Katsottua: A Star is Born: Onnistunut versio ikuisuusklassikosta

Koronaeristyksissä on ollut aikaa katsoa viihdettä. Viimeisin urakka oli vuoden 2018 versio Star is Born -elokuvasta, josta onkin tehty peräti neljä versiota muistaakseni. Niistä olen tämän viimeisimmän lisäksi nähnyt vain 1970-luvun version. Se oli diiva Barbra Streisandin ympärille luotu kulissi. Olihan hän itse ollut sitä tuottamassa.

Niin oli myös tuottamassa tässä uusimmassa Bradley Cooper, joka myös samoin näytteli elokuvassa parhaat päivänsä nähnyttä, alkoholisoitunutta kantritähteä Jackson Mainea, joka rakastuu aloittelevaan laulajaan nimeltään Ally.

Cooperin muistan ennestään vain Kauhea Kankkunen -elokuvista, jotka toki ovat suosikkejani. Allya näyttelee kovan luokan laulaja Lady Gaga. Nyt ensimmäisessä isommassa elokuvaroolissaan. Cooper myös ohjasi elokuvan, mutta toisin kuin Streisandin elokuva, tämä versio on tasapainoinen elokuva.

Jos joku ei tarinaa vielä tunne, kerrattakoon se lyhyesti. Vanha kehäraakki tähti nostaa kuuluisuuteen naisen, johon rakastuu. Eikä sitten kestä naisen menestystä vaan kuolee. No tässä versiossa sekään ei ihan mennyt niin suoraan. Siihen pääsemme kohta.

Tämän elokuvan kohdalla pääparin kohdalla on selvästi kemiaa, eikä väkinäistä pussaamista ja vääntämistä. Senhän näimme silloin Oscar-gaalassakin kun he esittivät yhteisen biisin, joka sekin palkittiin Oscarilla.

Lady Gaga on hämmästyttävän luonnollinen jopa naapurintyttömäinen. Suorastaan suloinen mielestäni. Heti en olisi uskonut naisesta, joka jossain vaiheessa pukeutui lihapukuunkin. Cooperkaan ei kalpene Gagan rinnalla. Hän ei vedä yli juopon roolia niin kuin yleensä tapahtuu.

Itse pitäisin elokuvaa sinänsä perinteisenä rakkauselokuvana, mutta se on päivitetty tähän päivään. Ei 50-luvun versiossa olisi esiinnytty dragklubilla. Cooperin näyttelemää hahmoa oli myös syvennetty. Hän ei pelkästään kadehtinut nuoren rakkaansa menestystä vaan oli moniongelmainen pakkaus jo sitä ennen. Cooperin väkinäinen veljessuhde ei tosin kyllä toimi. Veli kun näyttää niin vanhalta, että voisi olla isä.

Tulevaisuudessa kun tästä elokuvasta tulee jälleen uusi versio voisi heittää vielä enemmän uusiksi. Vanhempi nainen kärsiväksi ja tuhoutuvaksi taiteilijaksi ja nuori mies siihen nuoren rakkaan rooliin. Madonna olisi oiva valinta jo valmiina. Hän kun jo valmiiksi pitää nuorista miehistä.

Runoja eristyksestä

Mies metroasemalla
Minulla oli huono päivä,
totesi mies minulle,
veristä kättänsä esitellessään
ja tupakkaa pummatessaan.

Kaupunki sairastaa ja pelkää,
niin sairas se ei ole koskaan,
etteikö joku olisi tupakkaa,
ruokaa tai rahaa vailla.

Hautajaiset Afrikassa
Katselin televisiota.
Afrikassa ne viettää viimeisen hetken
kuolleen kanssa.
Ihan kuin se olisi elävä.
Sitten vasta ne hautaa sen.
Vainaja oli puettu parhaimpiinsa.
Jokainen jätti jäähyväiset.
Sitten itketään, lauletaan ja tanssitaan.
Porukalla viedään vainaja hautaan.
Näin sen pitäisi olla.
Parempaan maailmaan
ehtii vielä yksien juhlien jälkeen.

Uneton maa
Suomen nukahtanut yö,
unettomia maa täynnä.
Kuin Kallioniemen paikkaansa etsivä uuni
kansalaiset eivät tiedä,
keitä ovat.
Samaan aikaan kaikki kertovat,
miten kaiken pitäisi olla.

