Palkitaan tavallinen ihminen

CNN:ltä katselin erästä gaalatilaisuutta. Tässä tilaisuudessa ei palkittu glamourtähtiä. Periaatteessa ihan tavallisia ihmisiä, jotka olivat keksineet tai kehittäneet jotain, josta on ollut hyötyä kanssaihmisille.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka jaksavat ja haluavat auttaa ihmisiä, joita eivät edes tunne. Se on aika harvinaista pyyteettömyyttä maailmassa, jonka keskipisteessä se raha on tai ihmisten omat halut ja tuntemukset.

Moni näistä palkituista oli vielä itse muuttanut elämänsä suunnan ja sen jälkeen halunnut tehdä hyvää muille. Usein ihminen ajattelee eri tavalla, kun on itse kokenut vaikeita aikoja ja päässyt siitä ylös. Silloin ihminen vapautunee itsekkyydestä eri tavalla, kun silloin kuin kaikki on hyvin.

Ja voihan niinkin olla, että toisilla ihmisillä on enemmän empatiaa tuntemattomia kohtaan kuin toisilla. Näin täytyy ajatella, että onneksi. Kaikki ihmisiä ei valtaa katkeruus, eikä usko ihmisiin katoa, vaikka pettymyksiä ja turpaan on tullut.

Itse ehdottaisin vastaavanlaista gaalaa rakkaaseen kotomaahamme kuin tuolla Amerikassa. Presidentin mitali on laiha lohtu. Kyllä täältäkin löytyy yksityisiä ihmisiä ja järjestöjä, jotka haluavat auttaa. 

Kaikella on merkitystä (runo)

Tänään. Kirkas valo ja usko.
Rakkaus.
Usko. Kaikella on merkitystä.
Epätoivo on turhaa.

Muista rakastaa.
Kaikki muuttuu.
Kaikki tulee takaisin.
Jatka kiipeämistä.
Niin korkealle.
Että et näe alas.
Et voi pudota.
Niin sinä voit.
Nouset vielä ilmaan.

Tuomio. Kadotus.
Nämä eivät tule takaisin.
Niille, jotka niitä odottavat.
Kaiken täytyy antaa mennä.

Anna anteeksi itsellesi.
Niin sinä voit.

Sateisen joulukuun mietelmiä

Katselen ikkunasta pikkulintuja lehdettömässä puussa. Näin se on kohta tämäkin vuosi ohi.

Pakko olla sen hokeman kanssa samaa mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee sitä nopeammin vuodet vierivät. Sitten taas yrittää kyllä tarkemmin takertua kaikkeen hyvään elämässä, mitä vanhemmaksi tulee.

Välillä olo on levoton. Tulevaisuus ja raha huolestuttavat. Jos eläisi jonkin alkuperäiskansan elämää, elämä on voisi olla helpompaa, vaikka se on kovempaa. Mutta kaupunkilaisen on vaikea elää pelkästään metsästämällä.

Rakkaus ja ystävät, ne ovat kyllä tärkeä juttu. Kaikki läheiset ihmiset. Muuten ihminen olisi aika yksin. Suurin osa meistä.

Ja työ on tärkeää. Se ettei ole toimeton. Sen arvon ymmärtää vasta sitten kun joutuu taistelemaan työstä.

Kyllä elämästä on oltava tyytyväinen. Jotain hyvää on tulossa. Ihminen ei murru, ainakaan silloin kun se luulee murtuvansa.

Ilman tavaraa loppuun asti?

Anonyymi ehdotti tuossa taannoin, että kirjottaisin tavarasta, josta en voisi luopua. Valitettavasti on nyt tunnustettava, ettei sellaista tavaraa ole.

Kesällä hävitin suurimman osan tavaroistani. Kellarista tosin löytyy vielä lisää.

Yritin niitä tarjota muille, mutta kenellekään ei kelvannut. Tavaralla ei taida olla arvoa enää, ellei sillä oikeasti ole arvoa.

Eihän minulla sinänsä mitään arvokasta olekaan. En tiedä, pyrinkö jossain vaiheessa siihen, että voin liikkua kuin paimentolainen, omistaen vain kaikkein välttämättömimmän.

Ainakaan tavaralla ei ole minulle enää suurta merkitystä. Ennen ei ole näin ollut. En ole koskaan ollut hamstraaja, mutta kiinnyin joihinkin tavaroihin. Nyt sellainen tunne on hävinnyt.

Tiedän, että monille ihmisille varsinkin kalliimmat tavarat ovat tärkeitä ja he haluavat vain sellaisia aina vain lisää ja lisää. Ja onhan tavaralla merkitystä, jos sillä on kova jälleenmyyntiarvo. Mutta onko sillä tuossa tapauksessa vain rahallinen merkitys. Ei muuta.

Ilman tavaraa on vaikea elää Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa. Jokainen tarvitsee selvitäkseen vähintään toisen omistamia tavaroita ja asioita, kuten asuntoa ja välttämättömiä tarvikkeita.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa on mahdotonta selviytyä ilman mitään tavaraa. Ainakin jos raha lasketaan tavaraksi.

Yksinäisen hautajaiset (runo)

Valitellen toteamme poismenosi.
Kukaan meistä ei ollut paikalla.

Sinun poismenoasi valiteltiin.
Muistoksesi soitettiin virsi.
Kukaan ei sinua kaipaa.

Muistollesi annettiin vähän aikaa.
Paikallesi on tulossa ihminen,
jota rakastettiin. 
Surijat tarvitsevat tilaa.

Sinun tilaisuus oli lyhyt ja karu.
Kuten elämäsi oli pitkä ja karu.
Kuten onnen aika elämässäsi.
Se oli lyhyin kaikista.

Annoit elämäsi isänmaalle.
Se tarvitsi sinua silloin kuin hyötyi sinusta.
Silloin et ollut yksin.
Olit merkittävä yhteiskunnalle.
Sitten jäit meistä pois.

Olit yksi monista ja pois menit.
Kaltaisiasi tapaamme lisää.
Elämä on yksinäisiä täynnä.

Kun kuolema tulee.
Henkesi pyyhitään pois.
Sinua ei ole edes enää kirjoissa.
Sinut unohdetaan.
Aivan kuin sinua ei olisi ollut.

Olit onnettomuus
 ja onneton muiden joukossa.
Nyt olet mennyt.
Sinua ei enää ole.

Olin yritellyt kaikenmoista - tie positiivisuuteen

Legendaarinen 60-luvun toimittajan Veikko Ennalan jokin novelli alkoi seuraavasti:"Olin yritellyt kaikenmoista, mutta mikään ei tuntunut luonnistuvan." Novelli tahtoo sanoa, että novellin hepulta mikään ei tuntunut onnistuvan yrityksistä huolimatta.

No näinpä. Nekkuun on elämässä tullut niin minulle kuin monelle muulle. Nyt viime päivinä olen etsinyt tietä positiiviseen ajatteluun. Ja onneksi on heti tullut onnistumisia, en tiedä, onko se sattumaa, vai sitä, että jos kaikki ei  onnistu, niin sitten vaan uudestaan tulta päin.

Vaikeaa elämässä on ollut hyväksyä sekin, että ihmiset eivät voi olla sellaisia kuin itse haluat. Täytyy yrittää muuttaa myös itseään sekä erityisesti niitä ajatuksia, joita on itsestään ja muista hellinyt. Eräs ihminen onnistui minut viimein herättämään tähän. On niin helppo urautua itseensä.

Minusta positiivisuuden ei tarvitse olla maailmoja syleilevää. Minulle riittää, että elämässä pysyy usko parempaan, sillä parempaa on pakko tulla. Muutenhan elämässä ei olisi mitään järkeä.

Joskus parempikin voi loppua, mutta silloin on riittävää, että on. En tiedä, ymmärtääköhän kukaan nyt enää edes mitä tarkoitan. On parempi olla kuin ei olla elämässä.

