Kirja-arvostelu: Hollywoodin rakkaustarinoita: Rakkaus Hollywoodissa päättyi harvemmin onnellisesti

 

Kaikki me, jotka pidämme todellisuuspaosta, pidämme myös Hollywoodista, tähdistä ja juorutoimittajista. No. Ehkä juorutoimittajista ei lisäkseni kaikki. 

Gill Paulin teos Hollywoodin rakkaustarinoita, sopii tähän rakkauden ja sensaation nälkään. Hollywoodissa työpaikkaromanssit kun ovat huomattavasti yleisempiä kuin normaalissa taviselämässä. Joskin päättyvät lähes aina yhtä onnettomasti.

Kirjassa kerrotaan Hollywoodin tähtien rakkaustarinoita Hollywoodin kultavuosilta 1920-luvulta aina 1970-lukuun asti. Kaltaiselleni Hollywoodin kulta-ajan fanille parien nimissä ei ollut yllätyksiä. Tarinatkin olivat pääosin jo tuttuja, mutta uutta tietoakin sain. 

Kirjassa on oivasti keksitty pelkän rakkaustarinan lisäksi kertoa tähtien lapsuudesta ja tiestä tähtiin. Varsinkin tässä osiossa oli paljon sellaista, mitä en tiennyt. Ilmiöistäkin oli rakennettu omat tietolaatikonsa, kuten mainitsemistani juorutoimittajista. Heitä on ollut yhtä kauan kuin tähtiäkin.

Miinuksena on todettava, että kirjan tekstin fontti oli aivan liian pienikokoista. Boomeri ei enää nähnyt kuvatekstejä ollenkaan. Joten graafikolle terveiset tässä. 

Mutta sitten vihdoin niihin rakkaustarinoihin. Kaikkia en jaksa luetella, mutta rakkaustarinoista muutama esimerkiksi. 

Legendaarinen viharakkaussuhde Frank Sinatra-Ava Gardner. Heidän suhteensa oli sitä tapellaan ja sitten naidaan -osastoa. Ja mukiloidaan pari paparazzia välissä. Samaa osastoa oli Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin suhde. Monien parien elämässä alkoholi näytteli pääosaa.

Metoo-aikoina tietysti pisti jotkut suhteet silmään. Mies kaataa naisia, mutta vaati naistaan jättämään uransa ja jäämään kotiin. No. Harvemmin se enää onnistui tuolloinkaan ja osa petti miestään kostoksi.  Niin ja, joka on tähtien loistetta kerran nauttinut, niin harva siitä vapaaehtoisesti luopuu. Poislukien Greta Garbo.

Onneksi kirja ei kuitenkaan tämän ajan tavan mukaan lähde moralisoimaan ketään vaan antoi tähtien tarinan puhua. Ja katsoi heitä heidän omasta ajastaan käsin. Tämän takia esimerkiksi Katharine Hepburn ja Spencer Tracy eivät koskaan saaneet toisiaan avioliitossa, koska Tracy ei halunnut jättää vaimoaan katolilaisuutensa takia.

Tähdet saivat jo ennen riittävästi paheksuntaa moraalisista ratkaisuistaan. Naisia sätittiin miehen jättämisestä uuden rakkauden takia lehdistössä armotta kuten Ingrid Bergmania (esintyy kirjassa), jolle oli luoty pyhimysmäinen rooli. Studiotkin yrittivät hallita tähtiään mahdollisten skandaalien pelossa. Näin varsinkin, jos tähti sattui olemaan homo/lesbo tai naimisissa.

Monella tähdellä tuntui olevan muuten traaginen lapsuus ja nuoruus taustallaan. Ehkä se on tehnyt rakkauden ja huomionjanoiseksi. Ja edesauttaa myös takertumaan rakkauteen, kuten monet tähdet tekivät kaikesta maineestaan huolimatta. Tällainen takertumissuhde oli Marilyn Monroen ja Arthur Millerin suhde. 

Lähestulkoon kaikki suhteet olivat enemmän tai vähemmän traagisia. Poikkeuksena Humprey Bogart ja Lauren Bacall. Suhde oli onnellinen ja päättyi Bogartin kuolemaan.

En ole mikään v...n boomer

Ei viikkoa, ettei jotain joutuisi kirjoittamaan jotain pääministeristä. Siinä on leidi, joka taitaa draaman. 

Nyt hän heittää pamautti illanvietossa uskollisen aseenkantajansa, kansanedustaja Ilmari Nurmisen kanssa boomereita ivaavan somepäivityksen, että relatkaa nyt boomerit.

Se on kuulemma jonkun Benjaminin biisi. En edes tiedä kuka hän on. Luultavasti joku, joka oli kiitollisten kulttuuri-ihmisten mukana kohuillanvietossa pääministerin virka-asunnolla. Ja tietenkin lyömässä puukkoa koronarajoitusten kurjistamien kollegoiden selkään.

No mutta se Benjaminista ja Sannahan selviää kaikesta.

Pohdin, että mitä v----a tarkoittaa boomer? Keksisivät edes nimitykset suomeksi, mutta ei. Nuorethan puhuvat jo joka toisen sanan englanniksi ja joka yhdeksäs nuori ei opi edes enää nykyisin lukemaan kunnolla. Tämä maassa, jossa pitäisi olla kuulemma maailman paras koulujärjestelmä.

