Näyttelyssä: Helene Schjerfbeck Ateneumissa: Helene ja minä

Blogivuoteni saa kunnian päättää raskaan sarjan taiteilija Helene Schjerfbeck, jolla on vaikea sukunimi kirjoitettavaksi, siksi käytän hänestä etunimeä, vaikka sinunkauppoja emme ole tehneet. Mitään vuoden tilinpäätöstä en tee elämästäni, sillä en halua tätäkään vuotta muistella.

Mutta köyhälläkin oli tänään vuoden viimeisenä päivänä niin sanotusti tilipäivä, kun pääsi ilmaiseksi Ateneumin historiallisiin tiloihin Helenen tuotantoon tutustumaan.

Siitä en mene niin takuuseen, kuinka paljon hänen taiteeseen pystyin syventymään puhkuttuani portaat yläkertaan. Ihmisiä oli tietenkin paikalla tolkuttomasti, mutta ei onneksi jonoksi asti. Minä kun tarvitsen omaa tilaa.

Muistaakseni joku huomautti joskus, ettei näyttelyssä ole uusia tuntemattomia  Helenen teoksia kuin yksi. No. Vaikeahan niitä on löytää kai, jos joku haluaa ne pitää yksityiskokoelmissaan tai missä jemmassa ovatkaan.

Sinänsä pidän hänen tuotannostaan. Varsinkin ne viimeisten vuosien omakuvat, joiden dramaattisuutta oli korostettu näyttelyssä ne niukemmin valaistuun pienempään tilaan. Niissä on luopumisen ja yksinäisyyden tuskaa. Jokainen kun lähdemme yksin tästä maailmasta niin kuin olemme tulleetkin.

Itsekin omaan itseeni ja sielunmaailmaan käpertyvänä ihmisenä pidän muutenkin Helenen myöhäiskauden töistä, joissa sielu puhuu enemmän kuin kuva. Uskoisin, että olisin tullut juttuun Helenen kanssa. Olemme molemmat suuria yksinäisiä, jotka saivat vähän ymmärrystä yleisöltä elinaikanaan. Tämä viimeinen siis huumoria.

Sitä aina näissä näyttelyissä ihmettelen, että miten taiteilijoilla oli aina ennen varaa matkustaa Italiaan ja Ranskaan maalaamaan. Itselläni  kun varaa on mennä Tallinnaan. No. Heillä oli varmasti omat rahoittajansa.

Helene on salaperäinen hahmo. Ehkä siksi hänestä on tullut niin suosittu nyt. Siinä ei yhden brittikriitikon paskanjauhanta haittaa. Mistä hän mitään ymmärtää suomalaisia.

Teatterissa: Anton Tšehovin Lokki Kansallisteatterissa: Taianomainen hyppy tunteisiin

Kuva: Tommi Mattila

Käveltyäni Lokki-näytelmän loputtua ulos Kansallisteatterin pieneltä näyttämöltä, mietin mitä näytelmästä kirjoittaisin. Mitä osaisin kirjoittaa. Sen verran näytelmä vei mukanaan, ettei sitä ehtinyt sen kestäessä edes analysoida. Hienosti tehty näytelmältä, jossa ei ole varsinaista juonta. Sen totesi jo sen kirjoittaja Anton Tšehov näytelmästään 1800-luvun lopulla.

Näytelmä toimiikin tunteiden ja sen uskomattoman visuaalisuuden kautta, joka vielä pari päivää näytöksen jälkeen vaikuttaa. Aika uskomattoman hyvin teatterilta, jossa tämä melankolian, itsekkyyden ja surun sekä haaveiden murentumisen tunnekirjo tapahtuu yhdessä huoneessa.

Näytelmän kantavaksi voimaksi nousee onnettomasti rakastunutta Masaa näyttelevä Emmi Parviainen, joka osaa vetää epätoivon ja kiukun ajoittain jopa viihdyttävästi, ettei se ahdista. Menettämättä uskottavuutta lainkaan. Hän aloitti myös toisen puoliajan räjähtävästi laulutulkinnallaan.

Tunnemyrskyihin kaivattua huumoria toi Vesa Vierikko Pjotr Sorinin roolissaan. Hänkin unelmansa menettänyt kuten muutkin, mutta vähemmän dramaattisesti.

