Kirja-arvio: Laura Gustafsson - Lihakirja: Raiskaus vai ei

 

Joskus vuosia sitten luin Laura Gufstafssonin Huorasadun ja arvioin sen. Muistaakseni siinä teilattiin miehiä urakalla.

Lihakirjakaan ei varsinaisesti miehiä mairittele. Joskaan heitä ei nyt tapeta, syytetään sentään kyllä. Ainakin valkoisia miehiä. Tietenkin. Erinomaisia kirjan nimiä muuten Gustafssonilla, erottuvat siitä massasta. Nykyään kun kovin monen romaanin nimessä on se kolme sanaa trendikkäästi. 

Gustafssonilla on oma jäljittelemätön tyylinsä, jonka tunnistaa, kun hän raportoi (tai oikeastaan pupu on kertoja) illanvieton jälkeen tapahtunutta raiskausta. Nainen kun sanoo sellaisen tapahtuneen, mies taas ei. Julkisuudestakin tuttu asetelma. Sitä sitten puidaan koko kirja mielikuvituksellisilla tavoilla, että somekin kalpenee, oliko kyseessä raiskaus vai ei.

Ajoittain kirjassa on vaikea hahmottaa, onko nyt äänessä pupu, nainen vai kuka. Välillä ollaan inkvisitiossa ja välillä milloin missäkin. Sitten lopetin kirjan lukemisen perinteisenä juoniromaanina ja luin loppuun sen sanoina. Mielipiteitä ja viittauksia tulee silti välillä tukahduttava määrä.

Kirjassa on kyllä ansionsa. Ainakin jos omaa kovin feministisen ajatusmaailman. Mutta kyllä se silti minusta luettava oli, vaikka en feministi tai mikään patriarkaattikaan ole. Ainakin kirjoittaja uskaltaa olla jotain mieltä, joka sekin on ansio nykyään. Mielenkiintoinen tyylivalinta muuten se, kun kirjoittaja puhuu välillä suoraan lukijalle.

Gustafsson vertaa kirjassa naista lihapalaan, joka nainen toki on ollutkin historian saatossa ja on yhä joidenkin mielestä. Hän rinnastaa naisten seksuaalisen alistamisen ehkä hieman yllättäen tehoeläintuotantoon.

Kirja jää vaivaannuttavallakin tavalla päähän, vaikka sitä on sanoin vaikea kuvailla. Se lienee kirjan tarkoituskin. Ja sitten, tässäkin kirjassa muuten runsaasti englantia. Tosin onneksi myös muita kieliä.