Eksyin asista. Niin, Sitten tajusin, että kaltaisiani vähän vanhempia konservatiivisesti ajattelevia ihmisiä tässä kai nyt ivaillaan.

Ei kun tutkimaan. Alunperin boomerilla on tarkoitettu sodan jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia. Niihin en kuulu. Huh. Ironista kyllä, sillä suuret ikäluokat olivat radikaaleja, jos ketkä. Mutta siihen ei kai millenaalien tieto riitä. 

Kohuhan hommasta syntyi, kuten lähes kaikesta, mihin Marin koskee. Iäkkäämmät ihmiset loukkaantuivat ja sitten heitä ivattiin entistä enemmän.

Mutta virallisesti boomer tarkoittaa henkilöä, joka ei ymmärrä nuorten mielipiteitä. Siis henkilöä, joka on jäänyt ajastaan. Vanhan ajan kielellä kalkkis, edes iällä ei ole enää merkitystä. 

Hetkinen. Onko nuorten mielipiteet jotenkin parempia, etteikö niitä voisi kyseenalaistaa? Eikö vanhemmissa ajoissa muka ole mitään hyvää? Surullista.

Minä myönnän pitäväni vanhoista kirjoista ja elokuvista. Myös Kekkosesta pidän. Olenko boomer? En ole. 

Mielipiteeni ovat vallankumouksellisempia kuin nuorilla ja en heidän tavoin ole mennyt ilmastonmuutoshysteriaan tai muihinkaan hysteriaan mukaan. Minusta monet nuoret ovat itse boomereita, jotka menevät heille annetun ajatusmaailman mukaan. Minulle nuoruus on sitä, ettei anna kahlita ajatteluaan.

Joten en ole mikään v...n boomer.

Kirja-arvostelu: Tappajan mieli - kuulusteluhuoneessa murhaajien kanssa: Sarjamurhaajien salattu mieli

 

John E. Douglas oli FBI:n ensimmäisiä sarjamurhaajien profiloijia. Nythän heistä on tehty väsymykseen asti tv-sarjoja ja elokuvia, mutta Douglasin aloittaessa uraansa 70-luvulla kyseessä oli vielä uusi asia. 

Monet luistelivat vapaalla vuosia, sillä tekniikka ei vielä suosinut murhaajien kiinnijäämistä, kun ei ollut DNA-tutkimusta ja jopa valvontakamerat olivat vähissä.

Douglas haastatteli aikanaan lukuisia sarjamurhaajia ja tappajia. Yllättävää kyllä monet sarjamurhaajat kokevat saamansa huomion suorastaan imartelevana ja suostuivat haasteltavaksi. Siinä he eroavat pikaistuksissa tappajiksi ryhtyneistä ja ammattirikollisista.

Jos etsii murhilla mässäilyä, tämä kirja on väärä valinta. Se kertoo vain lyhyesti itse teot, mutta murhaajien elämäntarinat kyllä hyvinkin tarkasti. Paikoitellen kirja on suorastaan uuvuttava ja toistoa riittää. Poliisi lienee siis todella itse ollut kirjoittamassa tätä kirjaa. 

Mikä näissä sarjamurhaajien tarinoissa on merkille pantavaa, että monet heistä ovat rikkonaisista perheistä. Heidät on hylätty tavalla toisella. Yllättävän monella on ollut myös dominoiva äiti tai äitisuhde on muuten ollut vääristynyt. Eli ei se Norman Batesin tarina Psykossa ole niin kaukana totuudesta.

Useimmat myös ovat ikäänkuin vapauttaneet itsensä syyllisyydestä. Heidän oli ikäänkuin pakko tehdä tekonsa. Yksikin vanhuksia hoitolaitoksessa sarjamurhannut peräti vetosi vapauttaneensa vanhukset kärsimyksestä. Välillä pelottaa kuinka paljon noita murhaajia liikkuu hoitolaitoksissa ja sairaaloissa. Kiinnijääminen kun on melkein tuuripeliä. Onhan näitä tapauksia ollut myös Suomessa. 

Douglasin mukaan tappamisesta harrastuksen tehneet ovat usein älykkäitä. Murhaaminen ilman ettei heti jää kiinni vaatii tietenkin älyä. Osa on lopulta saattanut itse jättäytyä kiinni. Kuten aikaisemmin kerroin, monet myös pitävät huomiosta, jota saavat kiinni jäätyään. Osa murhaajista on enemmän tai vähemmän syrjäytyneitä, mutta niin sanotusti tavallista elämää viettäneitäkin löytyy.

Elokuva-arvostelu: 007 -No time to die: Onko tämä elokuva James Bondin joutsenlaulu?

 

Jos No time to die jäisi viimeiseksi Bond-elokuvaksi, pitkän linjan fani tuskin jäisi kaipaamaan uutta elokuvaa. 

Koronan takia 1,5 vuotta hyllyllä ollut Bond vesitettiin tässä elokuvassa pahasti ja mukaan oli päälle liimattu feminististä ja kaikkeen mukaan nykyääm vedettävää rotukavalkadia, joka todennäköisesti saa jatkoa, jos Bondeja vielä tehdään. Tämän sanon yrittämättä edes olla setämies. Bond pilattaneen kuten Star Warsille on käynyt. 