Kuva: Tommi Mattila

Ja tietenkin Maria Kuusiluoma sairaalloisen itsekkäänä narsistisena näyttelijätär Irina Arkadinina on elämänsä roolissa. Kuka ei diivan roolista pitäisi. Irina-raukka kun ei edes itse tajua omaa tyhjyyttään. Tšehovin näytelmät ovat naisten näytelmiä, ainakin ne, jotka olen nähnyt. Hyvä niin.

Aikani jouduin pohtimaan myös näytelmän visuaalisuutta. Mietin kauan, mitä ne portaat merkitsevät näytelmässä, jotka eivät johda mihinkään. Sitten ymmärsin, että juuri sitä, että ihminen pyrkii jonnekin, minne ei pääse.

Masan ja Irinan päälle pudotettua vaalea sadettakin pohdin. Sitten tajusin, että suolaahan se on molempien haavoihin. Onneksi teatterissa melankolia ja suru voi olla myös kaunista. Sovitttaja-ohjaaja Anne Rautiaiselle täydet kunniamaininnat tarkoin ajatellusta kokonaisuudesta, joka ei ole missään vaiheessa itsestäänselvyys katsojalle.

Leniniä ei löytynyt (runo)

Olin Lenin-museota etsimässä Tampereella.
En sitä löytänyt.
Oli aivan liian pimeää. 
Satoi, kuten nykyisin talvisin aina tekee.
Lenin ei näyttäytynyt minulle,
ei edes hänen jäämistönsä,
eikä Jumala.

Pyhyydestä ja kaiken ristiriitaisuudesta

Nykyisin voivotellaan, että mikään ei ole enää pyhää. Sinänsä väite pitää paikkaansa. On enää harvoja asioita, joista ei voisi tehdä pilaa ja jotka jätettäisiin kunnioituksella rauhaan, mikäli pyhyydellä tarkoitetaan kunnioitusta tai jonkin asian suojelua kritiikiltä.

Kristinuskoa saa vapaasti pilkata, kuten monia muitakin uskontoja islamia lukuun ottamatta. Islamista on siis tullut uusi pyhä, joka ei ole samanlaisen rienauksen kohteena kuin muut uskonnot nykyisin. Se heijastuu myös väittelyyn al-Holin leirin Isis-lapsista ja varsinkin heidän äideistaan, jotka toiset haluavat Suomeen ja toiset eivät. Keskustelu näistä lapsista ja äideistä on pyhä, eikä siinä löydetä konsensusta.

Muitakin pyhiä aiheita on, joita koskee ns. itse aiheutettu asiallisen keskustelun kielto. Näitä aiheita ovat pikaisesti mietittynä sukupuolten tasa-arvokysymykset ja vähemmistöt. Nimeikkäimmät islam-kriitikot ovat aivan oikeassa hengenvaarassakin, siinä missä muita asioita kommentoivat joutuvat nettihäiriköinnin kohteiksi.

Ennen asiat eivät olleet sen paremmin, vaikka konsensus oli laajempaa ja mahdollisuudet ennen nettiä rähjäämiseen rajoitetumpia. Ei sitä Neuvostoliittoakaan ennen kritisoitu. Se oli silloin pyhää, eikä Kekkostakaan ilman seuraamuksia. Hänkin oli pyhä.

Täydellistä sananvapauttakaan ei ole olemassa. Se ei ole edes mahdollista. Onneksi. Jos kaikkia ihmisiä saisi näinä nettiaikoina rienata mitä törkeimmillä tavoilla ilman rangaistuksen pelkoa, niin ei siitäkään mitään tulisi.

Pyhät asiat ovat jokaiselle yksilöllisiä. En minä itsekään voi kirjoittaa mitä minä haluan. Tässä toki ei ole kyse pyhyydestä. Jos joku tilaa minulta jutun, niin kyllähän minä kirjoitan sellaiseksi kun asiakas haluaa, tietenkin pitäen faktat mielessäni.

Vaikka minulle mikään ei ole varsinaisesti pyhää, enkä näen minkään asian täydellistä suojelua järkevänä, niin jotkut asiat ovat minulle merkityksellisempiä, eikä minulla lähtökohtaisesti ole tarvetta rienata ketään tai mitään silloin.

