Luettua: Jack London Viinamäen mies: Kirjailija kiertelee alkoholismiaan

Nuorena miehenä luin Jack Londonin kirjan Martin Eden, joka kertoo nuoren miehen kamppailusta kirjailijaksi ja kuinka homma osoittautui tyhjäksi, kun unelmat toteituivat. No jollain tapaa itsekin olen kirjailija ja tyhjyyskin vaivaa. Mutta mikä parasta, aina löytyy Londonistakin uutta.

Kirjailija Jack London poistui keskuudestamme jo yli sata vuotta sitten, mutta yhä hänen kirjojaan luetaan ja niistä tehdään elokuvia. London oli myös alkoholisti. Ilmeisesti tilaustyönä hän kirjoitti viime vuosisadan alussa kirjan kirjan Viinamäen mies. Hän ennusteli Usan kieltolakia, joka sitten toteutuikin. Sekään ei poistanut kansalta viinanhimoa sen enemmän kuin kieltolaki Suomessakaan.

Vanhalla suomennoksellaan kirja Tuliliemen tuttavana, mutta asia on sama. Alunperin sen kustansi Suomessa demareiden raittiusyhdistys. No. Mutta kirja on hyvä.

London eli elämänsä 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa ja nykytermein se oli sitä toksisen maskuliinisuuden aikaa. Tappelua ja juopottelua yms. Tätä maailmaa London ihailikin nuorena. Viinamäen mies kirjassaan London kertaa elämänsä alkoholin kautta. Ensimmäiset känninsä hän veti jo viisivuotiaana.

Sinänsä London oli klassinen alkoholisti. Hän kertoo, että ei ole juoppo, eikä hänen ole pakko juoda. Silti hän kirjoittaa viikkoja jatkuneista juomingeista. Kirjan loppua kohden hän on rehellisempi. Hän myöntää, ettei pysty enää kirjoittamaan ilman juomista ja ilo elämästä on mennyt. London kuoli 40-vuotiaana.

Mutta missä tämä kirja on parhaimmillaan? Se on yksi parhaita lukemiani analyyseja alkoholismista. Se kertoo syyt juomiseen. Suosittelen kirjaa juoppojen lisäksi myös juoppoja vihaaville.

Kuten London kirjoittaa, alkoholi vie mukanaan yleensä kirkkaimmat ja herkimmät ihmiset. Ihminen voi luulla, että hallitsee alkoholia, mutta alkoholi hallitsee aina. Se Kuningas Alkoholi on ikävä kaveri, mutta mikään ei ole muuttunut. Muutakin viiltävää ja hyvää analyysia hän kirjoittaa alkoholisteista.

Kuningas Alkoholi pyörittää ihmisiä samoin tavoin kuin Londonin aikoina. Ihmisellä on tarve päihtyä ja tuo tarve on yhtä pysyvä asia kuin rakkaus, joka ei muutu koskaan. Osa tuon viehtymyksen hallitsee ja osa ei.

Kirja toimii sekä Londonin sairauskertomuksena että elämäkertana. Se on tunnustuksellisuudessaan aikaansa edellä. Vaikea kuvitella, että Londonin aikana moni kirjailija olisi yhtä avoimesti kirjoittanut alkoholismistaan. Nykyään se on julkkisten keskuudessa jo arkipäivää.