Riettaat äititeresat (runo)

Kaikki ovat nykyisin
riettaita äititeresoja.
He haluavat auttaa,
hetken päästä kaikki unohtuu.
Antakaa meille vallankumous.
Kieltäkää meitä.
Rikomme kiellot.
Rangaistusta ei ole.
Jännitys on meille kaikki.
Rakastamme niitä,
joita emme tunne.

Annatko minulle töitä?

On jo useampi kuukausi aikaa, kun minulta loppuivat kuukausipalkkaiset työt. Paluuta kuukausipalkkaan ei taida olla, ellen ole onnekas. Koskaan ei tietenkään  tiedä.

Itse en ole saanut edes työttömyyspäivärahaa. Syytä en voi kertoa, mutta vika ei ole minussa. Onhan tässä ollut uuteen opettelua ja kitkuttamistakin satunnaisilla keikoilla. Onneksi Hymy ja Iltalehti ovat työllistäneet minua.

Nöyryyttä tässä on joutunut oppimaan, mikä on hyväkin asia. Mikään kun ei tule valmiina, esimerkiksi ideoimista on joutunut opettelemaan aivan uudella tavalla. Siitä huolimatta ei jokainen idea päädy koskaan jutuksi asti.

Mutta jos joku hyvää kirjoittajaa kaipaa, niin toivottavasti hän sattuu lukemaan tämän tekstin. Aikakauslehtien lisäksi hallitsen uutiskirjoittamisen ja tiedottajan työt. Olen avoin kaikenlaisille työehdotuksille.

Olen kirjoittanut viime vuosina juttuja niin julkkiksista kuin tavallisistakin ihmisistä. Kirjoitan vaikka tähän blogiinikin valitsemastanne aiheesta palkkiota vastaan.

Kone tunnistaa tunteesi

Mielenkiintoista uutista ponnahti jälleen silmiini. Kehitteillä on nimittäin kone, joka tunnistaa ihmisten oikeat tunteet mikroilmeistä tai jotain tähän suuntaan.

Nyt loppui siis vihdoin valehtelu. Tosin tunteissa kai jännittävintä on, ettei niitä voi aina täysin tulkita tai tulkitsee ne väärin. Mutta jos tällainen kone tulee käyttöön niin saadankohan sitten oikeussaleissakin vain oikeita todistuksia?

Toisaalta pelottavaa, jos kaikki ihmiselämän tunteet ja ilmeet voitaisiin tulkita. Ei oikein jäisi pelivaraa mihinkään. Kone kun paukuttaisi, että sinä olet rakastanut, sinä et ole vihainen tai olet vihainen jo valmiiksi.

Mielenkiintoista mihin kaikkeen tämä maailma voi kehittyä.

Suurin suomalainen urheilija on....

Sähköpostiini tuli tiedote, jossa suurimmaksi suomalaiseksi urheilijaksi oli kansan kärttyisä käsi valinnut Paavo Nurmen. Häntä seurasivat Matti Nykänen ja Teemu Selänne. Monikertainen olympiavoittaja Lasse Viren ja ulkopuolelle kärkikolmikosta ja kymmenen joukkoon mahtui vain yksi naisurheilija, Siiri Rantanen. Suurin osa kymmenestä parhaasta vieläpä elossa.

Ajat ovat ankarat ja usein unohtavat. Kukapa muistaa esimerkiksi Berliinin olympialaisten 1936 suomalaisten kolmoisvoittoa 10 000 metrillä? En minä nimiä kyllä. Ja yleisurheilun paikka kansan sydämissä on muutenkin katoamaan päin.

Nurmi on paikkansa ansainnut, en sitä kiellä. Hän se oli, joka toi suomalaisen urheilun maailmankartalle. Totuus on kyllä sekin, ettei yleisurheilu ollut 1920-luvulla yhtä raskaasti kilpailtua kuin se on tänä päivänä. Näin uskaltaisin sanoa, vaikka en ole urheilutietäjä.

Matti Nykäsen mitalimäärä on vaikuttava, mutta mäkihyppy lajina aika marginaalinen ja Nykäisen rosoinen elämä syönyt hänen uskottavuuttaan urheilijana uran jälkeen. Vaikkakin Suomen kansa antaa anteeksi urheilijoilleen paljon.

Teemu Selänne nauttii tällä hetkellä taas lähes poikkeuksellista pyhimysasemaa. Hän ei oikein voi sanoa tai tehdä mitään väärin. Selänteen arvon näkeekin ehkä vasta parin vuosikymmenen päästä. Ja onhan jääkiekko ehdoton ykköslaji Suomessa nyt ja Selännen kirkkain tähti, vaikka ei tainnut urallaan yhtään mestaruutta voittakaan arvokisoissa.

Naisurheilijoiden puuttuminen listalta tietenkin vähän ihmetyttää ja Siiri Rantastakin menestyneempiä naisurheiijoita kai on. Mutta naisurheilu on jäänyt vähän aina sivuun, kun ukot ottavat yhteen kilpailukentillä.

Niin ja. Kukapa tietää, jos vaikka 20 vuoden kuluttua suurin urheilija pelaa videopelejä.

Lokakuu Pärnun maantiellä (runo)

Sateinen lokakuu Pärnun maantiellä.
Minä ajan kanssasi eteenpäin.

Molemmat olemme väsyneitä.
Emme nukkuneet,
vaikka äitisi ravitsi meitä.

Minua on hoidettu haavoihini
ja myös minä hoidan sinua.

Tie katoaa välillä silmistäni,
toisella katson sinua.

Meidän matkamme käy sinne,
missä joskus olit.

On hyvä tuntea sinut,
torailumme seasta kuultaa
jotain todella arvokasta.

Mitä tapahtuu Jari Sillanpäälle?

Kohu Jari Sillanpään huumekäryn kohdalla laantui jo, näin nopeasti se usein käy. Sitten kun Jari todennäköisesti ottaa tuomion tapahtuneesta, kohu leimahtanee uudestaan.

Sitä jäin miettimään, että miksi Jarin huumekäryä pilkattiin. Onko päihdeongelmissa jotain hauskaa? Osa faneista oli myös valmis hylkäämään miehen heti. Aika hölmöä kuvitella, että tähdet olisivat sen parempia kuin muutkaan.

Vai oliko kyse juuri siitä, että kyse oli huumeista. Suomessa kun alkoholi on hyväksytympi. Ehkä Sillanpään olisi kannattanut vain rehellisesti tunnustaa käyttävänsä liikaa päihteitä, niin olisi päässyt helpommalla.

Keikoilla riittää ainakin yleisöä.

Syyskuun runoja

Katselen sinua 
Sinulle, jota kaikki rakastavat.
Sinulle, joka ostat kymmenen itämaista mattoa kerralla.

Sinulle minä lauluni kirjoitan.
Sinulle kirjoitan runoni.

Sinua seuraan loppuun asti ja mihin vain.
Katselen sinua. Hymyilen.

Ylensyönyt lammas
Hukattuja päiviä.
Kuun pimeä puoli.
Häpeä.
Tiedän, että jossain on ihailija,
joka antaa anteeksi.
Ylensyönyt lammas ei selvinnyt.

Peto tappaa
Raaka, brutaali voima,
kun peto tappaa saaliinsa,
ja antaa mennä kaikella sillä voimalla,
jonka luonto on sille antanut.

Kun kuolema tulee saaliille,
sen viimeinen henkäys on haikea,
vapahduttava,
ei enää pakenemista,
ei enää pelkoa. 

Vanha kouluni lakkautetaan

Luin jostain, en enää muista mistä, että vanhaa kouluani Korson koulua ollaan lakkauttamassa. Noista kouluvuosista tuossa koulussa on jo lähes 25 vuotta, mutta ajoittain ne ajat tulevat mieleeni tai ainakin uniini yhä.