Itse haen asioihin vain tasa-arvoa omalta kannaltani niin kuin toivoakseni meistä jokainen. Ja jos näen epäkohtia niin vaikeaa on pitää suu kiinni edes silloin, kun se olisi järkevää. Itsesensuuri ja ns. kielletyt näkökulmat kun voivat ulottua yllättävän syvälle yhteiskuntaan. Esimerkiksi omien heikkouksien ja ongelmien kertominen on nykyään itsesensuurin avulla kiellettyä ja ei-järkevää, mikäli haluat saada töitä.

Minusta kenenkään ihmisen mielipiteen täydellinen lyttääminen kuulematta toista ei ole kuitenkaan koskaan sananvapautta, ellei siinä täyty rikosoikeudellinen optio. Mielipiteen ei tarvitse olla aina itseään miellyttävä. Se eristää meidät toisistamme aikana, jolloin yhteydenpito ei ole ollut koskaan helpompaa.

Varsinkin ennen myös mielipiteen esittäjän asemalla oli merkitystä. Se edellytti joko varakkuutta tai oppi-arvoa, että mielipiteelläsi oli merkitystä. Nyt elämme taas jo maailmassa, jossa esimerkiksi akateemiset tutkijat itse rajoittavat sananvapauttaan, koska eivät halua joutua häiriköinnin kohteiksi. 

Kleopatra, silloin ennen Helsingin kaduilla (runo)

Miehen naisenkaipuu ei koskaan hellitä.
Yön pikkutunneilla se vietti tekee heikoimmat epätoivoisiksi.
Esplanadilla herrat ja rouvat ryyppyä vaalien ja vaatien.
Pullo vaihtaa omistajaa, raha myös.
Silloin sinä ilmestyt, Kleopatra,
sinä ja kovanyrkkiset miestoverisi.
Aikana, jolloin Helsinki oli vielä oman itsensä vanki
ja viina ei virrannut vapaasti.
Pian mies olikin ilman rahojaan.
Himo jäljellä ja muutama mustelma.
Kaipuu eksoottiselta vaikuttavaan ihoosi koitui kalliiksi,
mutta viinalla siitäkin saattoi selvitä.
Silloin ennen, Helsingin kaduilla.
Kukaan ei enää tiedä sinusta.
Kuollutkin olet, haudattu kenenkään kaipaamatta.
Silloin ennen sinut tunnettiin,
silloin kuin katujen kasvateilla oli vielä erikoiset nimet.

Luettua: Seija Simolan tarina: Kun aika on; Unohdettu laulajatar

Välillä on mukava lukea elämäkertoja henkilöistä, jotka eivät tänä päivänä ole kaikille tuttuja. Yksi sellainen on Seija Simola, 60- ja 70-luvuilla uransa tehnyt laulajatar, joka lopulta vaipui unholaan.

Hänen aikanaan Suomessa oli niin paljon taitavia naislaulajia, että Seijan kohtaloksi koitui sitten poistuminen estradeilta. Kiitos epäonnistuneen euroviisulaulun ja lopulta keikkojen loppumisen takia. Aikanaan hän oli kuitenkin lööppien kuningatar.

Avain-kustannuksen tietokirjat ovat kelpoa kamaa ja samoin tämä opus. Se avaa päähenkilönsä musiikillista maailmaa, mutta myös yksityiselämän kolhuja. Sopivassa suhteessa. Mikään kohuelämäkerta se ei ole, mutta ei myöskään liian ikävää faktaluettavaa.

Itse olisin ehkä kaivannut mukaan myös Simolan lasten tai entisten elämänkumppaneiden haastatteluja. Ne kun avaisivat enemmän kohteen elämää kuin pelkät lehtihaastattelut, joita Seijasta toki tehtailtiin aikanaan. Lehtihaastatteluista ei vain käy ilmi aina koko totuus.

Ismo Loivamaa ja Pirkko Vekkeli avaavat kirjassaan Simolan suurimman tragedian. Hän ei oikein löytänyt paikkaansa suomalaisessa musiikkimaailmassa. Taitava laulaja lauloi oikeastaan laulun kun laulun, mutta varsinaisten hittien määrä jäi rajatuksi. Suurin hitti Kun aika on, sai hiljattain uuden elämän mainoslauluna.

