Häpeä

American Idolsia katsoessani tunsin väistämättä häpeää kaikkein friikimpien koelaulajien puolesta. En aio tosin kirjoittaa enempää Idolseista, vaikka sormeni siihen syyhyävätkin, vaan kirjoitan häpeästä tai oikeastaan siitä, miten häpeän pelko estää ihmisiä toimimasta.

Häpeän vastaisen toiminnan suurlähettiläänä on toiminut Suomessa Jouko Turkka, onpa hän kirjoittanut siitä romaaninkin tittelillä "Häpeä". En kyllä siitä hirveästi ymmärtänyt, mutta tarkoituksen kyllä.

Suomessahan ihmiset opetetaan pienestä pitäen alitajuisesti hokemaan itselleen "toivottavasti en vain nyt nolaa itseäni" tai "mitä jos sanon jotain tyhmää ja kaikki nauravat minulle".

Tämä johtaa siihen, ettei enää oteta riskejäkään ja alistutaan ennalta määrätyyn kohtaloon ja polkuun elämässä. Monet menestystarinat ovat alkaneet häpeän sietämisestä, joku on uskaltanut ottaa riskin ja pärjännyt esimerkiksi bisneksessä hyvin. Kuka uskoi esimerkiksi tosissaan, että YouTubista on tullut sellainen menestystarina, kun siitä on nyt tullut? Nyt palvelun perustaneet ovat miljonäärejä.

Suomessa on kaiken maailman tuki- ja vertaisryhmiä. Minulla olisi idea, perustetaan häpeän pelosta kärsivien tukiryhmä, sille kyllä löytyisi käyttöä.

Itse en ole yhtään hurskaampi. Omaa toimintaanikin lamautti pitkälle aikuisikään häpeän pelko oikein isossa määrin. Muutama vuosi sitten tulin siihen tulokseen, että mitä sitten. Pöydän alta on noustava pöydän päälle, jos jotain haluaa saadakin ja vaikka ei saisikaan, tietää ainakin antaneensa kaikkensa.

Lukemattomat kerrat olen nolannut itseni mauttomilla jälkeen päin kaduttavilla kommenteilla, ihmissuhteissa tai missä tahassa muussakin. Toisaalta olen taas vastapainona saanut lahjan alkaa elää täysillä suruineen ja iloineen.

Tehnyt elämäni omakseni, eikä muiden.

Onneksi olkoon Nokia

Onneksi olkoon Nokia, olet nyt sitten suurempi kuin tuloiltasi kuin Suomen valtio. Menestys on aina hieno juttu, sattui se kenen kohdalle hyvänsä. Sen verran kapitalistia minussakin on.

Meillä taitaa Suomessa olla vain nyt valtio valtiossa Nokian menestyksen myötä. Ulkomaillakin vähemmän koulujakin käynyt tietää Nokian suomalaiseksi yritykseksi. Mutta miten tietää Nokia? Yhdelle valtiolle on aika vaarallista olla riippuvainen yhdestä yhtiöstä. Entä jos Nokia vaihtaa kirjansa jonnekin muualle.

Jorma Ollila on siitä onnellinen mies, ettei hänen tarvitse kilpailla lehtien palstatilasta. Lehti tai televisio on aina  tyytyväinen saadessaan hänet haastatteluunsa. Sitten Jorma opastaakin isällisesti Suomen kansaa ja valtiota oikealle tielle, jonka hän tietenkin itse tietää. Nokian ylenmääräisestä huomioimisesta tulee mieleen Nokialta alkanut herätysliike. Siinä missä toinen kaataa uskon avulla, taitaa toinen kaataa rahan avulla. Ja kummankin herännäiset uskovat aatteeseensa yhtä tiukasti.

Paluu ajatuksen alkuun. Minkälainen paikka Suomi olisi ilman Nokiaa? Myönnän olevani sen verran tietämätön taloudesta, etten tiedä paljonko Nokia Suomeen rahaa tuottaa muodossa tai toisessa. Suuri tuon rahamäärän täytyy olla. Historiastahan ja eritoten eläinmaailmasta löytyy paljon esimerkkejä liian yksipuoliseen elinympäristöön sopeutuneista eläinlajeista, joiden kohtalona on ollut sukupuutto.

Käyköhän meille suomalaisillekin niin?