Minä varistan tuhkat yltäni tästä unettomasta,
vaikeroivasta ja onnellisesta maasta.
Unettomia maa täynnä.
Sielut toisten käskyläisinä.

Luettua: T.S.Eliot: Joutomaa: Autio maa sai mennä, mutta Eliot elää

T.S.Eliot oli yksi viime vuosisadan merkittävimmistä runoilijoista ja häntä pidetään modernin runouden isänä. Alun perin amerikkalainen, mutta hyvin brittiläisen oloinen ja siellä asunutkin Eliot ei ollut julkisuutta rakastava rentturunoilija.

Kuivakkaan näköinen pankkivirkailija Eliot kirjoitti kuitenkin yhden moniselitteisimmistä ja myös vaikeatajuisimmista runokokoelmista nimeltään Waste Land. Kyseessä on suomeksi Joutomaa, entisellä suomennoksellaan yhä tunnetumpi Autio maa.

Markus Jääskeläinen tarttui haasteeseen ja vaihtoi kokoelman nimen heti kättelyssä Joutomaaksi. Samoin sen tunnettu alku "Huhtikuu on kuukausista julmin" on nyt muodossa "Huhtikuu on julmin kuukausi". Kieltä on modernisoitu Lauri Viljasen vuosikymmenien takaisesta suomennoksesta. Sen enempää en uskalla suomennoksia vertailla, sillä siitäkin on jo vuosikymmen aikaa kuin luin Viljasen suomennoksen.

Joutomaa ei oikeastaan ole runokokoelma vaan koostuu yhdestä runoelmasta. Joutomaassakin kirjan sivut muodostuvat pääasiassa T.S.Eliotin omista huomautuksista. Ne kustantaja halusi kirjaan jo vuonna 1922 kirjan ilmestyttyä pelästyttyään sen lyhyyttä. Noiden huomautusten seuraamisessa auttaa se, että Joutomaa on rivitetty.

Mikä parasta, Joutomaa on saanut kirjallisuustutkija Pekka Vartiaisen "selitysosan", jossa hän avaa Eliotin elämää ja runoutta asiantuntevasti. Eliotia tuntematon saa enemmän irti miehestä tästä tekstistä kuin vain pikagooglaamalla Wikipediasta.

Omasta mielestäni Eliot on runoilijana parhaimmillaan silloin kun hän malttaa kirjoittaa vähemmän vaikeaselkoisesti. Itselleni myyttejä ja mytologiaa sivuavat osat menevät auttamattomasti ohi, vaikka niihinkin toki löytyy selityksensä. Runon pitäisi vain mielestäni puhua lukijalle ilman että se avataan. Joutomaa kuvaa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa pettymystä ihmisyyteen ja siinä Eliot onnistuu.

Eliotin suosion salaisuus piilee siinä kuitenkin, että häntä ei ole koskaan helppo lukea. Kirjallisuudenopiskelijat tulevat pänttäämään sitä tulevaisuudessakin. En muuten uskalla ajatella, millainen Joutomaa oli ennen kuin Eliotin uskollinen tukija runoilija Ezra Pound oli editoinut tekstiä rankasti.

Todettakoon vielä, että runoilija Tommi Parkon nimeään kantava kustannusyhtiö on ottanut tehtäväkseen julkaista käännösrunoutta, kuten tämänkin teoksen. Tämä on hieno asia. Muilta kustantamoilta ei käännösrunoutta taida juurikaan ilmestyä.

Poikkeustilapäiväkirja: Koronahysteriaa ja yllättäviä ilmiöitä

Ajattelin muutaman rivin kirjoittaa koronaviruksesta, vaikka sitä joka paikka on jo täynnä. En kirjoita tästä aiheesta joka päivä, ei pelkoa. Palaan kohta taas kirjojen, runojen ja muun viihteen pariin.

Ehkä peräti kuukausia tämä poikkeustila voi jatkua. Korona on onnistunut yhdistämään suomalaiset ainakin sillä tavalla, että nyt on kerrankin yhteinen aihe, jota pelätä. En kyllä usko, että suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunne jatkuu sekuntiakaan sen jälkeen kun pahin on ohi. Lämpö ja ymmärrys katoavat aina, kun olot tasoittuvat ja jokainen pärjää taas mainiosti yksikseen.

En sinänsä vähättele koronaa, mutta se on ehkä yllättänyt, että mielestäni analyyttiset ja rauhalliset ihmisetkin ovat osittain panikoituneet. Rajat olisi pitänyt laittaa heidän mielestään kiinni jo viikkoja sitten ja yhteiskunnan seisahduttaa.