Simolan kohtalo ei kuitenkaan ollut yhtä traaginen kuin aikalaisensa Laila Kinnusen. Simola lopetti Kinnusen tavoin laulamisen kertaheitolla, mutta Simola eli haluamaansa elämää erakkona hänkin poissa julkisuudesta, mutta ei alkoholisoituneena, vaikka katkeruutta hänellä olisi voinut olla tavallaan kesken jääneestä urasta.

Simola ikäänkuin vain unohdettiin ja vasta vähän ennen hänen kuolemaansa hänen peräänsä kyseltiin. Moni luuli hänen olevan kuollut, vaikka näin ei ollut. Paluuta viimeisinä vuosinaan hän ei voinut tehdä, sillä menetti lauluäänensä leikkauksessa. Elämäkertansa hän on ansainnut.

Näen silmissäsi surua (runo)

Näen silmissäsi surua,
sanoi kaunis, haavoittunut tyttö hänelle.
Toden totta surua,
hän hiljeni,
haluamatta puhua sen enempää asioista,
joille ei voi mitään.

Messias-Marin ja muita politiikan tarinoita

Nyt politiikka on sen verran sekavaa ja mielenkiintoista, että olen taas innostunut kirjoittamaan politiikasta halusitte tai ette.

Yllä olevan kuvan kaltaisia meemejä on liikkunut runsaasti sen jälkeen kun Sanna Marinista tuli pääministeri Antti Rinteen pois heivaamisen jälkeen. Tämä meemi on itse asiassa ihan hauska. Monissa muissa taas politiikkomiehet kuvataan jotenkin huonoiksi ja hirveiksi verrattuna nuoriin naisministereihin.

Mitähän jos homma olisi toisinpäin? Voi sitä raivoa ja huutoa epätasa-arvosta. Itse tosin ihmettelen, miksi viisikymppinen ministeri Anne-Maj Henriksson on jätetty kuvissa "tyttöporukasta" ulos. Ettei ikänsä takia? Suomessa kun jo nelikymppiset alkavat olla ns. käytettyä tavaraa, joka viskataan laidan yli.

Nyt sitten nähdään tuoko nuoret naiset autuuden ja onnen politiikkaan. Myös pääministeripaikasta kisanneen Antti Lindtmanin kohtaloksi kuin koitui se, että on muutaman vuoden Marinia vanhempi ja ainakin tällä hetkellä väärää sukupuolta. Ainakin Katri Kulmunin touhu naisministereistä on ollut kovin haparoivaa ja epävarmaa.

Politiikassa tarvitaan messiaita. Nyt sellainen on tuntunut löytyneen osalle kansasta uudesta pääministeristä Sanna Marinista. Hehkutus ja ylistys on kuin aikanaan Barack Obaman tultua Usan presidentiksi. No. Obaman hehkutus loppui pian ja niin taitaa käydä myös Marinille.

Ei minulla mitään Marinia vastaankaan ole. Rinteeseen verrattuna melkein kuka tahansa vaikuttaa päättäväiseltä ja selkeäsanaiselta. Lisäksi en olisi edes uskonut, että Rinteen terveys olisi riittänyt loppuun asti Suomen stressaavimmassa työssä.

Puheet Marinin työkokemuksesta kaupan kassalta ovat myös naurettavia. Marinhan on tyypillinen demari siinä mielessä, ettei hän ole juuri edes tehnyt ns. kunnon töitä ennen kuin hänet imaistiin jo demareiden poliitikkoputkeen. Eli ei hänen työkokemuksessaan ole mitään pilkattavaa.

Nyt Marin ja muut naisministerit viettävät peräti kansainvälistä kuherruskuukautta. Politiikka on miesten maailma monessa maassa. Mutta Suomessa en kyllä puhuisi mistään lasikatoista. Anneli Jätteenmäki voitti sentään pääministeriytensä peräti vielä vaaleissa toisin kuin Marin, joka sai sen puolueeltaan.

Teatterissa: Kauppamatkustajan kuolema: Amerikkalainen tragedia rakkaudettomuudesta

Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on yksi näytelmätaiteen klassikkoja ja sitä on versioitu niin paljon, etten minä edes tiedä, kuinka monta kertaa sitä on esitetty ympäri maailmaa. Aikaa on ollut, sillä sen ensi-ilta rapakon takana oli jo 70 vuotta sitten.  Sen perusviesti on ajaton ja paikaton kaikessa karuudessaan.