Harvaan paikkaan olen halunnyt yhtä vähän mennä päivittäin kuin tuohon kouluun. No, armeijaankaan en mielelläni olisi palannut lomilta. Viikonloput olivat minulle pelastus noina yläkouluaikoina, sain olla pari päivää rauhassa, mutta sunnuntaina kylmä hiki iski pintaan, että kouluun olisi palattava.

Peruskoulujärjestelmää haukutaan paljosta, ja ainakin tuossa koulussa se ei minun aikoinani toiminut. Opetus oli mitä oli ja jos joillakin opettajilla ei ollut minkäänlaista auktoriteettia ja homma muistutti kaaosta. Häirikköoppilaat terrorisoivat tietenkin opettajien lisäksi myös oppilaita.

Itse sain tietenkin osani noiden häiriköiden ja muidenkin oppilaiden osalta. Olinhan varsin erilainen tyyppi kuin valtaosa oppilaista. Pienikokoinen, eivätkä minua kiinnostaneet samat asiat kuin monia muita.

Ujoksi ja varautuneeksi tulin vasta kyllä tuossa koulussa. Oli parempi olla hiljaa, että sai kärsittyä yhden päivän pois tuossa koulussa. Koko ajan siellä oli tietynlainen hermostuneisuus ja jännitystila päällä. Näistä kärsin yhä vieläkin.

Joskus muutama vuosi sitten kävin tuon koulun pihalla. Oikein minkäänlaisia tuntemuksia ei silloin enää noussut pintaan. Unissani kyllä voi monesti nuo ajat tulla mieleen. Uni on aika armoton. Hyvät unet ovat luksusta. 

127 päivää jouluun (runo)

127 päivää jouluun.
Joulupukki laskee rahojaan,
paljonko niitä on hänellä vielä jäljellä.
Joulu ei ole ilmaista, mikään ei ole.
Kaikesta on maksettava ajallaan.
Muuten loput lahjat peritään takaisin.
Joulupukki on tarmokas.
Hän ei ole menettänyt vielä mitään.
Lasten vaatimukset kaikuvat hänen korvissaan.
-Tiedän, tiedän, joulupukki rauhoittelee vaatimuksia.
-Minä tulen, minulla ei ole vaihtoehtoja, hän jatkaa epäröiden.
Niin. Lahja on lahja. Pelkkä käynti ei riitä. 

Joitakin vain rakastetaan

Prinsessa Diana kuoli traagisen elämänsä päätteeksi traagisessa auto-onnettomuudessa Pariisissa 20 vuotta sitten. Juuri romanttisempaa paikkaa ei löydy kuollakaan tuhkimotarinalle.

Mutta Dianasta on kirjoitettu niin paljon, ettei minulla ole mitään lisättävää.

Enemmän pohdin, miksi joistakin ihmisistä tulee rakastettuja ja toisista ei. Miksi jotkin ihmiset jäävät harmaaksi massaksi ja toiset loistavat. Mikä tekee heistä valittuja?

No. Julkisuus osaltaan tekee joistakin rakastettuja traagisine, surullisine ja glamourinsekaisin juonenkääntein. Mutta kyllä tavallisten ihmistenkin elämässä jotkut loistavat ja toiset jäävät varjoon.

Mikä tekee joistakin suosittuja ja ihailtuja toisten silmissä, kun toiset ovat harmaata massaa tai paariaa. Tämä kehityskulku alkaa jo varhain lasten maailmasta ja jatkuu elämän loppuun asti.  Kaikille ei koskaan riitä ihailua ja toiset saavat sitä riittämiin.

Kyse ei voi olla pelkästään kauneudesta tai karismasta tai edes asemasta, vaikka joillekin näitä on suotu ja toisille ei.

Vastauksia?

Hullu, hullu maailma osa miljoona ja yksi

Tykkään lueskella brittiläisiä tabloideja aikani kuluksi. Niissä kun juttujen älyttömyydellä ei ole rajaa. Ihmiset kertovat omalla naamallaan tyytyväisenä huijanneensa yhteiskunnalta rahaa ja ynnä muuta sellaista, joita ei voi suomalaisista lehdistä koskaan kuvitella lukevansa.

Yhtenä päivänä silmiini osui eräästä brittijulkaisusta artikkeli siitä, kuinka ilotalon suosituin tyttö on tätä nykyä nukke. Oikeat ilotytöt eivät enää kiinnosta, vaan mukaan otetaan nukke ilonpitoon.

Elämme jo sellaisia aikoja, että ihmiset harrastavat mielummin seksiä nuken tai koneen kanssa kuin oikean ihmisen, vaikka huorissa käymisestäkään ei nyt muutenkaan mitään hellyyttä saa. Jostain tämä kertoo, että on jo niin vaikea lähestyä toista ihmistä, että valitsee nuken tai jos ajattelutapa on se, että toinen ihminen on esine. Tämä kai koskee ihan normaalielämääkin jo ilotalojen ulkopuolella.

Eihän ihmisten yhteiselo ole koskaan helppoa kun läheisyydestä on kyse. Joillakin onnekkailla voi tietysti olla, mutta jotenkin tuntuu, että toista ihmistä lähestyminen on vuosi vuodelta vaikeampaa tässä rakkaassa yhteiskunnassamme. Sääli. Nuken kanssa kun ei voi keskustella, eikä nukella ole tunteita. Ehkä tunteilla ei ole enää merkitystä.

Toinen artikkeli, joka iski silmääni. Tämä ihan suomalaisesta julkaisusta. Joku peruskouluihminen kertoi ylpeänä, kuinka tyttöjen ja  poikien välinen ero on kaventunut sukupuolineutraalimmaksi.Ja kuinka tähän juuri on nyt satsattu. Ei ihme, jos ihmiset rakastavat ja rakastelevat kohta nukkeja, kun eivät enää tiedä, ovatko tyttöjä vai poikia.

Minusta tuntuu, että samaan aikaan kun kaiken pitäisi tässä maailmassa olla neutraalia, ihmiset ovat yhä enemmän sekaisin ja jokainen silti haluaa olla erikoisempaakin erikoinen. Neutraalius on helvetin tylsää yksinkertaisesti sanon minä. Eikä erikoisuuskaan ole erikoisuutta, jos se on itseisarvo.

Apua psoriasikseen voiteesta

Kuten olen joskus kirjoittanut, minua on vaivannut psoriasis 30-vuotiaasta asti. On ollut parempia ja huonompia aikoja, useimmiten huonompia tämän sairauden kanssa.

Viime aikoina olen saanut sen paremmin kuriin erään voiteen avulla. Lue voiteesta lisää tästä.

Parantavaa voimaa päälleni (runo)

Parantavaa voimaa päälleni
Näit unta, että kuolin.
Heräsit ja huomasit, ettei se ollut totta.

En minä niin helpolla kuole.
Elän ja hengitän haudan takaakin.
Nousen ylös, kaadun maahan ja taas nousen.
Ei minua mikään kaada. Ei edes elämä.

Olin alkuun huolissani.
Olin antanut jo kauan kuolemalle lomaa.
Silloin ei tarvitse pyytää anteeksi,
jos sydän pysähtyy.

Sinun ei tarvitse vielä suitsuttaa
parantavaa voimaa päälleni.

Se siinä oli hyvä, että auttoivat

Eipä taida tällä hetkellä Suomessa olla toista yhtä suurta puheenaihetta kuin Turun puukkomies, joka tämän hetken tietojen mukaan on ollut terroristisissa aikeissa puukottamassa ihmisiä torilla. Odotettavissa tämä tapahtuma oli, mutta tulihan se silti yllätyksenä. Suomen huomioarvo islamistiterroristeille kun nyt on vain pienempi kuin isku Barcelonaan.

Terrori luo yleensä lisää terroria, yksi isku synnyttää lisää. Ei nämä tämän päivän islamistiterroristit taida olla Euroopassa enää kenenkään käskytettävänä, vaan toimivat omin päin tai pienissä ryhmissä. Tämän päivän terrorismilla ei ole tekemistä 70-luvun aika tiukasti johdetun terrorismin kanssa. Tosin ei sekään tietenkään yhtään sen parempaa terrorismia ollut.