Jätä Matti jo rauhaan Susan

Tänä turhien julkkisten aikakautena kyllä tämä Susan Kuronen taitaa olla sitkeimpiä. Jo kerran luvattuaan poistua julkisuudesta on hän nyt päättänyt kirjoittaa vaalikirjan "vuosisadan rakkaustarinastaan", joka kesti noin puolisen vuotta.

Mietityttää, mitkähän hänenkin motiivinsa ovat. Luultavasti yksi syy on ainakin raha. Kaipa juorulehdetkin haastatteluistakin hänelle maksavat. Eipä ole kaikkien kirjankustantajien etiikassakaan kehumista, jos tämän tyyppisiä kirjoja julkaisuohjelmaansa valitsevat. Jos Susanin tarkoituksena on kostaa näin vaalien alla Matille taitaa tulos olla kyllä päinvastainen.

Henkilökohtaisesti olen hyvin kyllästynyt koko jupakkaan. Näin uskoisin koko kansan olevan iltapäivälehtiä lukuunottamatta. Kuka vaalien jälkeen pääministeriksi tuleekaan, kannattaa hänen varmistaa taustansa kiusallisten vanhojen romanssien varalta.

Vanhat lukioheilatkin kaivettaneen esiin tulevaisuudessa. Tai jos avioliitto on hajoamassa kannattaa kulissit pitää pääministerikauden ajan kasassa, ettei käy niin kuin Matille. Blogi kannattaa myös jokaisen poliitikon perustaa, että saa oman versionsa ensimmäisenä julkisuuteen.

Eipä olleet koulut lintukotoja ennenkään

Tällä viikolla koulujen turvallisuus on noussut otsikoihin. Ensin Ruotsissa ja nyt Opettaja-lehdessä ehdotettiin kouluihin jo turvamiehiä. Keskustelu toi elävästi mieleen omat muistot eräästä itä-vantaalaisesta yläasteesta 90-luvun alusta. Tuolloin en olisi kokenut vartijoita lainkaan hullummaksi asiaksi, vaikka oppilasrauha pitäisi ratkaista muilla tavoin, ennen kuin oppilaat kantavat jo aseitakin tunnille.

Opiskelu omassa "opinahjossani" oli lähestulkoon mahdotonta. Muutama häirikkö terrorisoi lähestulkoon kaikkia tunteja lukuunottamatta niitä tunteja kun lintsasivat. Luokka pienenkin hurjasti yhdeksännellä luokalla, kun porukkaa siirrettiin urakalla tarkkailuluokalle.

Opettajilla ei ollut muutamaa lukuunottamatta minkäänlaista auktoriteettia. Lukioon mennessäni arvosanani laskivat kuin lehmänhäntä ja osa lukiossa eteentulleista perusasioista oli minulle tuntemattomia, koska olimme katsoneet kyseisen aineen tunneilla lähinnä videoita.

Itse erotuin massasta omine kiinnostuksineni ja pienen kokoni vuoksi. Luonnollisesti kimpussani häärikin vähintään joku "vittuilija" tai muu henkilö, jolle persoonani oli syystä tai toisesta ylitsepääsemätön kestettäväksi. Vähintään viikottain tai useimmiten päivittäin. Kiusauksesta ei ollut kukaan kiinnostunut, vaikka minua ei koskaa murtumaan saatukaan.

Itse en koe saaneeni kovinkaan hyviä eväitä suomalaiselta peruskoulujärjestelmältä. Useimmat asiat opin yläasteella lähinnä itsekseni. Ala-aste oli eri juttu samoin kuin lukio, joissa opetus oli tasokasta. Tosin näissä kouluissa oppilaat olivatkin vähemmän ongelmaisia.

Ehkäpä vartijat saattaisivat pelastaakin edes pari lahjakasta lasta itsetunnon murskaamiselta.

Hillary presidentinvaaleihin

Olen aina ollut kiinnostunut Yhdysvaltain historiasta ja politiikasta. Siinä on jotain niin mahtipontista ja ristiriitaista verrattuna tasapaksuun suomalaiseen politiikantekoon. Seuraavista presidentinvaaleista on tulossa erittäin mielenkiintoiset Hillary Clintonin ilmoitettua ehdokkuudestaan. En kyllä usko hänen läpimenoonsa siitä syystä, että hän on nainen ja avoimesti liberaali. Perusjenkki on yhä varsin vanhoillinen.