Päähenkilö Willy Loman on niitä miehiä, jotka aina uskoivat menestykseen. Sitten kun hän lopulta ymmärtää, ettei menestystä tai edes siedettävää elämää ole luvassa hän romahtaa. Edes lapset eivät toteuta omia unelmia, koska itse ei ole kyennyt antamaan heille eväitä siihen.

Loman on lähes ärsyttävyyteen asti itsekeskeinen persoona, jonka mielestä maailma pyörii hänen ympärillä. Ja on pyörinytkin, sillä mies eli omassa unelmamaailmassaan, kun todellisuus on ollut liian kovaa, eikä vastaa edes kun sinne huudetaan.

Mielestäni Kauppamatkustajan kuolema olisi toiminut paremmin pienemmällä näyttämöllä kuin suurella näyttämöllä Kansallisteatterissa. Se on pohjimmiltaan puhenäytelmä ja olisi vaatinut intiimimmän ilmapiirin. Varsinkin puoliajan jälkeen näytelmä sai kuitenkin jämäkkyyttä ja tunnetta, joka vei vihdoin mukanaan.

Mika Myllyahon ohjaama versio on aika uskollinen alkuperäisversiolle. Siinä ei ole rikottu näytelmää nykyaikaistamalla sitä väenväkisin. Se ehkä jättää sen paikoitellen myös siksi vieraaksi. Varsinkin kun lavastus on kovin pelkistetty ja kaikki jää puheen varaan.

Varsinaisesti kukaan näyttelijöistä ei vie tilaa tai ota näytelmää haltuunsa, ei edes Willy Lomania näyttelevä Hannu-Pekka Björkman. Kauppamatkustajan kuolema on sinänsä niin tarinansa vanki, että siinä on mielestäni vaikea kenenkään näyttelijän loistaa. En tiedä, onko edes tarkoituskaan. Joskus tarina voi olla päähenkilö.

Amerikkalaista tragediaa on haastavaa siirtää suomalaiseen mieleen. Jokainen meistä on oma willylomaninsa, jonka haaveet on romutettu, mutta meillä menestyksen vaatimus ei ole niin ehdoton kuin Usassa. Ainakaan vielä.

Jotkut ovat nähneet näytelmässä yhteyksiä yt-neuvotteluiden Suomeen, jossa ihmiset dumpataan työpaikoiltaan ulos, mutta itse en näe siihen vertailukohtia. Minusta Kauppamatkustajan kuolema on enemmän henkilökohtainen tragedia kuin yhteiskunnallinen. Yt-neuvotteluiden uhri kuin ei ole edes yksilö ja Willy Loman on sitä erittäin paljon.

Näytelmä kertoo myös minusta siitä, että perheessä eivät vaatimukset ja toiveet kohtaa. Willy vaatii pojaltaan Biffiltä kaikkea, mutta tämä ei taas halua mitään. Willy kaipaa myös veljeltään Beniltä hyväksyntää, mutta tämä ei taas anna mitään.

Äiti-Linda taas palvoo Willyä lähes pyhimysmäisellä uskollisuudella, vaikka Willy pettää tätä kauppamatkoillaan. Äitikään ei anna pojilleen hyväksyntää, vaan kaikki rakkaus uppoaa uppoavaan mieheen eli perhehelvetti on valmis. Kukaan ei kannusta tai rakasta ketään oikeasti. Sen sanoman näytelmä antaa ja se vaikuttaa katsojaan vahvasti.

Pariisi mielessäni taas (runo)

Pariisi. Sinä haaveenani siellä.
Vielä minä sinne tulen taas,
jätän taakse ikävän täällä,
vaikka ehkä mikään ei muutu.
Pelkään kokoasi,
kiehdot minua,
olet suurempi kuin minä,
joka olen vain yksi
katujasi kuluttavista jaloista.
Ei sinua voi unohtaa. Itseni voin.
Ne päivät Pariisissa silloin ennen:
ovela taskuvarkaasi, hautausmaasi,
joissa kuulin itseäni,
historia sinun henkäyksilläsi,
minä katoan pois.
Minä, pelokas, utelias samaan aikaan,
eksyksissä, sinut löytäneenä.
Halpa viinisi apuna,
vei olemattoman nälän,
vei lapsiesi luokse,
rakkautta ei viinikään löydä.
Pimeytesi, valosi, äänesi, kaikki kuvasi,
olen valmis taas.
Tämä elämä ei saa turruttaa,
tämä elämä ei saa viedä arvoitusta kokonaan. 

