Häpeä

American Idolsia katsoessani tunsin väistämättä häpeää kaikkein friikimpien koelaulajien puolesta. En aio tosin kirjoittaa enempää Idolseista, vaikka sormeni siihen syyhyävätkin, vaan kirjoitan häpeästä tai oikeastaan siitä, miten häpeän pelko estää ihmisiä toimimasta.

Häpeän vastaisen toiminnan suurlähettiläänä on toiminut Suomessa Jouko Turkka, onpa hän kirjoittanut siitä romaaninkin tittelillä "Häpeä". En kyllä siitä hirveästi ymmärtänyt, mutta tarkoituksen kyllä.

Suomessahan ihmiset opetetaan pienestä pitäen alitajuisesti hokemaan itselleen "toivottavasti en vain nyt nolaa itseäni" tai "mitä jos sanon jotain tyhmää ja kaikki nauravat minulle".

Tämä johtaa siihen, ettei enää oteta riskejäkään ja alistutaan ennalta määrätyyn kohtaloon ja polkuun elämässä. Monet menestystarinat ovat alkaneet häpeän sietämisestä, joku on uskaltanut ottaa riskin ja pärjännyt esimerkiksi bisneksessä hyvin. Kuka uskoi esimerkiksi tosissaan, että YouTubista on tullut sellainen menestystarina, kun siitä on nyt tullut? Nyt palvelun perustaneet ovat miljonäärejä.

Suomessa on kaiken maailman tuki- ja vertaisryhmiä. Minulla olisi idea, perustetaan häpeän pelosta kärsivien tukiryhmä, sille kyllä löytyisi käyttöä.

Itse en ole yhtään hurskaampi. Omaa toimintaanikin lamautti pitkälle aikuisikään häpeän pelko oikein isossa määrin. Muutama vuosi sitten tulin siihen tulokseen, että mitä sitten. Pöydän alta on noustava pöydän päälle, jos jotain haluaa saadakin ja vaikka ei saisikaan, tietää ainakin antaneensa kaikkensa.

Lukemattomat kerrat olen nolannut itseni mauttomilla jälkeen päin kaduttavilla kommenteilla, ihmissuhteissa tai missä tahassa muussakin. Toisaalta olen taas vastapainona saanut lahjan alkaa elää täysillä suruineen ja iloineen.

Tehnyt elämäni omakseni, eikä muiden.