Ilmeisesti tämä 18-vuotias poikanen joka puukotti ihmisiä oli ollut turvapaikanhakija. Mietin, että kuinka monta nuorta poikaa noissa keskuksissa vielä on, jotka näitä tekoja pohtivat. Jos ei ole mitään menetettävää noinkin nuori ihminen on aika helppo aivopestä jonkun toimesta. No, aika näyttää ja saattoi hän vain olla yksinkertaisesti sekaisin. Mutta mikään ei ole kuin ennen, sillä ensimmäinen terroriteko muuttaa kaiken.

Ja onhan Suomessa terroria ollut aiemminkin ennen itsenäisyyttä ja hieman sen jälkeen. Mutta sen luonne on ollut erilaista. Ennen itsenäistymistä iskettiin venäläisiin vallanpitäjiin ja sisälllissodan aikana tapettiin ajoittain summittaisesti, mutta historialliselta taustaltaan kyse oli enemmän yhteiskuntaluokkien välisestä katkeruudesta ja kostosta, kun pelkästä puukon kanssa heilumisesta. Tappamista tietenkin kaikki tyynni.

Ja on meillä ollut kouluampumisia, perhesurmia ja tappamista riittämiin muutenkin. Välillä tähän kaikkeen väkivaltaan turtuu. Kuinka moni muuten edes muistaa enää, kuinka monta terrori-iskua Euroopassa on tehty viimeisen kahden vuoden aikana. 

Sitä olen miettinyt kanssa, tuliko tämä puukkopoika Suomeen jo tappaminen mielessään, vai ajatus syntyi sitten täällä. Jos syntyi täällä, niin Suomi voi olla kovien haasteiden edessä näiden pettyneiden nuorten miesten edessä. Suomesta kun turvapaikkaa on kovin hankalaa saada loppupeleissä.

Mutta kuten otsikko antaa ymmärtää, niin olen tyytyväinen siitä, että sivulliset auttoivat uhreja oman henkensä uhalla puukkomiehen riehuessa. Itse olen jo vähän menettänyt toivoni siitä, että ihmiset enää auttavat toisiaan hädän hetkellä. Nyt se usko palasi.

Puhetta ilman sanoja (runo)

Jotain parempaa on.
Pystymme puhumaan ilman sanoja.
Kosketit poskiani suudelmia varten.
Sen hetken olin todella onnellinen.
Elämässä, jossa onni on ollut lyhytaikainen vieras.
Heilutit hyvästiksi.
Kuljin vielä pysäkin verran,
tulkitsin sanojasi muille. 

Huutava vanha nainen (Bukowskia mukaellen) runo

Yläkerran vanha nainen huutaa taas.
Hän vihaa tupakkaa.
Mitä hän vihaa oikeasti?
Minuako?
Kaikkia meitä, jotka olemme hänelle sukunimi?

Hidasta pysähtynyttä elämäänsä hän vihaa,
jolla ei ole yllätyksiä tarjota.
Näitä pysähtyneitävanhoja naisia on aivan liikaa,
ja maailma muokkaa meille lisää sellaisia.

Oliko vanhalla naisella juoppo mies,
tai miestä ollenkaan?
Jäikö hän yksin, koska ei kyennyt avaamaan sydäntään?
Petettiinkö häntä? Pettikö hän?
Jäikö lapsena vaille rakkautta?
Jostain viha kumpuaa.

Käykö vanha nainen ikinä missään?
Hän on aina kotonaan.
Odottamassa.
Joku tekee virheen.

Onko vanhan naisen elämänsä vain viha
muita ihmisiä kohtaan,
niitä ihmisiä, jotka vielä näkevät elämän
pienten, kiusallisten, vaivaavien
asioiden lomasta.

Vanhan naisen ääni on lähes olematon,
mutta itselleen hän kuulee huutavansa.

Silti on parempi vältellä häntä,
ihmiset, jotka elävät vihasta ja kaunasta,
saavat elämän tuntumaan muillekin
vaivaannuttavan turhalta.

Hän opettelee hymyilemään (runo)

Hän iloitsee uudesta hymystään.
On syytäkin.
Hän sanoo, ettei ole hymyillyt aikoihin. 
Hän sanoo, että opettelee nyt hymyilemään.
Ja korjaa samalla huulipunaansa.

Minusta hän on hymyillyt aina.
Sellaista hymyä, jonka vain hän osaa.
Siihen ei tarvita edes huulipunaa.

Mitä on olla suomalainen?

Anonyymi täällä jo kyseli, että mihin Esa on kadonnut. Täällä ollaan ja hengissä ollaan. Ystävällisesti hän keksi minulle jälleen kirjoitettavaa. Tartun aiheeseen mitä suomalaisuus merkitsee minulle. Joskus olen aiheesta saattanut kirjoittaa, mutta siitä on niin kauan aikaa, etten enää muista ja ajatuksetkin vaihtuneet.

Oma suomalaisuuteni on sellaista, etten tee siitä numeroa. Tunnen olevani suomalainen, vaikka muuttaisin toiseen maahan, niin tuskin se katoaisi minusta. Itseeni ei ehkä suomalaisuuden kliseet tehoa, joita esimerkiksi mainoksissa tykätään helliä, kuten esimerkiksi, ettei juuri puhu mitään ja vielä vähemmän tunteista.

Ja onhan tämä koko suomalaisuuden käsitys aika myllerryksessä. Se näennäisesti samasta puusta veistetty kansa on aika mennyttä elämää. Mutta mistä suomalaisuudessa pidän, että valtaosa suomalaisista on aika rehellistä porukkaa. Jopa pummit kertovat suoraa haluavansa rahaa kaljaan, eivätkä keksi mitä omituisempia kusetuskeinoja, kuten ulkomailla tehdään.

Se minua ihmetyttää, kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, että kuinka paljon täällä nojataan suomalaisuuden ytimenä sota-aikoihin. Sitä toki tehdään toki muuallakin, kuten itänaapurissamme. Ehkä noista sota-ajoista haetaan jotain sankarillisuutta, jota kyynisinä aikoina on vaikeampi vain löytää. Jopa lelusalakuljettaja paljastui ihan muuksi, mitä ulkokuori antoi ymmärtää.

Suomalaisuudessa on takerrettu usein melankolisuuteemme ja ahdistukseemme. Itse olen melankolinen ihminen, ja tämän piirteen tunnistan itsessäni. En sitten tiedä, mistä tämä piirteemme johtuu. Ilmastollakin lienee osuutensa asiassa ja saattaa olla, että meillä yhä suljetaan tunteita sisälle ja ennen kaikkea pelätään paljastaa oma heikkous.

Mielenkiintoista on ajatella, miten suomalaisuus koetaan sadan vuoden päästä. Olen aika varma, että ne piirteet, joita itsessämme tunnistamme ovat silloin ihan muuta. Tai sitten ei. Time will tell.

Kirjoittaisitko kirjeen?

Anonyymi esitti tuossa taannoin toiveita, mistä aiheista kirjoittaisin. Tartuin yhteen. Eli siihen, mitä paperikirjeet merkitsevät someaikoina, jos merkitsevät mitään.

Myönnän. En edes muista, koska olisin viimeksi kirjoittanut kirjeen. Siis ihan sellaisen oikean paperisen. Sähköposteihinkaan en jaksa oikein tarinoida. Vaikka ne toki ovat henkilökohtaisia nekin, mutta kyllä sähköpostista puuttuu sellainen henkilökohtaisuuden tuntu sillä paperikirjeen tavalla. Sähköpostistakin on tullut lähinnä työkäyttöön oleva väline. Harva kirjoittaa enää henkilökohtaisia sähköposteja.

Itselläni oli kyllä joskus lapsena kirjeenvaihtotovereita. Kyllä. Niin vanha todellakin olen, mutta se kirjeenvaihtokin vähän tyrehtyi. Minulla ei riittänyt kärsivällisyys. Löysin kirjallisen ilmaisun riemun vasta sitten, kun paperikirjeiden aika alkoi olla jo ohi.