Luettua: Leif Salmenin runoteokset: eurooppalaista kulttuuria ja pettymystä yhteiskuntaan

Hiljattain edesmennyt toimittaja Leif Salmen muistetaan piinkovana tv-haastattelijana. Hän oli myös kirjailija ja mikä vielä parempaa runoilija. Hänen runotuotantoonsa en ole aiemmin tutustunut ja niinpä päätin varata kirjastosta pari hänen runoteostaan: Ikonin ja Mutta Marx ajatteli toisin.

Kirjat ovat 1980- ja 1990-luvuilta ja Salmen on ne alunperin kirjoittanut äidinkielellään ruotsilla. Minusta on käännöstyö on kelpoa, vaikka en alkuperäisteoksia ole lukenut.  Kirjat sai hyvin tilattua kirjastosta, sillä varauksia ei Salmenin runoihin ollut tullut edes hänen poismenon vuoksi. Suomessa ei tietysti runouden päälle oikein ymmärretä.

Salmen tunnettiin ainakin eräässä elämänvaiheessaan kovana vasemmistolaisena, mutta näistä teoksista politiikka loisti pääosin poissaolollaan sellaisessa julistavassa sävyssä. Sävy on enemmän omalla tavallaan henkilökohtainen ja maailmaa kohtaa pessimistinen.

Yhteiskunnallisuutta hän ei ole unohtanut, se toimii monien runojen ytimenä, tietynlainen pettymys siihen, miten maailma toimii ja miten ihminen jää osaseksi rattaistossa yrityksistään muuhun huolimatta.

Salmen piti matkustelusta ja se näkyy hänen runoissaan. Monien tapahtumapaikka sijaitsee eurooppalaisissa kulttuurikaupungeissa. Tyylilajinaan Salmen käyttää paljon proosarunoa, joka tuntuukin hänelle omimmalta muodolta. Eivät hänen runot varsinaisesti ole vallankumouksellisia, mutta luettavia ne ovat.

Kun Suomen politiikka muuttui tosi-tv-sekoiluksi

Ennen Suomen politiikka oli tavattoman tylsää. Konsensus oli niin vahvaa, ettei sitä mikään murtanut. Kaikki pomot olivat samaa onnellista kaveriporukkaa oli puolue, ammattiliitto tai työnantajaliitto mikä tahansa. Jos hallitus olisi kaatunut tai edes sen rivit rakoilleet olisi se ollut järisyttävä uutinen.

Nyt kaikki on toisin. Hallitukset eivät tule enää tulevaisuudessa pysymään Suomessa kasassa vaalikautta. Sinänsä se ei ole poikkeuksellista, näin on monessa muussakin maassa. Ihmisten mielipiteet ovat myös jyrkempiä kuin mitä ne olivat 30 vuotta sitten. Suomessa se johtuu osaltaan hyvinvointivaltion yskähtelystä.

Politiikka on nyt hullun myllyä, jossa logiikalla ei juurikaan ole sijaa. Tämä viikko on osoittanut sen viimeistään. Johtajuuskin on pahasti hukassa. Tai johtajuus on johtajien takana jollakin toisella piilossa, kuten ilmeisesti keskustassa tällä hetkellä on. Katri Kulmuni näytti hallituskriisin aikana superjäykältä säikähtäneeltä peuralta, joka ei tuntunut ulospäin ymmärtävän mitä ympärillä tapahtuu.

Kansan tajuun ei tule koskaan menemään se, että Rinne kammetaan väkisin pois, mutta hän ilmeisesti on jäämässä jopa ministeriksi hallitukseen. Kuka hallitusta oikeasti tulee johtamaan? Töitä saa tehdä, että ihmisten ymmärrys politiikkaan joskus kasvaisi. Rinteen närkästyksen kyllä ymmärtää, edes omista kukaan ei noussut puolustamaan häntä. Jopa oma suosikki Sanna Marin, todennäköinen pääministeri, otti pesäeron heti Rinteeseen.

Nykyisen hallituksen ohjelma on hyvä, ainakin köyhien kannalta, mutta seuraavissa vaaleissa kokoomus ja persut näillä näkymin voittavat, ja sen tietää, mitä se tarkoittaa niille, joiden jokapäiväinen elämä on jo kamppailua. Köyhät kyllä äänestävät persuja, mutta onko persut köyhien puolue?