Elokuva tosiaan yrittää olla aikansa mukainen, mutta ei uskalla olla sitä edes kunnolla. Mustalle naiselle annettu 007-titteli Bondin eläköitymisen jälkeen piti antaa takaisin Bondille. Vähän pelkurimaista, että sitten ei uskalleta muuttaa maailmaa kuitenkaan kunnolla.

Elokuva on ylipitkä ja paikoin yksinkertaisesti tylsä. Oikein minkäänlaista yllätystä tai imua siinä ei loppua lukuunottamatta ollut.

Rami Malek vetää perinteisen maailmantuhoajakonnan roolinsa eleettömästi ja ehkä parhaiten koko elokuvan rooleista, vaikka ilmestyi kuviin vasta loppupuolella. Minulle tosin jäi epäselväksi hänen halunsa maailmantuhoamiseen. Ja roolihahmon nimi, muunnelma sanasta Lucifer, herätti minussa lähinnä huvitusta. Häntä tosin muut ovat moittineet ehkä huonoimmaksi Bond-konnaksi ikinä. 

Daniel Craig vetää roolinsa jo helpottuneena, että pääsee roolistaan eroon. Sinänsä kyllä asenteella. Muut näyttelijät jäävät ihan varjoon. Ana de Armas lienee epäuskottavin agentti ikinä. Bondin rakastettua näyttelevä Léa Seydoux tekee parhaansa roolissaan, joka lupaavan alun jälkeen muuttui kliseiseksi.

Tästä elokuvasta kuten Craigin kaikista Bond-elokuvista puuttuu huumori täysin. Välillä tapellaan perkeleesti ja sitten yritetään rauhallisempaa kohtausta väliin. Itse kaipaan lisää sitä veijarimaisuutta enemmän kuin ankaraa actionia. 

Ihmettelen, luettuani arvosteluita, miksi tätä elokuvaa ylistetään.

Teatterissa: Den besynnerliga händelsen med hunden om natten - Kaunis, traaginen ja hauska tarina erilaisesta nuoresta

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Koronan tuoma pakollinen teatteritaukoni päättyi eilen. Kävin katsomassa Lilla Teaternissa näytelmän Den besynnerliga händelsen med hunden om natten -näytelmän. Sen verran pitkä nimi näytelmällä, että kirjoitan sen nyt vain kerran. 

Pitkäveteinen näytelmä ei missään nimessä ollut. Päinvastoin. Sen parissa viihtyi hyvin, vaikka ruotsinkielentaitoni ei ole mikään maailman paras. Yllättävän hyvin näytelmää ymmärsi ja apuna oli käännöskoje.

Mark Haddoniin romaanista tehty ja Paavo Westerbergin ohjaama näytelmäversio kuvaa 15-vuotiaan autistisen Christopherin omalaatuista, mutta haastavaa elämää työväenluokkaisessa pikkukaupungissa Briteissä. Nuori nero hallitsee matematiikan täysin, mutta tästä ns. todellisesta elämästä ei mitään. Sitten kun poika heitetään vanhempien erohelvetin keskelle, hän onkin täysin hukassa. 

Christopherin roolin näyttelevä Alexander Wendelin on roolissaan erinomainen. Hän ei vedä yli roolia, mutta siitä välittyy silti herkkyys ja viattomuus. Mieleen tulee jollain tasolla Dustin Hoffmanin autistinen rooli Sademies-elokuvassa. 

Christopher on varmasti samaistuttava hahmo kaikille erilaisille nuorille, jotka eivät tunnu kuuluvan tähän maailmaan. Se on jopa sitä minulle keski-ikää lähestyvälle miehelle ja toi nuoruuden kipeälläkin tavalla takaisin. Sinänsä Christopherin rooli on traaginen, mutta siihen Wendelin on onnistunut saamaan myös huumoria, mikä ei tehnyt näytelmästä missään vaiheessa ahdistavaa.

Lilla Teaternin pieni näyttämö on käytetty hyväksi näytelmää palvellen. Mieleen jäi erityisesti esineet, jotka pudotettiin ylhäältä alas näyttelijöiden käsiin. Autistisille ihmisille kun esineillä voi olla erityisen suuri merkitys. Taustan videoscreenit loivat tunnelmaa pienestä englantilaisesta pikkukaupungista siinä missä Lontoon suurkaupungistakin.

Minulle tuo murhatun koiran arvoitus jäi lopulta toisarvoisesti ja vähän unohdin seurata juonta, kun näytelmä itsessään oli niin mukaansatempaava eli juoniselostusta kannattaa etsiä jostain muualta kuin täältä minun tekemänäni. 

Mukava oli käydä teatterissa pitkän tauon jälkeen. Arvostaa teatterin kaltaisia asioita, kun ne eivät vähään aikaan ole olleet itsestäänselvyys. Katsomossa oli ainakin nyt kun kävin tilaa, toivottavasti ihmiset löytäisivät tämän näytelmän ja teatterin jälleen täysin katsomoin.