Vaikea kuvitella, että hän punaniskojen ääniä etelästä keräisi. Hillaryn mahdollisuudet taitavat olla siinä, saako hän naiset uurnille valitsemaan ensimmäistä naispresidenttiä. Tällä hetkellä se tuntuu vain yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin latinon tai mustan valitseminen Usan presidentiksi. Parhaimmat mahdollisuudet tähän ovat vain West Wing-sarjassa. Toisaalta Kekkosen jälkeen olisi Suomessakin ollut vaikea kuvitella naispresidenttiä ja nyt puolestaan on vaikea kuvitella miestä presidenttinä Halosen jälkeen.

Hillary vienee demokraattien presidenttiehdokkuuden, siihen uskon vahvasti. Demokraateilla kun ei ole toista yhtä suurta nimeä. Republikaanit ovatkin suurempi kysymysmerkki. Lähes jokainen on ryvetänyt itsensä Irakin sodan kannattajana ja Irakin sodalla ei seuraavia vaaleja voiteta. Nimekkäimmätkin ehdokkaat alkavat olla pappaiässä. Usan politiikka on kuitenkin ollut aina yllätyksellistä. Uusia nimiä voi hyvinkin tulla. Tuskin kukaan uskoi Bill Clintoninkaan voittavan huippusuosittua George Bush vanhempaa.

Usalle olisi Hillaryn valinta parasta mitä voisi tapahtua. Maailmanpoliisin maine saattaisi lieventyä ja köyhä kansa päästä slummeista eteenpäin. Hillary Clintonin sosiaali- ja terveydenhuoltoon organisoimat hankkeethan torpedoitiin Bill Clintonin kaudella. Presidenttivaltaisessa Usassahan presidentin tekemiä aloitteita on jo vaikeampi kaataa.

Monesti kirjoitettu Lennon

Olen vasta nyt ehtinyt perehtymään jouluna lahjaksi saamaani John Lennonin elämäkertaan. Sen on kirjoittanut Larry Kane, joka ainakin väittää olevansa Johnin läheinenkin ystävä. Mitään uutta kirjassa ei sinänsä kaltaiselleni John Lennon -fanaatikolle ole.

Ylisanoja riittää, vaikka kirja väittääkin paljastavansa todellisen Johnin. Minusta tuntuu, että todellista Johnia ei tainnut tuntea edes John itse. Sen verran ristiriitainen persoona hän oli.

Itse tutustuin Lennonin musiikkiin luonnollisesti Beatlesin kautta. Puolivahingossa sain sitten eräältä ystävältäni Imagine-levyn lainaksi. Huomasinkin, että mies on aivan loistava sooloartisti varsinkin niillä levyillä, johon ei ole otettu mukaan Yoko Onon "kokeellista musiikkia". Mennäkseni itsekin ylisanoihin Lennonilla oli aivan loistava kyky saada lauluihin tunnetta ja antaa myös epävarmuutensakin näkyä.

Lennoniin on jotenkin helppo samaistua vaikka oma elämä onkin kaukana supertähden glamourista. Jos raadollista rockbisnestä nyt voi edes glamouriksi nimittää. Omassa itsessäänkin sitä tunnistaa maailmanparantaja/idealistin ja sitten sellaisen itsestään epävarman rääväsuun. Lennonilla epävarmuus kumpusi lapsuuden isättömyydestä/äidittömyydestä, jota edes supertähteys ei kyennyt täysin lieventämään.

Ennen aikojaan kuolleista tulee tahtomattaankin ajateltua, että missä he olisivat nyt, jos eläisivät? Kiertäisikö Lennon Bonon kilpailijana hyväntekeväisyystilaisuuksissa ympäri maailmaa, vai rahastaisiko vanhoilla biiseillään Hartwall-areenalla?

Lennonista on vaikea kuvitella oikein mitään näistä, sen verran 60-lukulainen hahmo hän oli. Ehkä osa myytistä säilyikin Lennonin kohdalla, kun hänen ei tarvinnut koskaan tehdä näitä väsähtäneiden pappa-kiertueita, jossa vanhaa idolin myyttiä yritetään pitää yllä kieltämällä yleisöltä entisen puolijumalan valokuvaus.

Lennon on onneksi aina Lennon.

Isänmaallisuus ja irtisanomiset

Kummisetä-elokuvan alussa Donin luokse apua pyytämään tullut kauppias sanoi uskovansa Amerikkaan. Samoin uskon minä Suomeen, vaikka sitä käsitystä ei välttämättä blogejani lukiessa saa. Olen nimittäin varsin kotiseuturakas ihminen.