Politiikka on tietty laji, joissa joitakin pidetään lähtökohtaisesti hyviksinä ja toisia pahiksina. Kun ulkoministeri Haaviston toimintaa kritisoidaan, niin jotkut kavahtavat, että tämä on törkeää. Ja jos samalla pallilla olisi joku muu samoilla teoilla, niin median kritiikki olisi oikein. Lähtökohtaisesti median ei tule olla poliitikkojen kaveri. Sen onneksi useimmat toimittajat muistavat.

Politiikkaan kuuluu juonittelu. Ennen se pidettiin salassa enimmäkseen. Nyt sähköpostit ovat melkein nopeammin toimittajilla kuin alkuperäisillä vastaanottajilla. Huomiosta kamppaillaan hinnalla millä hyvänsä, ikään kuin ei olisi elossa, jos ei ole riittävästi julkisuudessa.

Se on sellaista tosi-tv-politikointia, kun nykyään kuvataan jo eduskunnan ryhmähuoneiden ovia odottaen niiden aukeavan, vaikka joku on vuotanut päätökset jo kokouksesta medialle. Kaikki haluavat kunnon johtajuutta, mutta jos joku on vaitelias johtaja, joka ei lörpöttele, niin salailuepäilythän ne ovat sitten kehissä.

Ai niin. Jotain pysyvää on. Hän on Paavo Väyrynen. Hän on kuin tosi-tv-kilpailija. Muut osanottajat äänestävät häätöäänestykseen, mutta katsojat pelastavat hänet.

Näyttelyssä: Pullopostia Kurvista: J.K. Harjun unohdettu uroteko

Puliukkojen tarinat päätyvät harvemmin historiaan, jos niistä kukaan on kiinnostunutkaan sen enempää kuin puliukoista heidän eläessään.

Niinpä Johan Knut Harju eli J.K.Harju teki varsinaisen kulttuuriteon eläessään, kun tallensi Helsingin katujen miesten ja naisten tarinoita aina 1930-luvulta 1970-luvulle. Miestä on kutsuttu katujen Lönnrotiksi tarinoiden tallentamisintonsa takia. Eläessään hän ei tunnustusta saanut tästä, mutta hyvä, että sentään 40 vuotta kuolemansa jälkeen.

Harju oli itsekin puliukko, mutta hämmästyttävän hyvä itsekuri hänellä on ollut, koska hänen tallentamiaan muistiinpanoja on hämmästyttävä määrä Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoissa. Joitakin niistä on päätynyt Helsingin kaupunginmuseon näyttelyyn Pullopostia Kurvista. Sisäänpääsy on muuten ilmainen, mikä on harvinaista tänä päivänä.

Harjun teksteissä on jotakin samaa kuin Charles Bukowskin novelleissa, joten niitä soisi julkaistavan enemmänkin, jos jollakin ihmisellä riittäisi aikaa perata Harjun muistiinpanot.

Jos ei katujen miesten elämä ole herkkua tänä päivänäkään, niin Harjun aikoina se on ollut vieläkin epäinhimillisempää. Monelle maalaispojalle ensimmäinen Helsingin keikka jäi viimeiseksi. Monet sotaveteraanitkin asuivat kaduilla, sillan alla ja järkyttävissä yömajoissa. Heille ei koskaan kuulunut kutsua Linnan juhliin. Siihen aikaa poliisi ei ollut ystävä ja muut ihmiset vielä vähemmän.

Näyttelyssä on myös kuvia puliukkojen elämästä vanhoilta ajoilta Kurvista ja sen lähiympäristöstä. Rosoista elämä on yhä noilla kulmilla. Viina on tosin vaihtunut kamaan.

Maan alle jätetyt (runo)

Vanha lantti vuodelta 1926
vanhan kirkkopuiston uumenissa.
Sinne se jätettiin, luiden seassa se makaa.
Eivät luut tai lantti välitä ihmisistä,
jotka heidän yllään kuljeskelevat.
Kuten eivät ihmisetkään toisistaan.
Heillä on siihen aivan liian kiire,
kun historiaan vaipuneet
osaavat olla
osa ikuisuutta vailla vaatimuksia.