Luettua: Juha-Pekka Inkinen - Pysäkkiaikakirjat: Nostalginen matka menneeseen ja mitä ihmettä on aika?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Harvoin luen ns. kuvakirjoja eli kirjoja, jotka perustuvat valokuviin. Juha-Pekka Inkisen Pysäkkiaikakirjat on mieluisa sukellus ajan merkityksen pohdintaan sekä kuvien kautta nuoruusvuosiini 1980- ja 1990-luvulla. 

Tämä kaikki pelkkien bussipysäkkikuvien kautta. Kirjan kuvat keskittyvät näihin Suomen muutoksen vuosikymmeniin. Kuvien yhteydessä on myös mielenkiintoista knoppitietoa. Mukavaa, että tämänkin tyyppisiä kirjoja julkaistaan.

Oma nuoruus on mennyt ja samoin nuo kuvatut vanhan liiton lasikuitubussipysäkit, jotka olivat aina töhrittyjä ja rikottuja. Niitä on enää yksi museossa. Niistä jäikin parhaiten mieleen mainokset, jotka  kuvastavat aikaansa ja ne jäävät yllättävän hyvin mieleen. 

Bussipysäkit ovat niitä asioita, joille ei montaa ajatusta uhraa silloin kun ne ovat siinä olemassa. Siinä ne vain seisovat tai ovat. Joskus saattaa suututtaa, kun ne ovat rikki. Nykyisin kun bussiaikataulujakaan ei niistä löydy, niin niistä ei edes voi tarkistaa bussiaikatauluja ja ei niistä enää töhryjäkään löydy.  

Mutta onhan sitä bussia odottaessa pysäkeillä lystiäkin ollut ja joskus taas niissä seisty suruissaan. Ne ovat olleet samalla matkan alku ja sen päätepiste.

Kirjassa pohditaan myös ajan merkitystä ja mitä aika oikein on? Itse en ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan aikaa niin syvällisesti. Onneksi on Esko Valtaoja, joka on tähän kirjaan kirjoittanut kosmologisen käsityksensä ajasta. 

Aika on jotain, joka vain kulkee eteenpäin. Itse asiassa koko aika voi olla vain pelkkä harha ja se voi kulkea taaksekin päin. Näin sitä toden totta joskus tuntuukin. Ja jos aika on ikuista, olemme mekin ikuisia. Ei meidän sen enempää tarvitse tehdä ikuisuuttamme varten.

Julkkismietteitä: Peter Nygård on mulkku, mutta mitä muuta?

Ajattelin taas kirjoittaa tästä yliopiston Afrikan tähti-sekoiluista, mutta en enää jaksa. Toivotonta näiden ihmisten kanssa on kaikki. 

Joten Peter Nygård sitten. Hän on esimerkki siitä, miten palvotusta sankarista voi tulla julkisuudessa melkein hetkessä konna, ellei ilmestyskirjan peto. Tai no, Nygårdin tapauksessa ei ehkä hetkessä.

Televisiossa pyörii kaksikin dokumenttisarjaa sarja-ahdistelijaksi mainitun miehen tekosista. Toinen on rapakon takana tehty ja toinen kotimaista tekoa. Kotimaisesta en ole nähnyt kuin yhden jakson, kun minulla ei ole mitään maksukanavia.

Mies on arvatenkin täysi mulkku, sen näkee jo naamasta. Mutta täytyykö upporikkaan miehen oikeasti raiskata väitteiden mukaan satoja naisia? Näin rumasti sanottuna sitä tavaraa irtoaisi ilman raiskaamistakin. Jos hän todellakin sitten on raiskannut, niin sitten hänen on täytynyt haluta nimenomaan sitä.

Suomalaisessa julkkismaailmassa Nygård on herättänyt kohua ja pelkoa, että leimautuu Nygårdin kaveriksi. Vielä 90-luvulla siellä Bahaman huvilalla kävi missi, jos toinenkin.

Rita Tainola kirjoitti tuttuun tyyliinsä palvovia juttuja Nygårdista ennen kuten hän teki kaikista muistakin julkkiksista vailla mitään kritiikkiä. Nyt hänkin iski ex-ystävänsä selkään puukkoa tuossa suomalaisessa sarjassa Nygårdista. 

Ainoastaan Aira Samulin uskoo yhä ystävänsä viattomuuteen tai ainakin vähemmän laajaan pahuuden mittakaavaan. 

Jo 90-luvulla toki kirjoitettiin Nygårdin ahdistelujutuista, mutta Iltasanomat muistaakseni sai Nygårdin juristit niskaansa ja joutui pyytämään anteeksi Nygårdilta. Vai oliko Iltalehti?

Pappaikäinen Nygård istunee vankilassa loppuikänsä ja hänen omaisuutensa on mennyt. Maineesta puhumattakaan. Jopa omat lapsetkin puhuvat isästään hirviönä.

Vainajat eivät vaikene (runo)

He kertovat tarinansa kuolleilla ruumiillaan.
Kuka satutti? Kuka löi? Kuka raiskasi?
Vainajat eivät vaikene.
Kuunnelkaa vainajia.
Kuunnelkaa,
kuten ette kuunnelleet heitä elävinä.
Heillä on teille kerrottavaa.
He éivät vaienneet,
vaikka vaiennettiin,
valehdella he eivät osaa.
Valehtelu on eläviä varten.

