Kirja-arvostelu: Valerie Solanas - Scum-manifesti: Kirjailija halusi hävittää miehet maan päältä

Sain käsiini feministianarkisti Valerie Solanasin feminististen Scum-manifestin. Älkää kysykö miksi. Manifesti pursuaa ehtaa miesvihaa. Solanas kun ehdottaa, että miessukukunta olisi hävitettävä täysin maan päältä.

Ensiksi on todettava, että manifestia on luettava valikoiden. Jo siksi, että Solanas kärsi vakavista mielenterveysongelmista. Hän muun muassa ampui poptaiteilija Andy Warholia ja häntä oli käytetty lapsena hyväksi. Solanas oli myös jossain vaiheessa elättänyt itseään ilotyttönä. Jollain tasolla valtavan vihan miehiä kohtaan voi hänen tapauksessaan ymmärtää.

Solanasin mielestä mies on apinan tasolla oleva viettiensä orja, joka oikeasti haluaisi olla nainen tai on ainakin naisesta riippuvainen. Solanasin ajattelu on monella tapaa ristiriitaista, mutta siinä hän on oikeassa, että mies on aina riippuvainen naisista. Ensiksi äidistään, sen jälkeen mies etsii epätoivoisesti naista pönkittämään egoaan.

Miehet myös tavoittelevat Solanasin mukaan aina valtaa, vaikka olisivatkin nykykielellä sanottuna alistettuja betamiehiä. Hänen mielestään jokainen mies haluaa todellisuudessa johtaa ja saada mahdollisimman paljon naisia. Ei ehkä kaukaa todellisuudesta haettu mielipide.

Itse manifesti ei ole kovinkaan pitkä noin 50 sivua. Kirjaa pohjustaa Akuliina Saarikosken pitkä esipuhe. Mielestäni sen olisi voinut jättää pois. Manifesti toimi ilman sitäkin. 

Manifestissa on paljon toistoa ja osin utopistisiakin väitteitä siitä, että teknologia voisi tuottaa lapsia ja että mitään biologista lisääntymistä ei tarvittaisi. Solanas näytti uskovan aseksuaalisuuteen eli seksuaalisuuden hävittämiseen maapallolta muutenkin. 

Solanas lähestyy joiltain osin myös kommunismia, vaikka pitikin ideologioita ja uskontoja miesten juonitteluna naisten alistamiseksi. Hän esimerkiksi halusi hävittää valuuttatalouden maailmasta, jonka hän näkee pahan alkuna.

Naisiakin Solanas sättii. Varsinkin niin sanottuja Isin tyttöjä, jotka alistuvat miehiseen valtaan synnytyskoneiksi ja kodin hengittäriksi. Hänen mielestään nämä naiset olivat pelastattavissa. Miesten taas oli joko ruvettava homoiksi tai tapettava itsensä.

Solanas kirjoitti manifestinsa 1960-luvun lopulla, joten sitä on luettava se aika silmällä pitäen. Länsimaissa naiset eivät ole enää niin alistetussa asemassa kuin tuolloin. Monissa asioissa naiset ovat jopa jo miesten niskan päällä. Solanas ei itse siitä nauti, sillä kuoli köyhänä ja yksinäisenä jo 1980-luvulla.

Scum-manifesti on mielestäni ihan luettava miehenkin näkökulmasta, vaikkakin tarjoaa lähinnä väkivaltaisia ratkaisuja sukupuolten väliseen ikuiseen ristiriitaan. Jos armotonta miesvihaa suodattaa pois, tarjoaa se mielenkiintoista näkökulmaa pyristelyyn pois keskiluokkaisesta helvetistä ja ennaltannetuista elämistä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Pystyykö kukaan Suomessa empatiaan?

Ilman persuja Suomen politiikasta olisi vaikea keksiä mitään kirjoitettavaa. Aina heistä joku möläyttää jotain, johon pääsee kiinni. Muut kun varovat sanomasta yhtään mitään. 