Mutta voi pojat. Kyllä ne vanhojen aikojen kirjeet näyttävät hienoilta. Varsinkin kun ihmiset kirjoittivat valtavan hienolla kaunokirjoituksella. Ja varmaan niitä kirjeitä on ennen odotettukin kuin kuuta nousevaa, varsinkin rakkauskirjeitä.

Paperikirjeitä varten on taatusti joutunut ajattelemaan enemmän mitä kirjoittaa ja mistä. Näin someaikana on helppo räiskiä vaikka millä pelillä viestiä, välillä jopa pelkillä hymiöillä ilman tekstiä. Ja helppo on kirjoittaa, mitä myöhemmin katuu. Kirjettä tuskin kukaan ehti suutuspäissään nakata postilaatikkoon.

Kyllä tästä kaikesta kirjallinen ilmaisu ennemmin tai myöhemmin kärsii, vaikka ajat muuttuvat. Ja valitettava asia on sekin, että kenenkään Facebook-viestit eivät taida säilyä tulevaisuuden tutkijoiden tutkittaviksi. Mitä meidän ajastamme jää jäljelle, niin se on vielä arvoitus.

Paperikirjeiden aika on valitettavasti ohi. Edes laskuja ei tahdo saada paperisena. Ja ainoat kirjeet mitä saa, ovat mainoskirjeitä. Jopa niitä tulee aina vain vähemmän.

Yksijalkainen lokki (runo)

Yksijalkainen lokki

Yksijalkainen lokki odottaa Eerikinkadun kulmassa.
Kapakan edessä se päivystää, kuka tietää miksi.
Ehkä se vain odottaa jotain tapahtuvaksi.
Se kun ei viihdy muiden lokkien seurassa.

Yksikin rujo, rikkinäinen jalka riittää sille.
Lokilla on kärsivällisyyttä.

Ruokaa se ei keneltäkään kaipaa,
tuijottaa vain ihmisiä, jotka eivät sitä huomioi.
Vaivoin se lentää autojen tieltä, mutta lentää kuitenkin.

Lokki taitaa miettiä,
että yhdelläkin jalalla on mentävä eteenpäin,
jos näin oli määrä olla.

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Lueskelen parhaillaan 1950-luvun alkupuolelta olevaa kirjaa nimeltään Historian hahmoja. Ajalleen tyypillisesti sävy on hyvin opettavainen. Hyvä historianhahmo on kirjoittajien mielestä rehti, kunnollinen ja tietenkin mies.

Tuon ajan kirjoittajat eivät oikein etsineetkään historiallisista hahmoista vain jotain paskaa, kuten nykyisin tehdään 100 vuotta sitten kuolleista ihmisistä. Mutta kyllähän se maailma oli rajoittunutta ja ihmiskäsitys vielä yli 60 vuotta sitten.

Paljonhan tuossa kirjassa on sellaisia nimiä, jotka eivät enää meidän päivinämme ole kovinkaan tunnettuja. Aika harva taitaa tietää yhtäkään nimeä Antiikin Kreikasta tai sanotaan nyt edes 1700-luvulta.

Mutta sitä oikeastaan mietin, että mikä tekee jostakin ihmisestä historiaan jäävän hahmon ja toisesta ei. Maailma on täynnä lahjakkaita ihmisiä. Silti jotkut jäävät historiaan ja toiset eivät. Olisiko kyse sattumasta. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kaikki on hyvin (runo)

Kaikki on hyvin

Rakastan häntä, joka kertoo minulle,
miten minun täytyy muuttua.
Ja ettei minun tarvitse huolehtia.

Tulen takaisin hänelle,
kun olen kuollut,
ja herännyt uudelleen eloon.

Ja tiedän, että todella hengitän.
Kaikki on hyvin.

Miksi Jumala ei kuuntele?

Kautta aikain ihmiset ovat ihmetelleet, että jos Jumala kerran on olemassa, niin miksi maailmassa on kärsimystä ja miksi Jumala ei kuuntele ja auta.

Lienee mahdotonta, ettei kärsimystä olisi olemassa. Se taitaa kuulua elämään siinä, missä onnikin. Mutta jalostaako kärsimys, se on eri asia. Joskus jalostaa ja joskus tekee katkeraksi.

Olen lueskellut viime viikkoina kirjaa nimeltä Hyväksy itsesi, uskalla elää. Yksi sen tärkeä pointti on mielestäni kohdassa syyllisyys ja huolehtiminen.

Me ihmiset tunnemme syyllisyyttä monesta asiasta. Joko olemme oikeasti tehneet jotain pahaa, josta tunnemme syyllisyyttä tai tunnemme syyllisyyttä siitä, ettemme ole tarpeeksi hyviä.

Syyllisyydentunnetta myös iskostetaan meihin pienestä pitäen. Se on eräänlainen vallankäyttökeino saada toinen ihminen tuntemaan syyllisyyttä.

Ja kaikesta huolehtiminen se vasta estääkin ihmistä elämästä. Ei ole muuta hetkeä kuin nykyhetki, sen kun vain hyväksyisi ja nauttisi siitä.

Silloin Jumalankaan ei tarvitse kuunnella.

Aina lähellä (runo)

Aina lähellä.
Älä vain poista minua elämästäsi.
Pidä minut aina luonasi,
vaikka olisit kaukana.
Olet aina lähellä,
sillä sanot tietäväsi,
missä aina ja kulloinkin olen.
Niin tiedät.

Niin se elämä heittelee eli freelanceriksi

Paljon on aikaa vierähtänyt, kun olen edellisen kerran kirjoitellut. Ajatukset ovat olleet paljon muualla, mutta nyt ne alkavat olla kasassa.

Vakituinen työsuhteeni päättyi. Sopimusteknisten syiden takia en voi siitä enempää kertoa. Eikä se kai olisi muutenkaan järkevää, kun pienet ovat piirit Suomessa media-alallakin.

Ja onhan tässä totuteltu ajatuksen tasolla uuteen elämään.

Niin. Kyllähän sitä vähän niin kuin joutuu luomaan itsensä uudelleen, kun siirtyy kuukausipalkkalaisesta freelanceriksi. Onneksi tietenkin välimuotojakin löytyy, kuten osuuskunnat, joiden kautta voi tehdä töitä. Ehkä tämä voi olla hyväkin asia, varsinkaan kun taloudellista hätää minulla ei ole heti.

Niin. Antakaahan minulle töitä. Ja niitä toki itsekin etsin, harvalle freelancerille niitä valmiina tulee.

Minä osaan mitä vain. Minä kirjoittelen niin jutut tavallisista ihmisistä kuin julkkiksistakin. Yhteiskunnallisia asioita unohtamatta. Tiedottajanakin olen joskus elämässäni ollut. Voin jopa kirjoittaa nettisivujanne varten tekstit.

Lapsuuden loppu: Koivisto

Mauno Koivisto nukkui pois viime perjantaina varsin iäkkäänä. Koivisto toi mukanaan muistoihin ne ajat, kun maailma nyt vaan jotenkin turvallisemmalta paikalta. Koiviston halu "fundeerata" päätöksiä tuntuisi nykyjohtajan mielestä hirveältä. Kuulostaa vanhan miehen puheelta ja kai sitten olen jo vanha.


Nythän kaikki suunnitelmat on hösättävä kasaan ja katsoa sitten mitä tapahtuu ja toivoa parasta sekä pelätä pahinta. Presidenttiys lienee ainoa instituutio, johon liittyy vielä jonkinlainen arvovalta. Presidentin ei tarvitse mainostaa mielipiteitään sosiaalisessa mediassa ja Suomessa presidentti harvemmin muutenkaan ajautuu mihinkään julkiseen riitaan.