Fanit eivät käännä Sanna Marinille koskaan selkäänsä

Sanna Marinin hallitus kyllä osaa draamailun keinot. Jopa niin, että he riitelevät keskenään niin raivokkaasti, että opposition kansanedustajat jo kyselevät, etteikö tämä homma nyt kuuluisi meille. 

Tämän viikon  kulttuurin leikkausten peruminen oli varsinainen show, jollaista ei olisi ennen voinut kuvitella edes näkevänsä muuta kuin joissain perähikiän kunnanhallituksen kokouksessa. 

Kysehän ei varsinaisesti edes ollut leikkaamisesta vaan Veikkauksen korvamerkittyjen rahojen katoamisesta. Koronan sulkemia Veikkauksen kaikkia peliautomaatteja tuskin avataan, kun nyt siinä on kuulemma yhteiskunnan suurin ongelma siinä pelaamisessa. Ikään kuin ihmiset eivät voisi pelata ulkomaisissa nettikasinoissakin.

Kulttuuriväki kokee nyt saavuttaneensa nyt suuren torjuntavoiton, kun hallitus kaivoi rahaa loppumattomista taskuistaan. Äänekkäimpänä joo voittivat, mutta samat säästöt ovat ilmisesti taas vuoden päästä edessä. Urheiluväki, muista järjestöistä puhumattakaan, ei edes ryhtynyt minkäänlaiseen taistoon rahansa pelastaakseen. 

Hullua kyllä, Sanna Marin säilyy tämänkin tarinan sankarittarena. Hänen faninsa tosin eivät edes kuvittele, että Marin voisi tehdä jotain väärää. Nyt homma laitettiin ilkeän kulttuuriministeri Antti Kurvisen piikkiin. Sinänsä ihan oikealla tavalla hän toi julkiseen keskusteluun asian. 

Hänen onnettomuudekseen Marin oli järjestänyt vain ns. lastenkutsut tarkoin valituille poppareille, joista moni oli sateenkaariväkeä. Se kun näyttää julkisuudessa hyvältä. Kurvisen veto siis nolasi Marinin.

Jo aikaisemmin suuremmita kohuitta paukuteltiin maailmalle Marinin, anteeksi Sipilän aktiivisuusmalli. Mitään somekampanjoita tai mielenosoituksia ei tällä kertaa vain syntynyt tuota mallia vastaan, joka lähettää karenssille työttömän siinä missä Sipilänkin malli. Ehkä joki teistä osaa kertoa miksi?

Tämän hallituksen kanssa mahdotonkaan ei ole mahdotonta. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Miksi murjaaniksi saa nimittää, mutta kasvoja ei maalata tummalla?

Kun on kuusitoista vuotta kirjoittanut tätä blogia, niin väkisinkin on kirjoittanut melkein jo kaikesta. Joten en muista, olenko tästäkin jo kirjoittanut. 

Suomi on siitä poikkeuksellinen maa, ettei se arvosta omaa kulttuuriaan ja perinteitään. Suomalaiset perinteet toki menetettiin pitkälti Ruotsin ja Venäjän siirtomaavallan aikana. Mutta niitä vähiäkin mitä jäi, ei arvosteta. 

Suomessa ollaan hypersensitiivisiä nykyään saamelaisten kulttuuria kohtaan. Puhumattakaan maahanmuuttajien kulttuuria kohtaan. Suomalaista kulttuuria taas pidetään tunkkaisena ja ikävänä. Koskee tietenkin vain miesten luomaa kulttuuria. Naiset ovat asia erikseen. 

Tietenkin itsenäisellä Suomella on lyhyet perinteet. Meillä ei ole vuosituhansista kulttuuria kuten Persialla, Kreikalla tai Egyptillä. Vai onko? Mitä me edes tiedämme esi-isiemme kulttuurista? Emme mitään käytännössä.

Suomalainen kalenteri on täynnä muualta tulleita juhkia kuten joulu ja monet muut. Ennen ei valitettu kulttuurisesta omimisesta. Kuinka paljon Suomella on edes omaa kulttuuriaan olemassa? Aika vähän. Kaikki on nykysanoin omittu muualta. 

Muualta omaksuttuja osin rasistisiakin hommia kyllä kaivetaan kulttuuristamme esiin. Kuten nyt tämä keskustelu tiernapojista. Murjaanien kuninkaan kasvoja ei saa värjätä tummiksi, mutta murjaani, joka on loukkaava sana, saa käyttää. Kaksinaismoralismia taas parhaimmillaan. Kaverini oli ihmetellyt asiaa nettikeskustelussa ja hänen kommentiaan ei julkaistu. Tämä kertoo kaiken maastamme näinä aikoina. 

Maailmalla taas koomikko Dave Chappellea syytetään transvastaiseksi, koska sanoi, että vain naiset voivat synnyttää. Milloin elämästämme tuli tällaista? 

No. Eksyin kauaksi alkuperäisestä aiheesta, mutta Puolan ja Unkarin politiikka alkaa tuntua järkevältä, missä tällaista hulluutta ei ole, jonka keskellä elämme.