En ole ainoa tässä maassa jonka viime vuosien jätti-irtisanomiset saavat raivoihinsa. Minusta on törkeää, että valtiontukea nauttineet yritykset siirtävät tuotantoaan ulkomaille. Samaan aikaan nämä samat yritykset vaativat työntekijäpuolelta vanhaa kunnon asevelihenkeä tupo-neuvotteluihin. Ihmettelen, ettei valtiovalta löydä keinoa yritystukien takaisinperimiseen näiltä irtisanojayrityksiltä.

Isänmaallisuudestani huolimatta en ole nurkkakuntainen ja ymmärrän maailman muuttuvan ympärillä. Kysymys vain kuuluu, onko mahdollisimman suuri voiton tavoittelu kaiken tarkoitus. Joku joskus sanoikin, että pörssiyhtiön ainoa tarkoitus on tuottaa osakkailleen mahdollisimman suurta voittoa. Näin varmasti onkin tämän 2 prosentin mielestä väestöstämme.

Muunlaisiakin ratkaisuja löytyy. Monet suhteellisen suuretkin perheyritykset ovat menestyneet kotimaassa ihan hyvin siirtämättä tuotantoaan ulkomaille ja pikkuhiljaa vaihtamalla yrityksensä tuotantoalaa.

Minusta kuluttajien/kansalaisten ei tulisi vain alistua näille irtisanomisuutisille. Jokaisella on oikeus valita mitä itselleen ostaa. Itse en aio enää jatkossa ostaa niiden yritysten tuotteita, jotka irtisanovat suhteettoman suuria määriä ihmisiä ja siirtävät tuotantoaan ulkomaille.

Joskus made in finland -tekstilläkin oli vielä merkitys.

Homot eivät kelpaa SPR:lle

Tämän päivän Iltalehdessä oli mielenkiintoinen juttu. Erästä homomiestä oli pyydetty SPR:n toimesta luovuttamaan luuydintään, mutta kieltäydytty, kun oli selvinnyt miehen seksuaalinen suuntautuneisuus. Mies oli kuitenkin ilmoittanut jo eläneensä useamman vuoden vakituisessa parisuhteessa, eikä harrastanut irtosuhteita.

Itseäni moinen suhtautuminen hieman kummastuttaa, kun ajatellaan, että tilastojen valossa HIV on jo yhtä yleinen heteroilla ja homoilla. Ja yleisin tartunta taitaa tulla jo ulkomailla harrastetusta heteroseksistä. Aika asenteellista SPR:ltä, kun toisaalta valittavat koko ajan verenluovuttajien vähyyttä ja kansalaisten laiskuutta kanssaihmisten auttamisessa.

Jutussa haastateltu SPR:n ihminen vetosi eurooppalaiseen käytäntöön asiassa. Näin sitä Suomi toimii aina EU:n mallioppilaana sekä hyvässä että pahassa.

Älkää pelätkö, en ole näin heterona alkamassa homoaktivistiksi, mutta itseäni suututtaa kaikenlainen syrjintä yli kaiken ja vieläpä yleishyödyllisessä järjestössä kuten SPR:ssä, jonka työtä olen arvostanut suuresti.

HIV itsessäänkin on painunut jotenkin julkisuudessa unholaan, mikä tietysti on osaltaan hyvä asia, ettei asiasta tehdä enää ruton kaltaista hysteriaa, kuten 80-luvulla tehtiin. Toisaalta taas ihmisiltä unohtuu HIVin saamisen mahdollisuus mielestään. Kukaanhan ei samoin usko koskaan saavansa keuhkosyöpää tai maksakirroosia.

Suhtautumisessa homouteen ylipäätään olisi Suomessa miettimisen aihetta. Siinä missä television virkeät tyylihomot ovat koko kansan suosikkeja tavalliseen perushomoon suhtaudutaan huomattavasti nihkeämmin. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, mitä toisen ihmisen seksuaalisuus ylipäätään kuuluu minulle. Enhän heteroltakaan kysele hänen seksielämästään. Miksi siis homojenkaan seksielämä kuuluisi minulle sen enempää.

Etelä-Amerikka suuntaa vasemmalle

Etelä-Amerikka on kiehtova paikka - arvaamaton - siinä missä maanosaa hallitsivat pitkään vallankaappausten värittämät oikeistodiktatuurit, on nyt vallassa enemmän tai vähemmän vasemmalle kallellaan olevat poliitikkopersoonat.