Koivisto oli sen ajan presidentti kun olin lapsi. No joo, Kekkonenkin oli, mutta silloin en kyennyt vielä kovin paljon ajattelemaan. Ja lapsena jaksoin vielä katsoa ne presidentin uudenvuodenpuheetkin, nykyään niitä tulee harvemmin seurattua kovinkaan tarkasti.


Ennen presidentin ulkomaanmatkatkin olivat tapahtuma. Kuka muuten muistaa, missä Niinistö on käynyt viimeksi.


Koivisto oli sen ajan miehiä, että hän oli sodankin käynyt. Liekö siitä hänelle tullut se viisas harkintakyky. Kun on nähnyt kuolemaa silmästä silmään, tietää, ettei elämässä ole pahempaa odotettavissa kuin kuolema.


Mutta joo. Ajat muuttuvat. Ihmiset ovat nopeampia, mutta mieli hitaampi.

Runo satavuotiaasta Suomesta

Me emme rakenna tätä maata yhdessä.
Jos olemme koskaan rakentaneet.

Yhdet sanovat tekevänsä täällä kaiken,
toiset eivät halua tehdä mitään,
ja jotkut eivät saa tehdä mitään.

Jotkut haluavat kaiken,
toiset saavat kaiken,
ja jotkut eivät saa mitään.

Olemme eksyneet siitä, mikä joskus oli Suomi.
Tai sitä Suomea ei koskaan ollutkaan.
Vain oletus siitä, millainen Suomen piti olla.
Sellainen se ehkä hetken oli.

Sota on mennyt kauas pois,
mutta Suomessa se pysyy ikuisesti,
se on itsenäisyyden mitta,
ei anteeksianto, unohdus,
armon aika.

Onneksi olkoon Suomi sata vuotta.

Mitä tekisit elämäsi viimeisenä päivänä?

Katsoin televisiosta dokumentin kuolemaantuomituista vangeista Usassa. Tai oikeastaan heidän viimeisistä hetkistään. Yllättävän rauhallisia miehet olivat, vaikka tiesivät, että loppu koittaisi 48 tunnin päästä. Tietysti heillä oli ollut vuosia aikaa ajatella omaa kohtaloaan ja osa jo toivoi teloituspäivän koittavan.

Kuolemaantuomitut eivät voi ottaa elämästään tai oikeastaan viimeisistä hetkistään iloa irti, vaikka ovat niitä harvoja, jotka tietävät oman tarkan kuolinhetkensä. He eivät voi valita, mitä tekevät elämänsä viimeisinä hetkinä. Viimeisen ateriansa he saivat valita, mutta se siinä.

Olen miettinyt, että jos tietäisi tarkan hetken milloin kuolee ja olisi toimintakykyinen, miten elämänsä viimeisen päivän viettäisi. Juhlisiko kuin sananmukaisesti viimeistä päivää vai yrittäisikö hoitaa itseään vaivaamaan asiat, kun vielä viimeisenä päivänä ehtisi. Niitä kun aina jää.

Tieto omasta kuolemasta voisi olla liikaa. Seurauksena voisi olla pakokauhu tai lamaantuminen, ellei sitten olisi saanut tietoa omasta viimeisestä päivästä hyvissä ajoin etukäteen. Vai lamaantuisiko sitä jo etukäteen, kun asettuisi odottamaan omaa kuolemaansa. Senkun tietäisi varmasti tulevan, ihmiselämän harvoja odottamattomia asioita kun on kuolema.

Mutta jos tästä kaikesta ajattelusta pääsisi yli, niin... mitä sitä tekisi. Sitä voisi vain kävellä ympäriinsä ja katsella tätä maailmaa, jonka kohta joutuisi jättämään, miettien, ettei tämä maailma sittenkään kai niin paha paikka ollut. Muutakaan maailmaa meillä ei sillä hetkellä ollut.

Vuosaari (runo)

Olemme kuin peilit toisillemme, totesimme.
Vuosaari.
Parvekkeellasi tupakalla.
Punaviiniä ja tulevaa rakkautta.
Metrolla lopulta takaisin.

Olen vieraantunut siitä,
mikä oli kotini Helsingissä.
Se kuitenkin luetaan kodikseni.

Haavaani särkee.
Haavan sain, koska itse sitä halusin. 
Tämän haavan sain, että voin rakastaa.
Rakastajana olen kuin Napoleon,
intohimoinen, mutta ujonpuoleinen.

Suurmiehet kun syntyvät usein orpopoikina.
He pääsevät korkeammalle tasolle,
mutta eivät korkeampaan voimaan. 

Nauttimisen tuska

Kohta se on pääsiäinen. Taas kerran.

Tänään silmiini osui eräs lehtiotsikko, jossa näyttelijä Mikko Leppilampi ilmoitti, ettei osannut nauttia mistään. Sen enempää en tarinasta tiedä, koska en lukenut juttua.

Tuo on mielestäni eräs aikamme suurimpia ongelmia. Ihmiset eivät osaa heittäytyä ja nauttia. Ehkä meillä on vain liikaa aikaa miettiä ja odottaa jotain parempaa. Oli se sitten parempi ihmissuhde, työpaikka tai mikä tahansa.

Että se hetki ei vain riitä. Tai sitten ihminen itse ajattelee, ettei ole ansainnut nautintoa ja onnea elämäänsä. Joskus ennen suurimman osan ihmisten energia kai meni pelkkään selviytymiseen.

Miksi miettiä onnea ja siitä nauttimisesta, jos ei nauti ja ole onnellinen sekin on elämää. Ja elämä valuu ohi, jos ei siitä ota kiinni. Ei sekään kai ihmisestä tee pessimistiä, jos on sellainen, mitä on.

Miten vieraannuin politiikasta?

Sunnuntaina on kuntavaalit. Minulla ei ole aavistustakaan mitä puoluetta tai ketä henkilöä äänestäisin. Äänestänkö sitten vain näteintä naista? En tiedä, haluaisin tuntea yhteenkuuluvuutta jonkin henkilön mielipiteiden kanssa, mutta kukaan ei ole onnistunut minua tavoittamaan, vaikka kaikki mahdolliset välineet siihen nykyään löytyykin.

Kuntavaalimarkkinointi on ollut mielestäni vaisua. Esitteiden jakajia ei ole ollut riesaksi asti, eikä somessakaan varsinaisesti häiriköidä. Olisiko ehdokkailta jo itseltäänkin hävinnyt usko vaikuttamiseen kuntapolitiikassa?

Joskus olin hyvinkin aktiivinen politiikassa, mutta olen vuosien myötä vieraantunut politiikasta lähes täysin. Nykyisin seuraan sitä lähinnä ammattini vuoksi.

Olen äänestänyt kaikissa vaaleissa, mutta valinnan tehnyt vasta äänestyskopissa. En oikein allekirjoita minkään puolueen politiikkaa. Kaikki tuntuvat jotenkin vierailta.

Minusta politiikasta on tullut sellaista omien saavutusten ja tekojen kehumista ja keskinäistä riitelyä, joissa kaikki seisovat omissa asemissaan tukevasti antamatta yhtään periksi. Tyhjänpäiväistä saarnaamista, joissa saarnoista puuttuu sydän.

Kaipaan vuosi vuodelta enemmän syvempää tarkoitusta asiohin. Tuntuu, että sellaista on vaikeaa löytää politiikasta, eikä aina muustakaan elämästä. 

Niin, ehkä siksi vieraannuin politiikasta.

Jeesuksen kasvot raitiovaunun ikkunassa (runo)

Näin Jeesuksen kasvot raitiovaunun ikkunassa.
Jeesus ilmestyy harvoin,
harvemmin kuin pyhimykset,
ja vielä harvemmin harmaana sateisena päivänä,
päivänä kuten tämä oli.
Silloinhan hänen pitäisi ilmestyä,
kun ihmeet tuntuvat olevan kaukana.
Silloin, kun ihmiset istuvat yksin tai yhdessä,
ajatellen olevansa jossain muualla,
toivoen ihmeitä olevan vielä olemassa.