Luettua: Hannu Salama - Tapausten kulku: Salaman inhorealistinen, mutta yllättävän hyvä paljastusromaani

Hannu Salaman tajunnanvirtaromaani Tapausten kulku ei ole helppoa luettavaa. Jollain omituisella tavalla se silti palkitsee lukijansa. Se on tuskaisen ja ahdistuneen miehen oksennus, jolla onneksi on kaunokirjallista arvoa. 

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa keskittyy kirjallisten ryyppukavereiden haukkumiseen, joiden nimet  kirjallisuuden historiaa tuntevien on helppo muuttaa oikeiksi nimiksi. Salama lienee viimeinen elossa oleva heistä.

Eniten Salaman hampaissa on Pentti Saarikoski, kirjassa Ilmari Autere. Heidän kantapaikkansa Hansa on muutettu hassusti Visbyksi. Enää ei ole muuten Hansaakaan, sillä se kuopattiin jo tässä kirjassa. 

Saarikoski itsekeskeisenä narsistina tuskin kauan kantoi kaunaa Salamalle, vaikka hänestä luotiin reppana kuva. Kirjan ilmestyessä vuonna 1975 Saarikoski oli jo aika huonossa hapessa. Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis sen sijaan haukkui Salaman. 

Kirjan toinen osa keskittyy Salamaan itseensä ja hänen ilmeisen onnettomaan ja rakkaudettomaan avioliittoonsa. Salama haukkuu vaimonsa, sukulaisensa ja jopa lapsensa. Omaa sikailuaan ja pettämistään hän ei peittele. Nykyisin olisi kirjallinen itsemurha, jos mieskirjailija kirjottaisi Tapausten kulun kaltaisen kirjan elämästään.

Tosin ankara hän on myös itselleen juopottelunsa ja omasta mielestään liian vaatimattoman uransa takia. Kirjaa kirjoittaessaan Salaman on täytynyt olla kovin onnettomassa mielentilassa tai hän on halunnut tyhjentää kirjalla mielensä.

Tapausten kulku ei kuulu Salaman muistetuimpiin kirjoihin, mutta mielestäni se muistuttaa varsinkin toisessa osassa parjaamansa Saarikosken intiimejä ja inhorealistisia paljastuksia elämästään Saarikosken päiväkirjoissa. Myös Louis-Ferdinand Celine pulpahti mieleeni.

Tapausten kulku ei ole helppolukuinen kirja tajunnanvirtamaisuutensa takia, mutta ei ole tekstikään helppoa. Se on aitoa kaikessa rumuudessaan.

View this post on Instagram

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Valkoiset pelastajat saavat vain tuhoa aikaan

Ujuni Ahmed kirjoitti taannoin valkoisen pelastajan syndroomasta. Hän totesi muun muassa, että sinänsä hyvää tarkoittavat valkoiset eivät usko, että värilliset ihmiset voisivat pärjätä ilman heidän sankarillista väliintuloaan ja loputonta auttamistaan. Samalla he torppaavat jo mielessään ajatuksen, että värillinen ihminen voisi menestyä ja jopa johtaa.

Nämä valkoiset pelastajat elävät itse asiassa päässään kolonialismin synkimpiä aikoja. He pitävät värillisiä ns. jaloina villeinä, joita heidän täytyy opastaa ja viedä kädestä pitäen sivistyksen poluille. Sitten ihmetellään, kun integroitumisohjelma toisensa perään ajaa karille ja näky on kuin ruotsalaisesta lähiöstä. 

Minusta ulkomailta tulleet täytyisi ottaa tasavertaisina ihmisinä eikä kädestä talutettavina aikuisina lapsina kuten nykyään tehdään. Usassa ei ole Euroopan kaltaisia integroimisohjelmia ja valkoisia pelastajia ja katso kummaa muslimimaista tulleetkin integroituvat. Ei ole salaisuus, että juuri heille integroituminen on vaikeinta. 

Valkoiset pelastajat edesauttavat radikalisoitumista, koska eivät salli nopeaa integroitumista vaan haluavat jatkaa pelastustaan sellaisia kohtaan, jotka eivät pelastusta edes halua. Sitten ihmetellään, miksi laitostutaan elämään tuilla. 

Hullua kyllä valkoiset pelastajat vain karkottavat maahanmuuttajia auttamisen tuputuksellaan. Se nähdään jo siinä, ettei maahanmuuttajia ole saatu ottamaan koronarokotetta samalla kattavuudella kuin muu väestö. He eivät luota viranomaisiin edes valkoisten pelastajien tuputtamisella. 

Valkoiset pelastajat haluavat luokitella ihmisiä loputtomiin. Heille ulkomailta tulleet ovat aina maahanmuuttajia joiden tekemisten eteen laitetaan aina sana maahanmuuttaja.

Luettua: Hermo - Murharyhmän mies: Aitoa true crimea parhaimmillaan

 

Nykyisin true crime-kirjoja ilmestyy runsaasti. Niin poliisien kuin konnien muistelmia sekä sitten ihan yksittäisistä rikoksista kertovia. Helsingin poliisin murharyhmän pomona tutuksi tulleen Juha Rautaheimon muistelmat ovat siitä parhaimmasta päästä. 

