Katsottua: Kieksi 2 - Rappiostriimaus: Sosiaalipornoa vai viihdettä?

 

Sami Kieksiä olen dokkarintekijänä kehunut useasti. Siinä on jo varjopuolensa, sillä hänen kohdallaan odotukset ovat aina korkealla. 

Kieksin kakkoskaudesta katsoin eilen yhden jakson. Tietenkin lineaarisesti televisiosta, joka kertoi rappiostriimaajista. Muidenkin jaksojen aiheet ovat herkullisia.

Ilmeisesti tilaajan (Ylen) tahdosta jakso oli vain puolen tunnin mittainen. Rappiostriimaajista katsoisi vaikka kokopitkän dokumentin. Samoin kuin aikamme toisesta ilmiöstä, Onlyfansin tekijöistä. Nyt jäi väkisinkin aihe pintapuoliseksi, vaikka tunne välittyi, kuten Kieksin dokumenteissa on ollut tapana.

Rappiostriimaaminen on sitä sosiaalipornoa, jos mikä. Enemmän tai vähemmän alkoholisoituneet toikkaroivat humalassa ilmeisesti niille, joille on varaa maksaa katsomisesta ja jotka eivät itse kännissä päivästä toiseen toikkaroi. Kuitenkaan kaikki katsojat eivät katso vahingonilosta ilkkuen vaan ovat jopa huolissaan rappiotyypeistä. 

Kieksin dokkarissa tästä yhdestä hemmosta, en nyt muista hänen taiteilijanimeäänkään, oliko Api tai jotain, välittyi aika reppana kuva. Aika kiltin oloinen poika, joka kotonaan hoitelee kukkia ja anime-tyttöjä seinällä. Hän esiintyi eniten, koska oli porukasta selvin. Epäilen. Jopa Kieksillä alkoi konseptit mennä sekaisin muiden kanssa.

Vähän hän muistutti itseäni, kun aloitin juopon uraani nuorena. Tosin en jutellut alaikäisten tyttöjen kanssa, hyvä jos oman ikäistenkään. Ei vielä paatunut juoppo joka tapauksessa oli hän.

Pottukoirakin vilahti ja se Pirkka-ukko, joka ei tahtonut pystyssä pysyä. Mies näytti olevan jo todella syvällä alkoholismissa. Pottukoirahan  lienee se tunnetuin ja tienaakin hyvin rappiostriimauksella. Muuthan ovat enemmän tai vähemmän perasukisia, joilla taustallaan traumoja ja tragedioita.

Itse en ole rappiostriimaajia seurannut muuta kuin viihdeuutisten kautta. Hehän ovat jo ylittäneet hömppäjulkkis-uutiskynnyksen. 

Olen elämässäni toikkaroinut riittävästi humalassa, että tiedän tiedän, että siinä rappiohommassa nauru ja itku sekä lämpö ja nyrkki ovat aina lähellä toisiaan. Siksi striimien katsominen ei kiinnosta. Joskus elämäni sekaisimpina aikoina olisin voinut ryhytyä rappiostriimariksi, mutta silloin ei moista onneksi tunnettu. Nykyään en kestä juurikaan alkoholia. En tosin kestänyt ennenkään, mutta fysiikan rajat ovat tulleet vastaan.

Nythän voitti jonkun vuoden lehtikuvapalkinnonkin kuva, jossa nainen makasi sammuneena maha pystyssä, joten miksi ei rappiostriimauskin voisi olla jo hyväksyttyä. Aina voi sievistellä saako rappiostriimareista tehdä dokumenttia. Ilmiöt eivät ole aina miellyttäviä ja mielikin voi pahoittua.