Timo Ryhäsen taidenäyttelyssä

Kävin viime viikonloppuna katsastamassa tuttuni ja nuoren lahjakkaan taiteilijan Timo Ryhäsen näyttelyn Suburbian Forestry Galleria 12:ssa. Eli suomeksi tuo voisi tarkoittaa kaupunkiviidakkoa tuo näyttelyn nimi.

Pidin kyllä Timon maalaukset kuvastavat hyvin elämämme ajan kaaosmaisuutta ja ihmisen yksinäisyyttä siinä. Unohtamatta kuitenkaan menneiden aikujen taruja ja myyttien vaikutusta meihin. Uskoisin että Timosta kuullaan vielä.

Tai niin minä ne taulut koin, katselkaa itse ja ihmetelkää.

Sophia Loren (runo)

Sinä olet Sophia Loren.
Kaikki sinun sanasi ovat kauniita
kuten sinä ja Sophia olette.
Minä odotan sinua joka päivä.
Ja minä tiedän etttä olet kipeä,
mutta silti hymyilet minulle.
Sellainen sinä olet,
maailman rakastavin nainen.
Sinun sanasi rauhoittavat,
niitä kaipaan joka päivä. 

Kuin Mengele

Luin hiljattain Gerald L. Posnerin ja John Waren kirjoittaman kirjan Josef Mengele - Elämä ja teot. Mengelen suurin osa meistä muistaa Auschwitzin keskitysleirin hirmulääkärinä, joka käytti uhrejaan mitä julmimpiin lääketieteellisiin kokeisiin.

Lisäksi hän oli kuulemma ainoa niistä natsiupseereista, joka pystyi valitsemaan selvinpäin ne, jotka menivät kaasukammioon ja ne, jotka kokivat hitaamman kuoleman keskitysleirillä. Muut eivät samaan pystyneet. Mengele suorastaan vaati päästä valintatilaisuuteen, koska hänen intohimonaan olivat kaksoset, joita hän erityisesti kaipasi kokeisiinsa.

Mengelen kaltaisia ihmisiä voisi pitää helposti raivohulluina petoina, mutta sitä Mengele ei ollut. Häntä pidettiin jopa kohteliaana miehenä. Mengele ei mitä ilmeisimmin tuntenut minkäänlaista katumusta tai syyllisyyttä teoistaan. Eniten häntä harmitti, että hänen "tutkimustuloksensa" tuhoutuivat.

Häntä voisi pitää jonkinlaisena kaksijakoisena persoonana, joka kykeni muuttumaan tilanteen mukaan. Varakkaasta suvusta lähtöisin olevana hän omana aikanaan varmasti tunsi muutenkin olevan muiden yläpuolella. Käsittämätöntä tietenkin on, miten lääkäri voi niin unohtaa valansa auttaa muita, mutta Mengele oli aikansa lapsi, jolloin demokraattisissakin maissa steriloitiin huoletta vammaisia ja sairaita.

Mengele oli niitä harvoja henkiinjääneitä kovan liigan natseja, joita ei koskaan saatu kiinni. Mitään ilon täyttämää ei Mengelen pakovuodet Etelä-Amerikassa olleet, vaan varsin yksinäistä köyhyydessä kituuttamista. Merkillepantavaa on, ettei Mengelen perhe koskaan täysin hylännyt miestä, vaan rahoitti tätä jopa. Ihmeellistä on siksikin, ettei Mengeleä koskaan saatu kiinni.

Tässäpä teille ihmevoide

Tässäpä teille ihmevoide, Zanna cream, joka on auttanut minun psoriasikseenkin. Katsokaa lisää tästä.

Amy

Katsoin Amy Winehouse-dokumentin ja kirjoitin runon.

Amy
Yö kysyy minulta, miksi minut hylkäsit.
Minä vastasin, en ole hylännyt.
Odotan vain hetken.
Sinä tulet aina takaisin yö.

Mitä sitten tapahtuu?
Katsoin aikaa tarkistaakseni,
oliko tämä jo tässä. 

Ja sinä tulit yö,
vaikka pyysin,
ja en sinua pyytänyt.

Miten ihmisen tulisi asua ja elää?

Ystäväni Kirsi Haapamatti on kirjoittanut kirjan Unelmien ekokylät, joka kertoo suomalaisista ekoyhteisökylistä nimensä mukaan ja tietenkin niiden asukkaista, joiden tarinat ovat mielenkiintoisia. Monet ovat lähteneet hyvinkin palkatuista hommista valitakseen toisenlaisen tavan elää. Se vaatii rohkeutta ja sitä täytyy kunnioittaa.

Jos rehellinen olen, minusta ei olisi ekoyhteisöasujaksi, eikä minkäänlaiseksi yhteisöasujaksi. Itse olen tyytyväinen rauhaan kerrostalokaksiossa, sillä missään muualla ei saa enemmän olla kuin kerrostaloasunnossa. Kuollakin saa rauhassa. Sain armeijassa riittävästi kokemusta yhteisöasumisesta.

Yleensä ekoyhteisöihmisiä pidetään jonkinlaisina hihhuleina, joiden pyrkimyksille naureskellaan tavallisten ihmisten toimesta. Mutta tämä on tavallista, se, joka yrittää jotain muuta kuin mitä suurin osa tekee, on aina pilkankohde.  Itse en kyllä naureskele, minusta on aina hienoa, jos jotkut ihmiset valitsevat asumiselleen ja elämälleen toisenlaisen tien, mikä on siihen kiveen kirjoitettu.

Suomessahan on kiveen kirjoitettu, että oma asunto täytyy olla. Mielummin omakotitalo, mutta paremman puutteessa sitten oma kerrostaloasunto. Kaikki muu on sitten erilaista ja ihmeellistä. Vuokra-asumistakin pidetään vain välivaiheena omaan asuntoon. Sääli. Että ajattelu on näin urautunutta.

Itse en usko, että maailmaa pelastetaan ekoilulla, se vaatisi jonkinlaisen maailmanlaajuisen kriisin, jolloin ihmisten olisi pakko muuttaa kulutustottumuksiaan ja elämäntyyliään. Sellaista ei vielä ole kaikista uhkakuvista huolimatta näköpiirissä.

Ja jokainen tiedämme, että nykypäivän mukavuuksiin tottuneiden ihmisten on vaikea tottua yhteisöllisyyteen. Se entisaikojen haikailtu yhteisöllisyyskin oli vain olosuhteiden pakko. Oli pakko asua ahtaasti ja yhdessä, kun vaihtoehtojakaan ei ollut. Ainakaan köyhällä kansalla.

Elämme siitä onnellista aikaa, että meillä on nykyään vaihtoehtoja. Me voimme valita elämämme ja elämäntyylimme itse. Ennen sitä mahdollisuutta ei ollut. Siitä tulisi olla kiitollinen.

Rumat ja kauniit

Anu Saagim sanoi Maria Veitolaa rumaksi. Kohu oli valmis. No. Maria Veitola tuskin on rumimmasta päästä. Onhan hän hoikka ja hänellä on kauniit kasvot, näitä ominaisuuksia pidetään yleisesti kauniin ihmisen merkkinä.

Kansa raivostui Veitolan puolesta, koska suurin osa kansasta on joko tavallisen näköisiä tai rumia. Kauniit eivät raivostu siitä, että jotakin haukutaan rumaksi, sillä he tietävät olevansa kauniita, eikä heillä ole ulkonäkönsä suhteen hätää tai itsetunto-ongelmia.

Yleensä unohtuu, että kyllä maailmassa toden totta on sekä rumia ja kauniita. Siitä ei pääse yhtään mihinkään. Kauneus on katsojan silmässä, mutta vain pienen osan katsojista. Tiettyjä ihmisiä pidetään kauniina ja tiettyjä rumina. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää mitään muuta.

Ei kauneuskilpailuja järjestetä rumille, vaikka mielestäni siinä olisi ideaa. Valittaisiin kaikkein rumin, mutta tällaista ei hienotunteisuussyistä ainakaan nykyisin voi enää järjestää.

