Huutava vanha nainen (Bukowskia mukaellen) runo

Yläkerran vanha nainen huutaa taas.
Hän vihaa tupakkaa.
Mitä hän vihaa oikeasti?
Minuako?
Kaikkia meitä, jotka olemme hänelle sukunimi?

Hidasta pysähtynyttä elämäänsä hän vihaa,
jolla ei ole yllätyksiä tarjota.
Näitä pysähtyneitävanhoja naisia on aivan liikaa,
ja maailma muokkaa meille lisää sellaisia.

Oliko vanhalla naisella juoppo mies,
tai miestä ollenkaan?
Jäikö hän yksin, koska ei kyennyt avaamaan sydäntään?
Petettiinkö häntä? Pettikö hän?
Jäikö lapsena vaille rakkautta?
Jostain viha kumpuaa.

Käykö vanha nainen ikinä missään?
Hän on aina kotonaan.
Odottamassa.
Joku tekee virheen.

Onko vanhan naisen elämänsä vain viha
muita ihmisiä kohtaan,
niitä ihmisiä, jotka vielä näkevät elämän
pienten, kiusallisten, vaivaavien
asioiden lomasta.

Vanhan naisen ääni on lähes olematon,
mutta itselleen hän kuulee huutavansa.

Silti on parempi vältellä häntä,
ihmiset, jotka elävät vihasta ja kaunasta,
saavat elämän tuntumaan muillekin
vaivaannuttavan turhalta.