Hugo Chavez on mielenkiintoinen sekoitus Fidel Castroa ja Nikita Hrutsevia. Ja tällä hetkellä johtava piikki Usan lihassa, kun Castron voiman päivät ovat ohitse. Vaikka demokratia  on maassa niin ja näin, on Chavezilla kuitenkin halua parantaa köyhien asemaa. Etelä-Amerikan uusin Chavez on puolestaan Bolivian presidentti Evo Morales. Joskin hiukan maltillisempi. Hienoa, että Bolivia on vihdoinkin saanut presidentin, jota ei kiinnosta pelkästään kansan riisto.

Etelä-Amerikan maita onkin riistetty surutta koko niiden historian ajan. Ensin espanjalaiset ja potugalilaiset ja myöhemmin usalaiset ja eurooppalaiset velkaannuttamalla maat vararikon partaalle. Argentiina taisi käydä syvimmällä ja Brasiliaa ja Kolumbia riivaa huumerikollisuus. Argentiina kävi myös yhden mielestäni mielettömimmistä sodista - Falklandin sodan. En jaksa ymmärtää miksi tuhansien kilometrien päässä oleva Britannia ylipäätään pitää saaripahasta kynsin hampain kiinni. Itseäni on aina kiehtonut Argentiina muunkin kuin Evitan takia.

Saa nähdä miten maat pärjäävät uudessa suunnassaan. Hapattaako valta uudet presidentit ja vanha espanjalais-portugalilaisyläluokka palaa valtaan. Ainakaan Boliviassa sitä ei toivoisi, kun enemmistönä olevat intiaanit ovat vihdoin päässeet valtaan.Toisaalta kuumaveriset eteläamerikkalaiset ovat harvemmin jaksaneet odottaa pysyvää muutosta, kun demokratian perinnettä ei ole kuin maailman ohuimpaan kirjaan.

Amerikkalaisen tv-draaman uusi nousu

Usein kuulee väitettävän, että eihän sieltä televisiosta mitään hyvään koskaan tule. Näin sitä marisen myös itsekin. Vaikka tv:stä tulevien elokuvien taso on monesti sanonko mitä, telkkarista tulee kyllä hyviä draama että komediasarjoja.

Vieläpä kaikki amerikkalaisiakin. Amerikassa on nyt laadukkaiden sarjojen buumi pitkän kuivan kauden jälkeen.

Paras komediasarja tällä hetkellä on ehdottomasti "Kovan onnen kundi". Konsepti on aivan loistava, reppana pikkurikollinen yksinkertaisine veljine korjaavat virheitään listan avulla. Ja töppäilyjä on luonnollisesti runsaasti. Henkilöhahmot ovat raikkaita, eivätkä todellakaan Cosby-perhettä. Päähenkilö Earlin ex-vaimostakaan ei ole tehty pikku-enkeliä amerikkalaisten komedioiden tapaan. Ei ihme, että sarja palkittiin usealla Emmyllä Amerikassa.

Neloselta tulee pari hyvää amerikkalaista draamaa. Loistavat "Asema 62" ja "Shield". Kummassakin on ymmärretty tehdä päähahmoista mielenkiintoisia. Asema 62 kertoo uskottavasti newyorkilaisesta paloasemasta. Päähenkilö juttelee välillä Jeesuksenkin kanssa ja 11.9. kuolleiden kavereidensa kanssa yrittäen toipua samalla alkoholismista ja avioerosta, joten käsikirjoittajilla ei riitä juonesta pulaa. Ja kaikki muut palomiehet ovat vähintään tarinoiltaan yhtä mielenkiintoisia.

Shield taas kertoo losangelesilaisen slummialueella sijaitsevan poliisiaseman arjesta. Poliisit tosin eivät ole poliisikoulun kunniakirjasta, vaan häilyvät enemmän tai vähemmän lain rajamailla, joka sinänsä ei ole uusi idea, mutta toteutettu tuoreesti.  Roturistiriidatkin on tuotu uskottavasti esille.

Hyvin kirjoitettua sarjoja kaikki kolme. Samoin täytyy mainita myös Sopranos ja House. Amerikkalaiset ovat päässeet teennäisistä henkilöhahmoista eroon ja se näkyy.

Varokaahan britit, ette tee enää laadukkainta draamaa yksinvaltiaina...

Suvaitsevaisuus lähtee yksilöstä

Ystäväni välitti minulle viime viikonloppuna uutisoidun uutisen. Ranskassa ollaan nimittäin poliisin toimesta kielletty sianlihakeiton jakelu köyhille sillä perusteella, että se loukkaisi muslimeja ja juutalaisia.