Rautaheimon muistelmista on maltettu olla hakematta kohua. Ei herkutella murhien yksityiskohdilla ja vaikka muistelmat ovat ammattikirjoittajan toimittama, Rautaheimon oma ääni kuuluu selvästi kirjassa. 

Rautaheimo esimerkiksi välillä antaa moraalista muistutusta niin toimittajille kuin oikeusistuimillekin, miten asiat pitäisi hoitaa. Ei siinä mitään, useimmiten hän on aivan oikeassa. 

Mutta kyllä sitä valehtelisin, jos väittäisin, etteikö ne murhat kirjottaisi. Vuosikymmeniä murharyhmässä työskennellyt Rautaheimo kun on nähnyt jos jonkilaista kroppakeikkaa. Osa niistä oli entuudestaan tuttuja, mutta eivät kaikki. 

Luulisi, ettei murharyhmästä kertovaan kirjaan löytyisi huumoria, mutta kyllä sitäkin löytyi. Esimerkiksi erään kanta-asiakkaan muodossa, jonka koko Helsingin poliisilaitos tunsi. Tämä toki ei ollut murhamies. 

Rautaheimo laittaa itseään likoon kertoessaan tyttärensä kuolemasta auto-onnettomuudessa, joka kouraisi niin syvältä, että Rautaheimo joutui jäämään vuorotteluvapaalle. Hän myös kritisoi aika kipakasta Helsingin poliisin organisaatiomuutoksia ja erään johtajan valintaa vailla pätevyyttä.

Eniten murharyhmäläistä on jäänyt kaivelemaan selvittämättömät murhat. Rautaheimo myöntää, että nykytekniikalla ne olisi saatettu voida ratkaista. Pimeäksi jäi esimerkiksi useat nuorten naisten murhat, joiden takana on saattanut olla jopa sarjamurhaaja.

Katsottua: Tanhupallo: Tanhupallo on kiva, mutta onko se roskaa?

Instagramissa ei yhtäkään päivitystäni ole kommentoitu yhtä paljon, kun otin ja ihmettelin Tanhupallon suosiota. Kommentteja tuli puolesta ja vastaan. Jos joku ei tiedä, niin Tanhupallo on Putous-huumorisarjasta tuttu hahmo.

Itse yritin yhtä jaksoa katsoa viisi minuuttia ja se riitti minulle. Joo, Tanhupallo on kiva ja sympaattinen, mutta riittääkö se? Ei minulle ja onneksi monelle muullekaan, mutta liian monelle se riittää.

En oikein nähnyt mitään ihmeellistä siinä, että joku näyttelee lasta. Lapsen suussa Tanhupallon puhumiset vaikuttavat muka hauskalta ja viisailta, mutta lastahan tässä noteerataan alas. Ennen naureskeltiin Naisen logiikka -vitseille. Ehkä lapsillekin nauraminen loppuu joskus. 

Itse asiassa Iina Kuustonen teki lapsihahmon vielä paremmin Jani-Petterin kanssa kuin Kiti Kokkonen Tanhupallon kanssa. Ja niin kuin instasivuillani kommentoitiin, niin Tanhupallon vieraat ohjelmassa ovat samat kuin jokaisessa ohjelmassa. 

Sinänsä en ole elitisti. Minä fanitan Poliisiopisto-elokuvia ja American Pie-elokuvia suorastaan palvon. Pulttiboisistkin on kyllä nähty. Tästäkin syystä ihmettelen Tanhupallon valtavia katsojalukuja. Mainitsemissani ohjelmissa ja elokuvissa kun sentään naureskeltiin ihmisten ennakkoluuloille.

Ilmeisesti minkätahansa Putous-hahmon ympärille saa nopeasti kääräistyä sarjan ja mainostajilta rahat pois. Pystyykö Suomen kansalle syöttämään mitä tahansa, kun tarpeeksi markkinoi?

Huumori ei voi Suomessa hyvin. Joko se on Tanhupallon kaltaista touhua tai sitten ei uskalleta tehdä huumoria lainkaan, koska pelätään, että huumori loukkaa jotain. Ironia on täysin kadonnut ja poliittista satiiriakaan ei enää televisiossa nähdä. Surullista.

View this post on Instagram

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Luettua: Francois Truffaut - Hitchcock: Pelon mestari oli itse pelkojen täyttämä

Välillä yritän lukea teoksia, joiden avulla vaikutan fiksummalta kuin mitä oikeasti olen. Niinpä tartuin Francois Truffautin haastattelukirjaan elokuvaohjaajalegenda Alfred Hitchcockista.

Hitchcock oli henkilöbrändi ennen kuin sellaisista puhuttiin. Hän oli yhtä tunnettu kuin tähtinäyttelijänsä, ellei tunnetumpi. Kun katsoi hänen elokuvansa, tiesi mitä saa. Hänellä oli jopa oma suosittu televisiosarjansa.

Kirjana Hitchcock on perusteellinen puuduttavuuteen asti. Se on fanin kirjoittama, eikä juuri kyseenalaista Hitchcockin ratkaisuja. Tuskin hän olisi muuten antanut kirjaa varten yli 50 tuntia kallista työaikaansa uransa tähtihetkellä. 