No näitä voi jossitella. Koronan kohdalla kun on vaikea ennustaa kaikkea tarkasti. En minä ainakaan olisi voinut toimia sen paremmin kuin hallitus ja harva muukaan. Onni ehkä, että Antti Rinne ei ole pääministerinä tässä tilanteessa. Virkamiesten toimissa olisi kyllä ollut ja on parantamisen varaan. Heillähän se oikea tieto ja asiantuntemus pitäisi olla.

Eivätkä ne rajatkaan ole täysin kiinni. Nythän sieltä pahimmilta Euroopan tartunta-alueilta virtaa sinne veroja pakoon muuttaneita suomalaisia eläkeläisiä takaisin Suomeen, kun on hätä käsillä. Koto-Suomi on mukava paikka taas, kun hätä iskee.

Entä jos sitten epidemia ei tulekaan Suomessa niin pahaksi kuin on ennustettu? Tuhannet on jo lomautettu ja yrityksiä menee konkurssiin. Onko kaikki panikointi sitten ollut sen arvoista? Palaako kaikki tuosta vain ennalleen, kun ihmisten velat lankeavat niskaan? Ei valtio niitä maksa. Päinvastoin on niitä perimässä.

Panikoinnista puheenollen, niin hamstraajat ovat sen kärkeä. Tosin ilmiö on yleismaailmallinen länsimaissa. Vessapaperi vietiin käsistä. Hamstraaminen on myös tietynlaista itsekkyyttä, kun tiedämme, ettei todellista pelkoa ole tavaran ja ruoan loppumisesta. Se osoittaa sen, että ei tässä mitenkään yksissä tuumin toista auteta.

Mitään tarkkaa tietoa ei ole viruksen synnystä, mutta Kiinastahan se tuli. Emme koskaan saa tietää, kuinka paljon virus on siellä todellisuudessa tappanut. Tai Venäjällä. Tai kehitysmaissa. Tai edes Usassa, jonka terveydenhuoltojärjestelmä ontuu köyhien kohdalla.

Omaan elämääni korona ei ole vielä vaikuttanut. Teen muutenkin töitä kotoa puhelimitse. Tapaamiset ovat vähentyneet ja vielä pahempi köyhyys kolkuttaa jo ovella. Silti en jaksa vaipua hysteriaan. Omalla tavallaan olen elänyt poikkeustilaa jo vuosia, kun on saanut kamppailla rahallisesti.

Ehkä tämä korona onkin säikyttänytkin sellaiset ihmiset, jotka ovat saaneet elää perusturvallista elämää taloudellisesti ja muutenkin. Siellä he nyt etäyhteyksiensä takaa keksivät salaliittoteorioita. Kotiin määrätyt yli 70-vuotiaat ovat ottaneet asian rauhallisesti. Eikä asunnottomatkaan ole osoittaneet mieltään, vaikka heillä ei ole edes asuntoa jonne mennä tätä koronaa pakoon.

Tällaista elämä on. Joillekin korona on kokemus muiden joukossa ja joillekin se koituu kuolemaksi. Mutta niin moni muukin asia tappaa.

Luettua: Jack London Viinamäen mies: Kirjailija kiertelee alkoholismiaan

Nuorena miehenä luin Jack Londonin kirjan Martin Eden, joka kertoo nuoren miehen kamppailusta kirjailijaksi ja kuinka homma osoittautui tyhjäksi, kun unelmat toteituivat. No jollain tapaa itsekin olen kirjailija ja tyhjyyskin vaivaa. Mutta mikä parasta, aina löytyy Londonistakin uutta.

Kirjailija Jack London poistui keskuudestamme jo yli sata vuotta sitten, mutta yhä hänen kirjojaan luetaan ja niistä tehdään elokuvia. London oli myös alkoholisti. Ilmeisesti tilaustyönä hän kirjoitti viime vuosisadan alussa kirjan kirjan Viinamäen mies. Hän ennusteli Usan kieltolakia, joka sitten toteutuikin. Sekään ei poistanut kansalta viinanhimoa sen enemmän kuin kieltolaki Suomessakaan.

Vanhalla suomennoksellaan kirja Tuliliemen tuttavana, mutta asia on sama. Alunperin sen kustansi Suomessa demareiden raittiusyhdistys. No. Mutta kirja on hyvä.

