Melankoliaa

Tänään olen tuntenut koko päivän oloni melankoliseksi.

Slaavilainen melankolia on ollut pienestä pitäen suurin viholliseni/autuuteni. Melankoliani äityy harvoin  itsesääliksi, joskus toki sellaiseksikin. Itsesääliä moititaan usein vieläpä turhaan. Jos et tukea mistään muualtakaan, niin täytyyhän sitä ihmisen saada edes itseään sääliä kun ei muitakaan säälijöitä löydy. Lamauttava itsesääli on tietenkin eri asia. Se on taas sitä suomalaisten tunteiden moittimista mitä aina harrastetaan. Kaikki suomalaisille ominainen kun tuntuu olevan aina moittimisen arvoista.

Oma melankoliani on haikeaa ja omalla tavalla suloistakin. Melankolian syntymiseen ei tarvita suurtakaan takaiskua. Se saattaa syntyä melkein itsestään ja kadota sitten yhtä nopeasti kun on tullutkin. Ehkä sitä taitaa olla vain liian herkkä, vaikka kovaa ulkokuorta ulospäin yrittää näyttääkin. Harvatpa ne sitten sisään pääsevät kurkistamaankin.

Melankolian hetket ovat myös tuottaneet suuren osan teksteistäni niin kliseiseltä kun se saattaa kuulostaakin. Melankolia hetkinä tehdyt tekstit, runot ja laulujen sanat, eivät välttämättä ole edes synkkiä. Se minusta on niin ihmeellistä luovuudessa, kuinka tietynlainen tunnetila saattaakin tuottaa ihan eri tyyppistä jälkeä.

Melankolia on arvoitus. Ainakin minulle.