Hetken aikaa minulla meni uutista hämmästellessä. Korostettakoon nyt heti, ettei minulla ole mitään kyseisiä kansanryhmiä vastaan ja kunnioitan heidän eettistä näkemystään, mutta eiköhän tässä uutisessa olla menty suvaitsevaisuudessa vähän liian pitkälle. Epäilenpä, että köyhillä itsellään ei tätä keittoateriaa vastaan olisi mitään ollut.

Vaikka suvaitsevaisuus eri kulttuurien kesken on tärkeä juttu, välillä tuntuu, että kaiken ymmärtäminen alkaa jo haitata yhteiskunnan toimivuutta. Joku leimaa minut nyt varmaan rasistiksi ja vähemmistövihamieliseksi, mutta näin asia on. Suomalaisten köyhien ruokajonoissa tuskin taitaa hirveästi olla valinnanvaraa muuten kuin makaronin ja pastan välillä.

Joskus muistan kuulleeni, että joissain päiväkodeissakin olisi yritetty kieltää joululaulujen laulaminen, sillä perusteella, että muut kuin kristityt lapsetkin joutuisivat osallistumaan. Käsittääkseni on mahdollista kuitenkin järjestää erilliset ryhmät siksi aikaa ja esimerkiksi päiväkodeissa pääkaupunkiseudulla on jo melko paljon eri kulttuuritaustaista henkilökuntaa. Muutenkin taitaa olla niin, että lapset ovat niitä ainoita ihmisiä, joilla ei lainkaan ennakkoluuloja. Alle kouluikäisille kun kaikki ovat aidosti samanarvoisia.

Jotenkin tuntuu, että kaiken ylenmääräinen erottelu päinvastoin lisää ennakkoluuloja ja suoranaista rasismiakin. Jos emme opi jo lapsena elämään keskenämme, opimme sitä tuskin myöhemminkään, jolloin kodista ja muusta ympäristöstä tulleet esimerkit vaikuttavat entistä enemmän. Ja valitettavasti joskus negatiiviseen suuntaan. Erottaminen ei koske pelkästään eri kulttuurista tulevia. Köyhät, mielenterveysongelmaiset ja muut enemmän tai vähemmän syrjäytyneet ajetaan pikkuhiljaa omalle asuinalueelleen jo pelkästään asuinalueen kalleuden perusteella.

En tiedä, onko peruskoulussa paljonkin suvaitsevaisuuskasvatusta, mutta jos on, niin hyvä olisi, jos siellä opetettaisiin myös meitä elämään enemmän keskenämme, ennen kuin yhteiskunta puuttuu lailla ja poliisivoimin asiaan. Koska silloin peli on yksilötasolla menetetty ja eri ryhmät taisteluasemissaan. Ihmisten ajatuksia kun on harvoin pelkällä lainsäädännöllä muutettu, vaan aidolla kanssakäymisellä erilaisten ihmisten kanssa.

Kyllä sitä tällainen pieni ihminen ajattelee, että miksi ihmeessä meidän on niin vaikeaa elää keskenämme. Itse kun olen ottanut aina ihmiset ihmisenä ja hyvin pärjännyt melkein aina.

Ellen sitten ajaudu ranskalaisten soppatykkien ääreen.

Nykyajan torpparit

Olen monesti aiemminkin kirjoittanut, että on se kumma, kun ajat muuttuvat, mutta tietyt asiat vain muuttavat muotoaan.

Ennen nimittäin käytettiin vuokratyövoimaa huonoin työehdoin aivan niin kuin nykyisinkin. Kaikkihan muistavat torpparit, nuo työteliäät vuokraviljelijät, joilta isäntä saattoi ryöstää miten tahtoi. Tosin torpparithan olivat vuokraviljelyjärjestelmän kermaa. Loiset ja mäkitupalaiset olivat niitä varsinaisia mierolaisia. Heillä nimittäin ei ollut lainkaan maata, vain ainoastaan asunto työtä vastaan.

Nykyisin torpparin virkaa hoitavat henkilöstövuokrausyritysten työntekijät. Huonoin työehdoin ja epävarmalla työsuhteella. Se on sitä samaa epävarmuudessa pitoa kuin torppareillakin. Kun ei ole liian turvallinen olo, niin pysyy ruodussa.

