkosivuilta löytyvästä sivusta itselleni kuolintestin. Tuolla sivulla voi laskea, minkä ikäisenä kuolee eri kysymysten perusteella. Testin mukaan kuolisin 68-vuotiaana.

En oikein tiedä, kuinka luotettavia tuollaiset testit ovat, kun en omasta mielestäni nyt sentään itseäni niin kaltoin kohtele.

Voi tietysti kuulostaa lapselliselta, mutta minulle eletty ikä ei sinänsä ole tärkeintä, vaan se, että olen tuntenut todella eläväni nekin vuodet, jotka minulle suodaan.

En ole oikein koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka se on joskus lähipiirissäkin vieraillut. Tietysti olen vielä sen verran nuorikin, ettei kuolema pyöri joka päivä mielessä. Enemmän sitä pelkää itselleen tärkeiden ihmisten poismenoa.

Jokainen ihminen pohtii varmaan jossain vaiheessa, millä tavalla kuolee. Ehtiikö sitä tajuta, koska hetki koittaa. Tai mitä ajattelee kuoleman hetkellä, jos ylipäänsä pystyy silloin ajattelemaan. Itse pelkään eniten jääväni katumaan jotain. Siksi en halua kantaa vihaa tai katkeruutta mukanani.

On sanottu, että ihminen elää niin kauan, kun on ihmisten muistoissa. Tai sitten lapsissaan. Teoriassa siis moni elää ikuisesti, jos vain on saanut lapsia elämässä aikaan. Lapsia kun ei itselläni ole, haluaisin ajatella, että ainakin kirjoitukseni eläisivät jonkin aikaa poismenoni jälkeenkin.

Mutta tietysti jos ajattelee mikäänhän ei ole ikuista, ellemme löydä tietä uuteen tähtikuntaan ennen aurinkomme sammumista, joka imaisee maapallommekin mukaansa.

Sitäkin silmällä pitäen on omasta kuolemastaan turha tehdä suurta numeroa.