Riikka Purra möläytti hiljattain ja vieläpä Hesarille, ettei empatia kuulu politiikkaan. Kohuhan siitä syntyi. Ja jotta tilanne olisi mutkikkaampi hän sanoi itse olevansa empaattinen. 

Jos nyt ulkonäön perusteella saa tehdä arvioita, niin ei Purra heti kättelyssä vaikuta empaattiselta. Jotenkin kireän hymyttömän tuomitsevalta. En sitten tiedä, karisiko Purran  empaattisuus alkoholistiperheen lapsena. Silloinhan empaattisuus jo lapselta joko katoaa tai sitten se säilyy.

Purra ei ole yksin epäempaattisuudessaan. 

Tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman kuudenneksi epäempaattisimpia. Edessä vain entisen itäblokin maita, jotka ovat todella kovia maita asukkailleen.  

Empatia tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja se Suomessa huononee vuosi vuodelta, vaikka Suomen kurjimmat ajat taloudellisesti joskus 100 vuotta sitten ovat takanapäin. 

Suomalaiset ovat erityisen epäempaattisia toisia suomalaisia kohtaan. Varsinkin jos he köyhiä, sairaita tai muuten vain syrjäytyneitä ja syrjäytettyjä. Eniten empaattisuutta löytyy kissoille ja koirille sekä ihmisille, joiden hätä on jossain kaukana.

Mikä sitten voi johtaa siihen, ettei empatiaa heru politiikassa tai oikeassa elämässä? 

Monikin asia. Omat kokemukset olemattomasta empatiasta itseään kohtaan, huonot kokemukset toisista ihmisistä ylipäätään, sitten on myös ihan tyylipuhtaita kotinarsisteja ja -psykopaatteja, jotka ovat kykenemättömiä empatiaan. 

Näiden syiden takia itsekin kamppailen oman empatiakykyni kanssa. Viime aikoina tosin olen empatiakyvyssäni jo voiton puolella. Varsinkin kaiken heikoimpia kohtaan tunnen paljonkin empatiaa. Se on sitten eri asia, ovatko he heikkoja muiden kuin minun mielestäni.

Kirja-arvostelu: Kipeät sielut - Hulluuden historia Suomessa

 

Kipeät sielut on hyvin kirjoitettu teos kipeästä aiheesta. Se kattaa Suomen mielenterveyshoidon historian 1800-luvun alusta aina 1960-luvulle asti. 

Kuten jokainen saattaa arvata mielenterveysongelmaisia ei kohdeltu Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan mitenkään erityisen hyvin aina 1960-luvulle asti. Aivan kuten nykyään sairaus oli leimaava, mutta ennen mielenterveysongelmaisia pidettiin heikkoina ellei jopa taantuneina yksilöinä.

Jos nykyisin puhutaan mielenterveyspalvelujen romahduksesta ja lääkkeiden syöttämisestä, niin ennen ei tietenkään ollut minkäänaisia lääkkeitä harhoja tai ahdistusta taltuttamaan kuin vasta toisen maailmansodan sodan jälkeen.

Asenne mielenterveysongelmaisia kohtaan on edelleen Suomessa ankea, mutta ennen se oli hirvittävä. Vaikka mielisairaaloita usein kuvataan taiteessa kauheiksi paikoiksi, mutta nekin olivat Suomessa suuri edistysaskel 1800-luvulla, kun skitsofreenikkojen ei tarvinnut enää olla kytkettynä seinään jossain savusaunan nurkassa.

Petteri Pietikäinen on tehnyt mittavan työn kaivaessaan ikivanhoja sairauskertomuksia, jotka puutteellisinakin ja vanhoine diagnooseineen antavat elävämpää kuvaa mielisairaaloista. Kuvahan on aiemmin paljolti syntynyt julkkispotilaiden, kuten Aleksis Kiven kautta. Pietikäisen teksti on elävää ja sujuvaa, vaikka aihe on kohtuullisen synkkä.