London eli elämänsä 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa ja nykytermein se oli sitä toksisen maskuliinisuuden aikaa. Tappelua ja juopottelua yms. Tätä maailmaa London ihailikin nuorena. Viinamäen mies kirjassaan London kertaa elämänsä alkoholin kautta. Ensimmäiset känninsä hän veti jo viisivuotiaana.

Sinänsä London oli klassinen alkoholisti. Hän kertoo, että ei ole juoppo, eikä hänen ole pakko juoda. Silti hän kirjoittaa viikkoja jatkuneista juomingeista. Kirjan loppua kohden hän on rehellisempi. Hän myöntää, ettei pysty enää kirjoittamaan ilman juomista ja ilo elämästä on mennyt. London kuoli 40-vuotiaana.

Mutta missä tämä kirja on parhaimmillaan? Se on yksi parhaita lukemiani analyyseja alkoholismista. Se kertoo syyt juomiseen. Suosittelen kirjaa juoppojen lisäksi myös juoppoja vihaaville.

Kuten London kirjoittaa, alkoholi vie mukanaan yleensä kirkkaimmat ja herkimmät ihmiset. Ihminen voi luulla, että hallitsee alkoholia, mutta alkoholi hallitsee aina. Se Kuningas Alkoholi on ikävä kaveri, mutta mikään ei ole muuttunut. Muutakin viiltävää ja hyvää analyysia hän kirjoittaa alkoholisteista.

Kuningas Alkoholi pyörittää ihmisiä samoin tavoin kuin Londonin aikoina. Ihmisellä on tarve päihtyä ja tuo tarve on yhtä pysyvä asia kuin rakkaus, joka ei muutu koskaan. Osa tuon viehtymyksen hallitsee ja osa ei.

Kirja toimii sekä Londonin sairauskertomuksena että elämäkertana. Se on tunnustuksellisuudessaan aikaansa edellä. Vaikea kuvitella, että Londonin aikana moni kirjailija olisi yhtä avoimesti kirjoittanut alkoholismistaan. Nykyään se on julkkisten keskuudessa jo arkipäivää.

Pariisi Helsingissä (runo)

Yksin ajatuksieni kanssa,
ne riittävät minulle.
Yksin miettien,
kuinka olen rakastanut.
Se ei ollut riittävästi,
katson poistuvaa kuuta
kuin Pariisia Helsingissä.
Yksin en pääse itsestäni irti.
En kaipaa rakkauden tulta,
en lupauksia paremmasta,
en toiveita elämältä.
Kellot soivat,
kuuntelen kerrankin niitä.
Minulle riittää,
kun katson poistuvaa kuuta
kuin Pariisia Helsingissä

Katsottua: Formula 1: Taistelu paalupaikasta kausi 2: Kaupallisesta urheilusta löytyi ihmisiä

Joskus nuorempana olin aika kovakin F1-fani. Siis silloin kun Mika Häkkinen vielä ajoi 1990-luvulla. Sitten innostus lopahti. Osittain siksi, että suorat lähetykset muuttuivat maksulliseksi ja muutenkin homma meni siihen, että sama mies voittaa aina kuten Schumacher teki.

No. Sama peli näyttää jatkuvan vieläkin, kun Lewis Hamilton voittaa aina.

Enää en edes tiedä, keitä kaikkia siellä formuloissa ajaa, kun ennen tiesin kaikki Suurin osa kuskeista on syntynyt jo sen jälkeen kun lopetin sarjan seuraamisen. Paitsi tietenkin Kimi Räikkönen tiedän, joka on muuttunut kahdessa vuosikymmenessä nuoressa kuumakallesta formuloiden dinosaurukseksi. Lisäksi sarjan yhdeksi viimeisistä persoonallisuuksista. Vai onko näin?

Netflixin F1-maailmaa seuraava dokumenttisarja oli positiivinen yllätys. Muoviseksi ja kaupalliseksi muuttuneen F1-maailmaan oli saatu aitoja tunteita ja tapahtumia. Ilmeisesti tekijöillä on ollut aika vapaat kädet ja avoimesti on saanut kysellä tähdiltä.

F1 on maailma pienoiskoossa siinä suhteessa, että sielläkin joillakin on kaikki ja toiset yrittävät selviytyä. Näin F1-tallien kohdalla. Jättibudjetin omaavat tallit jyräävät kun entinen suuruus Williams-talli kamppailee, että saa autot lähtöruudukkoon.