Olen seurannut läheltä erään vuokratyöläisen arkea kaupan alalla. Vuoroja annetaan niin kuin sattuu, työ pitäisi osata muutaman tunnin opastuksella ja sopimuksesta pääsee irti vasta suoritettuaan tietyn tuntimäärän, jos henkilön vuokrannut yritys haluaisi vakinaistaa työntekijän.

Hetkinen, tämähän kuulostaa suorastaan vanhalta kunnon torpankontrahtilta, tosin nämä nykyajan vuokratyöläiset edes saavat taloetua kaupan päälle.

Eräässä tv-ohjelmassa eräs ulkomaista työvoimaa vuokraavan henkilöstövuokrausyrityksen edustaja kehui vuokratyövoimabisneksen olevan seuraava rahantekobisnes. Ja mikä olisikaan rahaa takoessa, sillä ulkomaalaisten keikkatyöläisten on lähestulkoon mahdotonta työllistyä Suomen työvoimamarkkinoille. Ja palkat luonnollisesti heikommat kuin suomalaisilla työntekijöillä.

Suurin pelko on, että tulevaisuudessa entistä enemmän palkataan työvoimaa jonkun yrityksen tytäryhtiönä toimivan henkilöstövuokrausyrityksen kautta. Sillä saataisin mukavasti kustannuksia alas. Sehän tuntuu nykyisin olevan monen yrityksen ja yhteisön toiminnan peruslähtökohtana. Henkilöstön hyvinvointi on monen kunnan, yhteisön ja yrityksen arvolinjauksissa.

Se vain toteutuu valitettavan harvassa.

Koivusalon yllätysveto

Timo Koivusalo teki yllättävän vedon, hän nimittäin päättää tehdä uusiksi Täällä pohjantähden alla -elokuvat. Täytyy sanoa, että Timo on kyllä elämänsä haasteen edessä. En kuitenkaan liity sen suuren joukon mukaan joka hokee, ettei hänestä ole siihen. Muistaakseni Edvin Laineesta sanottiin aikanaan samaa. Tai ainakin sai hurjasti neuvoja ja kritiikkiä. Superklassikoiden filmaaminen ei ole todellakaan helppoa.

Vaikka kunnioitan Laineen elämän työtä suuresti, on minusta aika kypsä uusintaversiolle. Vanha versio tuntuu nykyisin liikaa teatterimaiselta. Sisääntulot kohtaukseen ovat monesti kuin suoraan teatterilavalta. Vanhan version kunniaksi täytyy sanoa erinomaiset näyttelijävalinnat. Ne Laine hallitsi. Aarno Sulkasta on vieläkin vaikeaa kuvitella oikein muuna kuin Akseli Koskelana. Ketäköhän Koivusalo on ajatellut näihin kansan mieleensä painamiin rooleihin? Paras veto taitaisi olla ottaa ihan tuntemattomia naamoja, jotka eivät ole leimautuneet vielä muihin rooleihin.

Itse luin romaanitrologian jo poikasena ja se oli oikeastaan ensimmäisiä vavahduttavia lukukokemuksiani. Kirjoissa on jotain järkyttävän mukaan imevää samoin kuin Tuntemattomassa sotilaassa. Tuntuu ihmeelliseltä että Pentinkulman tapahtumissa pystyy elämään täysillä mukana, vaikka itsellään ei ole minkäänlaista kosketuspintaa aikaan, muuta kuin historianharrastuksen kautta.

Itse toivoisin, että sisällissota tuotaisiin entistä rohkeammin esille uudessa filmiversiossa. 60-luvullahan aika ei ollut siihen vielä täysin kypsä. Aikalaisiakin oli tuolloin vielä elossa. Nythän asiaan pystyy suhtautumaan jo objektiivisemmin. Bosnian kauhuista Suomessakaan ei ole edes vielä sataa vuotta aikaa.

Varmaa on ainakin se, että Koivusalon hanketta seurataan suurennuslasin alla.

Melankoliaa

Tänään olen tuntenut koko päivän oloni melankoliseksi.

Slaavilainen melankolia on ollut pienestä pitäen suurin viholliseni/autuuteni. Melankoliani äityy harvoin  itsesääliksi, joskus toki sellaiseksikin. Itsesääliä moititaan usein vieläpä turhaan. Jos et tukea mistään muualtakaan, niin täytyyhän sitä ihmisen saada edes itseään sääliä kun ei muitakaan säälijöitä löydy. Lamauttava itsesääli on tietenkin eri asia. Se on taas sitä suomalaisten tunteiden moittimista mitä aina harrastetaan. Kaikki suomalaisille ominainen kun tuntuu olevan aina moittimisen arvoista.