Ennen ei tarvinnut nykykäsityksen mukaan edes olla mielisairas tullakseen suljetuksi laitokseen. Hoitoon raahattiin niin työnvieroksujat kuin homoseksuaalitkin. Kaiken takana oli se, että ihmisen täytyy olla tuottava yksilö. Tuohan ajattelu ei ole Suomesta nytkään minnekään kadonnut.

Kirja-arvostelu: Maria Petterson . Suomen historian jännät naiset: Plagiointikohusta huolimatta täyttä asiaa

 

Maria Pettersonin tietokirja Suomen historian jännät naiset nousi viime syksynä kohun keskelle plagiointisyytösten takia.

Mutta jos jätetään tämä kohu käsittelemättä, niin kirja on hyvä ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Pakko myöntää, että Pettersonin esittelemistä Suomen historian naisista moni on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Sen verran vahvasti historia on ollut miesten. Se on myönnettävä. 

Kirjasta löytyy tietenkin tuttujakin nimiä, kuten esimerkiksi kiehtova Aino Kassinen ja jokunen muu. Kirjasta on myös jätetty onneksi joitakin itsestäänselviä nimiä pois, joten kirja tarjoaa oikeasti yllätyksellistä tietoa minullekin, vaikka uskaltaisin väittää jotain historiasta tietäväni. 

Oli Petterson plagioinut tutkijoiden tekstiä tai ei, niin valtavan työn hän on tehnyt tämän tiiliskivimäisen kirjan kokoamisessa. Jo tiedonhankinta on ollut todennäköisesti haastavaa varsinkin mitä kauemmaksi historiaan mennään. 

Virkistävää kirjan hahmoissa on se, etteivät he ole antaneet sukupuolensa tai asemansa häiritä vaan ovat toimineet niinkuin ovat halunneet, aikoina jolloin naisille asetettiin kovastikin rajoitteita. 

He eivät ole alistuneet hiljaisiksi pikkuvaimoiksi, toisaalta kaikki eivät ole mitään sankareitakaan. Murhaajattaria yms. löytyy kirjasta.

Ultimate kusetus suomalaisittain (Voi Suomi-parka)

Niin suuri tragedia kuin Ukrainan sota sitä kokeville onkin, niin sen varjolla suoritettiin Suomessa ehkä yksi suurimmista kansan kusetuksista. 

Nyt kun sähköyhtiöt ja elintarvikeketjut julkaisevat jättituloksiaan ja jättibonuksiaan johtajilleen voi kysyä, miten Suomen kansa antoi huijata itseään näin pahasti. Jälleen kerran. Nato-huumassa ilmeisesti kaikki oli mahdollista.

Pahimmillaan ihmiset lukivat kynttilän valossa ja jyrsivät vanhaa leipää. Ja minkä takia? Sen takia että yritykset vetäisivät jättivoitot taskuunsa. Voi kysyä, että oliko koko hintojen nousu vain pelkkää ilmaa? Ukrainan sodan lisäksi toki muitakin syitä esiteltiin kuten inflaatio yms., mutta miten yritykset sitten selittävät jättivoittonsa?

Sen tämä kusetus todisti, että Suomen kansalle voi oikeastaan tehdä mitä vain kun vetelee oikeista naruista. Kaikki menee läpi. Kansa palvoo johtajiaan (Sauli Niinistöä) ja heiluttelee Ukrainan lippua, vaikka hädin tuskin pystyy maksamaan ruokansa ja vuokransa.

Kaiken kukkuraksi äänestivät valtaan todennäköisesti oikeistohallituksen, joka ensi töikseen haluaa leikata esimerkiksi isoissa kaupungeissa vähävaraisille elintärkeät asumistuet minimiin. Puhumattakaan muista sosiaalituista. 