Kuskit ovat toinen toistaan itsekkäämpiä ja tönivät toisen ulos vaikka radalta. Mikään muu ei kiinnosta kuin voitto. Se kiltti sitten saa kenkää, kuten sarjassa kävi Pierre Gaslylle. Talleissa tuntuu olevan yksi kultapoika ja toinen saa sitten muruset.

Draaman kaari on tähän sarjaan löydetty. Se on maltettu leikata kunnolla ja ihmisistä saa aitoja puoliakin selville. Mercedes-tallin pomosta Toto Wolffista jää jotenkin öykkärimäinen kuva. Mutta niin kai hän onkin menestynyt. Niki Laudan poismeno ja F2-kuljettajan poismeno radalla taas tuovat surullisiakin sävyjä.

Nyt F1-sarja on jäähyllä kuten kaikki muukin koronaviruksen takia. Ilmeisesti sarjaan on tehty muutoksia, joilla pienet tallitkin voivat pärjätä. Odotan mielenkiinnolla, mikäli kolmas kausi vielä kuvataan.

Katsottua: Kontio ja Parmas 2. kausi: Valkeakoski on helvetin sympaattinen paikka

Oletteko koskaan miettineet, että Valkeakoski voi olla sympaattinen paikka? Näin minulle on käynyt, vaikka olen ajanut vain bussilla Valkeakosken läpi siellä koskaan pysähtymättä.

Tästä voi syyttää Kontio ja Parmas-sarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat Valkeakoskelle ja sen poliisiasemalle, vaikka en tiedä, onko siellä nykyään enää edes sellaista. Sain juuri sarjan kakkoskauden katsotuksi. Toivottavasti vielä kolmas kausikin irtoaisi.

Sarja on kummelimiesten käsialaa, kuinkas ollakaan, kun Tampereen lähellä ollaan. Ihan pelkkää kummelivääntöä se ei kuitenkaan ole, kun mukana on muitakin tunnettuja suomalaisia näyttelijöitä. Lisäksi paljon vierailevia tähtiä, lähes joka jaksossa. Kaikki kummelimiehet myös näyttelevät sarjassa ja ovat myös kirjoittaneet sen.

Kuva:Nelonenmedia

 

 

 

Mikä sarjassa koukuttaa? Sitä en osaa selittää. Hölmöt poliisit kun on aika klisee, mutta kun siihen lisätään erikoislaatuiset muut hahmot, homma pelittää jollain kummalla tavalla.

Järjen ääneksi hulluun kylään on hommattu Elsa Saision näyttelemä rikoskonstaapeli Parmas ehkä hieman tylsänä, huumorintajuttomana ja liikaa terveyttään vaalivana nykynaisena, joka tosin humalassa muuttuu eri naiseksi. Heikki Silvennoinen on kummelimiehistä se taitavin näyttelijä, eikä hänkään petä rikoskomisario Kontiona, joka on lempeä, mutta omasta mielestään vanhojen aikojen mies.

Aivan mahtava hahmo on myös Ilkka Heiskasen näyttelemä nudisti-kaunosielu Kumelius, jonka puhetyöskentelyä on ilo seurata. Eikä Mari Perankoskikaan epäonnistu koskaan komediennena, ei asehulluna konstaapelinakaan.

Vaikka sarja on tarkoituksella sarjakuvamainen ja karikatyyrimainen, niin tarinoihin on löydetty nykyajan ilmiöitä, joille naureskellaan hyväntahtoisesti. Mitään julmaa pilkkaa sarjassa ei ole. Näinä sättimisen ja maalittamisen aikoina sellainen tuntuu hyvältä.

Kuva: Nelonenmedia

Aina Suomessa jaksetaan sitä toistella, ettei suomalainen komedia toimi ja että se on pelkkää Putousta ynnä muuta, mutta Kontion ja Parmas toimii ainakin.

Koronavirus on täällä (runo)

rajat kiinni
koronavirus on täällä
kaupat tyhjiksi ruoasta
sulkekaa kaikki
on aika paniikin

on lukuisia keinoja kuolla ikävästi
vain yksi kerrallaan jaksaa pelottaa
ihmiskunnan suurin kauhukuva ovat epidemiat
vaikka osa meistä kuolee silkkaan nälkään
tai elämään, joka teki meistä sairaita

Luettua: Dave Lindholm - Sanat - Sitähän se kaikki on: Isokynän anti laululyriikalle

Näin Dave Lindholmin keikalla sanotaanko nyt jo kohta 13  vuotta sitten. Hän esitti keikallaan silloin akustisia versioita kappaleistaan. Olisiko jousiorkesterikin ollut Sello-salissa silloin paikalla. Olin silloin hyvinkin rakastanut erääseen naiseen, hän oli mukana keikalla, mutta muistan silti useita Daven kappaleita keikalta.