Oma melankoliani on haikeaa ja omalla tavalla suloistakin. Melankolian syntymiseen ei tarvita suurtakaan takaiskua. Se saattaa syntyä melkein itsestään ja kadota sitten yhtä nopeasti kun on tullutkin. Ehkä sitä taitaa olla vain liian herkkä, vaikka kovaa ulkokuorta ulospäin yrittää näyttääkin. Harvatpa ne sitten sisään pääsevät kurkistamaankin.

Melankolian hetket ovat myös tuottaneet suuren osan teksteistäni niin kliseiseltä kun se saattaa kuulostaakin. Melankolia hetkinä tehdyt tekstit, runot ja laulujen sanat, eivät välttämättä ole edes synkkiä. Se minusta on niin ihmeellistä luovuudessa, kuinka tietynlainen tunnetila saattaakin tuottaa ihan eri tyyppistä jälkeä.

Melankolia on arvoitus. Ainakin minulle.

Ihminen mausoleumin takana

Viime päivinä olen perehtynyt Robert Servicen kirjoittamaan järkälemäiseen Lenin-elämäkertaan. Luen nimittäin paljon elämäkertoja aivan kaikenlaisista ihmisistä. Niistä on kiva peilailla oma taruaan ja elämäänsä.

Vaikka Lenin on nimenä toki ollut tuttu, niin yksityishenkilönä ei niinkään. Sen verran Neuvostoliiton virallinen Lenin-kultti puri aikanaan Suomessakin. Vaikka näistä elämänkerroistahan ei koskaan tiedä. Jos joku kirjoittaa oman elämänkertansa hän todennäköisesti valehtelee ja kaunistelee. Ja sitten jos joku toinen kirjoittaa jostain henkilöstä, on asiakirjoista mahdotonta löytää täyttä totuutta. Jos sellaista nyt onkaan, sillä jokainen ihminen on oman elämänsä näyttelijä.

Lenin eli koko elämänsä naisten suojelemana. Ensin paapoi äiti ja sitten vaimo ja rakastajatarkin. Herralle täytyi suoda täydelliset olosuhteet työskentelyyn. Taitaisi jäädä tänä päivänä noin uskolliset "alamaiset" kyllä löytämättä oli mies kuinka nerokas tahansa. Lenin oli myös itse syntyperältään aatelinen. Mikä sinänsä nyt ei ole ihme, sillä 1800-luvun lopulla rahvaalla Venäjällä oli tuskin mahdollisuutta opiskella. Kirjan mukaan Lenin oli luonteeltaan äkkipikainen ja arvaamaton. Näitä asioita Neuvostoliiton virallinen historian kirjoitus ei todellakaan paljastanut. Eikä sitäkään asiaa, että Leninillä virtasi veressään juutalaista verta. Tosin käsittääkseni bolsevikki-puolueessa oli runsaasti juutalaissyntyisiä ja Lenin itse oli ylpeä verenperinnöstään.

Jos Leniniltä jotain asiaa voisi kadehtia, olisi se kyllä rautainen tahdonvoima. Lenin ei milloinkaan menettänyt uskoaan vallankumoukseen ja oman näkemyksensä menestykseen, vaikka kierteli ohranaa paossa vuosikymmenet ympäri Eurooppaa. Tahdonvoima tosin ei jäänyt miettimään jälkeenpäin voiton hintaa tai paljon mitään muutakaan asioita, mitä muut ihmiset joutuivat uhraamaan vallankumouksen eteen.
Yhdessä asiassa Lenin muistuttaa ketä tahansa nykyajan poliittista broileriakin. Hän oli nimittäin mitä erinomaisin poliittinen broileri ja käänsi takkiaan sujuvasti päämääränsä saavuttamiseksi. Eli ei se politiikka ole yhtään sen likaisempaa nyt, kun aikaisemminkaan.

Surullisinta näissä poliittisten johtajien kulteissa ovat minusta nämä mauseleumit. Tuntuu jotenkin mauttomalta täyttää ihminen ja laittaa näytille rahvaan pällisteltäväksi.  Ei ihminen loppujen lopuksi mikään jumalhahmo ole, oli tämä sitten harvinaislaatuisenkin lahjakas ihminen niin kuin Leninkin oli.

Ihminen on aina ihminen. Ainakin se on näissä suurmiestaruissa totta.