Kirja taatusti käy oppikirjana elokuvaohjaajan urasta haaveileville. Se on kirjoitettu 60-luvun puolivälissä, jolloin Hitchcockin elokuvien kultakausi päättyi näin jälkikäteen arvioituna. 

Alfred-setä leikitteli elokuvissaan lähes poikkeuksetta pelolla. Toinen hänen rakastamansa aihe oli syyttömänä jahdatut. Molemmat aiheet juontavat juurensa Hitchcockin omiin pelkoihin, kuten hän auliisti myöntää. 

Isä vei kouluttaakseen Alfred-poikansa putkaan tämän ollessa pikkupoika muutamaksi tunniksi. Poliisit olivat vielä pojalle naureskelleet syyttäen tuhmaksi pojaksi. Tämä traumatisoi Hitchcockin. Ei ehkä onnistuisi nykypäivänä moinen, mutta 1900-luvun alussa kyllä. 

Alfredin ohjausmenetelmät olisivat myös kyseenalaisia nykyään. Alfred ei tunnetusti kuunnellut näyttelijöitään lainkaan. Tosin hänen lausahduksensa näyttelijät ovat karjaa on liioiteltu. Hän ei vain sietänyt vastaväitteitä visiotaan vastaan. Jokaikinen kuva oli elokuvasta piirretty melkein etukäteen ja tuota suunnitelmaa oli kaikkien noudatettava. 

Hän olisi cancel- ja woke-väen ykkösvainonkohteita valkoisena, vaikutusvaltaisena ja omavaltaisena miehenä.

Hitchcockin elokuvista moni ei ole vanhentunut muuta kuin erikoistehosteiltaan. Uskoisin, että Psyko uppoaa yhä ensikerran nähntynä. Ainakin minuun upposi pikkupoikana. Klassikkoja oli rivi muitakin. 

Ja pelko itsesssään. Onko koskaan ihmisillä ollut pelkoja enemmän kaikkea tuntematonta ja yllättävää kohtaan kuin nykyään? Jotkut pelkäävät kaikkea. Tartuntoja, rikoksenuhriksi joutumista, kaikkea. Tästähän Hitchcockin taide myös sai alkunsa.

View this post on Instagram

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Miksi perussuomalaisia vihataan?

Tutkija Markku Jokisipilä suhaisi ampiaispesään kirjoittaessaan kirjaansa Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla. Onpa muuten kaamean tylsä nimi kirjalla. 

Sisältö sen sijaan on mielenkiintoisempaa. Jokisipilä kirjoittaa, että media ja tutkijat suhtautuvat perussuomalaisiin eri tavalla kuin muihin puolueisiin. Jopa vihamielisesti. Tämä pitää täysin paikkaansa ja se suututtaa siksi. 

Miksi persuja sitten vihataan? Ihan siksi, että itsensä ja ajattelunsa muiden yläpuolelle kohottavat toimivat näin. Jotain mikä vaikuttaa juntilta ja tyhmältä, täytyy vihata. Sillä itsellään on erinomainen ja oikea ajattelutapa. Vihatut vihaavat sitten takaisin.

En nyt halua suututtaa tai leimata ketään, mutta Suomessa on aina haluttu vihata kansaa ja sen ajattelutapaa sivistyneistön osalta. On aina koettu, että sitä täytyy sivistää vaikka väkisin. Sisällissodan jälkeen opettajat pieksivät punaisten kakaroista punaisen pois kouluissa. 

Nyt sen sivistyneistön kohteena on persut. Sivistyneistö on itse heitellyt mielipiteiltään 30-luvun äärioikeistosta 70-luvun äärivasemmistoon ja nyt pehmeään versioon vasemmistolaisuudesta. Mutta aina he ovat halunneet halveksia jotain. Toki persutkin sitä tekevät.

Hullua kyllä, kuten Jokisipiläkin totesi, mitä enemmän median ja sivistyneistön taholta persuja pilkataan, sitä enemmän he saavat ääniä. Suomessa haluttaan olla sorrettujen puolella, varsinkin jos sortaja koetaan eliittiin kuuluvaksi. Piti tämä sitten paikkaansa tai ei. 

Kuten Jokisipilä kirjoitti, niin puolueet ovat itse luoneet persut. Politiikkaa ei oikeastaan edes ollut ennen persuja. Puolueet palasivat juurilleen uudelleen persujen takia. Sehän selviää nyt jo kokoomusta ja demareita seuratessa. 

Koska media tai sivistyneistö ei tule muuttamaan suhtautumistaan persuihin koskaan, niin persut jäävät pysyväksi ilmiöksi. Ironista. Median ja sivistyneistön vihaama ryhmä pysyy olemassa vain siksi, etteivät he pysty kontrolloimaan vihaansa persuja kohtaan.

Minua muuten syytetään usein persuksi. Itse en halla-aholainen ole. Riikka Purra on mielestäni vielä Halla-ahoakin jyrkempi. Ennemminkin olen soinilainen. Mihinkään puolueeseen en silti kuulu. Koen halla-aholaisuuden liian jyrkäksi omaan makuuni ja maahanmuuttaja-asioiden tuominen joka asiaan ei sytytä.