Muistelot sikseen. Kirjastosta löysin Dave Lindholmin sanoitukset sisältävät Sanat - Sitähän se kaikki on -teoksen. Dave ei ole mielestäni samanlainen sanoilla leikittelijä kuin esimerkiksi Juice Leskinen, mutta hänen teksteissään on tavatonta aitoutta.

Parhaimmillaan suomirockin järkäle on rakkauslauluissa. Usein Dave heittää kehiin rakkauselämän kaksijakoisuuden. Sen että jos ottaa on myös annettava. Useinhan se ei onnistu, kuten tiedämme.

Kirja on jaoteltu aika jännästi rakkaus plus ja miinus osuuksiin. Onneksi se plus-osuus on Davella huomattavasti mittavampi. Lisäksi löytyy elämälle oma osuutensa nimellä Elämä. hidas ja nopee. Aika davemaista.

Dave kirjoittaa laululyriikkansa puhekielellä ja se sopii hänelle. Laululyriikka on tarkoitettu laulettavaksi. Osa Daven teksteistä toimisi runonakin. Eivät tosin kaikki.

Monien suomirockin mestareiden sanoituksia on viime vuosina julkaistu kirjoina. Itse kyllä ehkä mielummin kuuntelen heidän tekstejään edelleen levyiltä, mutta hyvää oppia heidän sanoituksistaan saa, jos laululyriikka kiinnostaa.

Viimeinen kuva silmissäsi (runo)

Minulla alkaa taas olla nälkä.
Tajuan, sinua rakastan.
Haluan auttaa sinua,
Älä aina mene pois.
Haluan olla
viimeinen kuva silmissäsi. 
Ennen kuin menet pois.

Julkkikset ravaavat käräjillä

Silloin tällöin työni puolesta vierailen oikeussaleissa. Joskus olen tehnyt juttuja paljon julkisuutta saaneista tapauksistakin.

En tiedä, valehteeko muisti, mutta tuntuu, että julkkikset ovat aiempaa enemmän oikeussaleissa. Jari Sillanpää on oikeudessa tuon tuosta. Ensin huumesyytteineen ja nyt seksuaalirikoksesta, joka mielestäni on jo itsessään kummallinen. Hieroja harrastaa seksiä Sillanpään kanssa ja lapsi kuvaa sivusta. En tiedä, millaista seksielämää Sillanpää viettää, mutta ei ihan normaalilta kuullosta.

Seksirikoksista tai ahdisteluun ynnä muuhun sellaiseen liittyvästä näkee usein käräjillä julkkiksia. Kuten nyt vaikka Teuvo Loman, Nikke Ankara ja aikanaan Tomi Metsäketo, joka laittoi vastuuseen häntä raiskaukseen solvanneet.

Oma lukunsa on jättimäinen ns. Katiska-juttu, johon tavalla tai toisella liittyvät muun muassa Sofia Belorf, Niko Ranta-aho ja Nacci Tranberg. Vapaalta jalalta juttuun vastaava Belorf on ollut suosittua kuvattavaa käräjäoikeuden aulassa. 

No. Ei julkkikset sen ihmeellisempiä ihmisiä ole kuin muutkaan. He tuovat vain mukanaan kuvaajajoukon perässään. Saattaa näyttää ahdistelulta se kuvaaminen, mutta aika kuvaamisen oikeussaleissa ja niiden oven takana on aika rajattu.

Itse oikeudenistunnot eivät minun kokemuspohjani mukaan ole mitään amerikkalaista oikeussalirevittelyä. Päivä on usein pitkä. Iltapäivälehdet kirjoittavat suoraan nettiin jo oikeussalista. Itselläni tahti ei ole ollut onneksi yhtä armoton.

Rikosuutisointi on Suomessa nykyisin kovan luokan uutisointia, siinä missä se ennen jätettiin rikoslehdille ja muulle keltaiselle lehdistölle. Netti varsinkin imee hyvin rikosuutisia.