Rumuus on mielestäni ihan ok, jos on sinut rumuutensa kanssa. Suurin osa rumista ihmisistä tuskin on. Se johtuu jo siitä, että he aistivat muiden katseet. Näitä katseita luovat eniten tavallisen näköiset, joita suurin osa meistä on.

Rumuus ei ole elämän loppu. Ruma ihminen voi kompensoida ulkonäkönsä puutteet muilla ominaisuuksilla. Älykkyydellä, sosiaalisuudella näin esimerkiksi. Näin hän voi saada itselleen jopa kauniin ihmisen.

Salaperäinen (runo)

Sinussa on jotain niin salaperäistä,
jollaista en ole kenessäkään
kohtaamassani  havainnut.
Yllätät minut kerta toisensa jälkeen,
sinussa on vähän ennalta-arvattavaa.

Sinun kanssasi jokainen hetki
on johdatusta johonkin,
josta sinä olet tullut,
ja jota sinusta yritän etsiä.

Minä olen palvelijasi
tällä johdatuksen tiellä,
josta ihmiset ovat puhuneet
alkuajoistaan lähtien.

Mechelininkadun lehmukset

Ne kaatoivat Mechelininkadun lehmukset.
Ne olivat kuulemma lahonneet.
Se, mikä oli joskus kaunista
on nyt rumaa ja paljasta.

Noita lehmuksia katselin, kun kävin luonasi,
lehmukset kaatuivat sen jälkeen,
kun minäkin kaaduin ja kaduin,
ja sinä minut olit jo unohtanut.

Uskon, jos uskon

Uskon, jos uskon, sanotaan.
Se onkin haastava tehtävä mietittäväksi.


Miksi uskoa, jos ei usko?
Ja jos ei usko oikeasti?


Miksi täytyisi uskoa?
Ja mihin täytyisi uskoa?


Ihmisiin, uskoon, elämään?


Mikä on usko?


Mistä lähtee usko?
Tarvitseeko kaikkien uskoa?
Selviääkö ilman uskoa?


Mikä on uskon tehtävä?

Kristallinen pääkallo (runo)

Se paljastui sittenkin valheeksi.
Toive aitoudesta oli vahvempi kuin valhe. 
Kristallinen pääkallo ei ollut atsteekkien tekemä.
Ei edes roomalaisten.
Ei edes isoisän.

Eikä siinä ollut taikaa mitä toivoimme.
Kristallinen pääkallo ei kyennyt tappamaan.
Ei kostamaan. 
Ei edes pelastamaan.
Ei antamaan anteeksi tai antamaan armoa.

Se oli tavallista lasia.
Ja sen oli tehnyt joku, joka yhä elää kanssamme.

Enää ei kristallista pääkalloa kierrätetä näyttelyissä.
Enää eivät ihmiset sitä ihastele.
Sen arvo hävisi.

Nyt se lepää pölyttyneenä jonkun kokoelmissa.
Ja siitä halutaan eroon. 
Sen taika tuhoutui, kun valhe muuttui todeksi,
eikä todellisuudessa ei ole taikaa.

Runo Saara Aallon laulukilpailuvoitosta ja sen seuraamuksista

Saara Aalto voitti laulukilpailun vakavan,
vaikka jäi toiseksi.

Kansa tuli hulluksi. Se riensi toreille. Saara on otettava vastaan.
Tämä on mestaruus, jota Suomi on odottanut.
Urheilu ei enää anna voittoja.

Suomi on vihdoin voittanut.
Hurraa. Hurraa.
Meidän Saara.
Suomi on voittanut.

Saara on uusi tähti. Kyllä kurjuus nyt väistyy maastamme.

Saara on joka paikassa. Valkoisessa turkissa.
Suomalainen jääprinsessa. Suomi voitti.

Mitä tästä kaikesta seuraa?
Uusi enkeli, vai unohdetaanko hänet?
Kunnes seuraava voittaa ja joku häviää voittonsa?

Kävelyllä Tallinnassa (runo)

Halusit kulkea käsipuolessani Tallinnassa.
Ajattelin, että sinun täytyy olla ihme,
joka on pudonnut taivaasta.

Naisen, joka pitää punaviinistä,
joka antaa minulle lahjaksi savukerasian,
täytyy olla hyvä.

Nainen, joka tietää, mistä hyvää ruokaa löytyy,
on jo korvaamaton.
Meillä oli kiire takaisin laivaan,
sillä laivat eivät odota,
niin hyvää kuin elämä odottaessa voikin olla. 

Sanoit, että olen hyvä sellaisena kuin olen,
ja minä sanoin sinulle, että olet hyvä
sellaisena kuin olet.

En olisi tässä, ellei yhteiskunta olisi...

En olisi tässä -kampanjassa eri ihmiset ovat kirjoitelleet, minkälaista tukea he ovat saaneet hyvinvointivaltioltamme elämänsä eri vaiheissa. 


Joo, pakko myöntää, että itsekin tulee tartuttua yhteiskuntamme negatiivisiin puoliin. Tässä en todellakaan yksin, sillä kaikki lähtee nykyään negatiivisuudesta positiivisuuden sijaan. Ja joo, ongelmia toki riittää yhteiskunnassamme, mutta myös paljon hyvää.


Pakkohan se on myöntää, että yhteiskunta on tukenut minuakin runsaasti varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa. Ihan heti syntymästä lähtien. Minua on pyöritelty ja ihmetelty neuvolassa. Ja koulujärjestelmä on suonut minulle aivan erilaiset mahdollisuudet kuin kehitysmaissa. Ongelmistaankin huolimatta suomalainen peruskoulujärjestelmä on laadukas.


Olen nauttinut opintotukea, joskaan en ole vuosikymmentä viettänyt yliopistossa. Opintolainaakin olen saanut. Sosiaalihuollon palveluistakin olen nauttinut hetken toimeentulotuen muodossa. Samoin kuin työttömyyskorvauksen.  Olin myös hetken kunnan pyörittämällä työpajalla niinä aikoina kuin olin pahiten ulalla. Sen kautta löysin ihme kyllä ammatinkin.


Olen siis joidenkin mielestä ehtinyt olla sosiaalipummikin.
Olen myös antanut elämästäni kahdeksan kuukautta armeijassa. Joskin mielestäni tuon ajan yhteiskunta olisi voinut käyttää osaltani järkevämminkin.


Julkista terveydenhuoltoakin olen käyttänyt ja työterveyshuoltoa, jota sitäkin yhteiskunta tukee. Samoin saanut lääkkeistä Kela-korvauksia. Oikeastaan kun nyt ajattelee, niin kohtuu turvattu tämä yhteiskuntamme on. Niin monessa asiassa on jelpattu.


Nyt tietysti maksan enemmän kuin saan, mutta kai se on ansaittua, koska olen paljon saanutkin.


Uusi Kelan pääjohtaja taivasteli tässä muuten hiljattain, että ihmettelee, miksi ihmisille maksetaan siitä, etteivät ne tee mitään. Joskus olen minäkin etuisuuksia yhteiskunnalta saanut, mutta minun tapauksessani ne ovat saaneet liikkeelle.


Ehkä joidenkin tapauksessa ne lamauttavat tai muuta mahdollisuutta ei enää ole tai yhteiskunta ei enää halua ihmistä osakseen. Jotkuthan eivät hae lainkaan yhteiskunnalta apua, vaan varsinkin nuoret miehet saattavat jäädä kotiin makaamaan vanhempiensa elätettäväksi.
Pakko tietysti tässä yhteydessä myöntää, että vallalla on nykyään henki, että minulle kaikki ja heti nyt yhteiskunnalta. Ja jos jotain viedään, niin se on loukkaus henkilökohtaisesti. Niin, yhteiskunta tekee nykyään melkein kaiken muun, paitsi ruokkii nälkäisimmät suut, joista huolenpito on jätetty ruoka-avulle.