Ja mistäköhän he (oikeistohallitus) loihtivat sitten ne työpaikat, jotka maksaisivat sellaista palkkaa, jolla tulisi toimeenkin? Jopa ikäihmisetkin halutaan töihin, vaikka harva palkkaa töihin edes 55-vuotiasta.

Ironista on sekin, ettei Suomessa edes pienellä palkalla elä ja pienet palkathan oikeistohallitus halua pitääkin. Esimerkiksi 40 prosenttia asumistuen saajista jo käy töissä, mutta koska Suomessa palkat niin surkeat ja hinnat voiton himossa vedetty pilviin, niin pienellä palkalla ei edes elä. Hyvä kun pystyy ostamaan matkalipun töihin.

Onnea vaan Suomen kansalle.

Jo antiikin haudat kertoivat totuuden elämästä

Olen lueskellut tässä hiljattain erinomaista kirjaa antiikin hautakivien muistosanoista. Kirjan nimi siis Hautojen lauluja.

Antiikin aikana on oltu varsin suorasukaisia verrattuna nykyaikaan. Varsinkin antiikin Roomassa, jossa koko elämän tyly totuus kirjoitettiin hautakiveen. Varoitettiinpa jopa mahdollisia haudan töhrijöitäkin turmiolla. 

Ihmiselämän tekniset realiteetit sekä elinaika muuttuvat vauhdilla. Antiikin aikana elettiin lyhyesti, mutta myös nautiskellen laulusta ja viinasta, kuten hautakivessäkin kehotettiin tekemään. 

Nykypäivän hautakivet harvemmin paljastavat vainajasta yhtään mitään. Hieman tylsää. Kaikki jää hautausmaalla vierailijan mielikuvituksen varaan.

Antiikin aikana saatettiin mainita vainajan luonteesta, hyvyydestä ja jopa vittumaisuudesta. Toki monissa teksteissä kirjoitettiin suuresta rakkaudesta, uskollisuudesta ja vanhempien tuskasta pienen lapsen kuoltua. 

Mutta perusasiat eivät häviä mihinkään ihmiselämässä. Suru, kaipaus, ihmiselämän lyhyyden ymmärtäminen. Nämä asiat ymmärsivät jo antiikin  ajan ihmiset. Emmekä mekään pääse näitä asioita unohtamaan.

Loppuuko älyni kesken?

Joskus aikoinaan ihmisillä oli tapana tehdä tietokoneilla kökköä kuvamuokkausta. Sait naamasi vaikka satasen seteliin. 

Nythän tuo tekoäly on muuttanut kaiken. Kuvat näyttävät kohtuullisen uskottavilta, jos tilanteet kuvissa eivät ole utopistisia. Maailma on täynnä valheellisia sanoja, mutta nyt sitten kuviakin.

Pakko myöntää, että itse olen armotta tipahtanut tekniikan kehityksestä. Älypuhelintakaan en osaa käyttää kuin suhtkoht normaalisti. 

Mikään virtuoosi olen vielä vähemmän somessa. Kiukkuisen kyynisiä päivityksiä osaan toki kirjoittaa, mutta jos pitäisi tehdä jokin video, sormi menee suuhun.

Pakko myös myöntää lähes setämiesmäisesti, että kyllä se elämä oli helpompaa ennen tekoälyjä sun muita. 

Nykyisin jaksaa edes hädintuskin katson elokuvan loppuun, kun keskittymiskyky on hävinnyt älypuhelinten ja kaikkien hilavitkuttimien myötävaikutuksella. Tämähän on kai tieteellisestikin todettu.

En sitten tiedä, onko vain oma älyni loppunut kesken kaiken kehityksen edessä.

Runo tappavasta mustasukkaisuudesta

Sinä ainoani.
Snä olit kaikki mitä minulla oli.
En saa koskea sinua.
En tuntea kauniiden sanojesi voimaa.
En kosketustasi.
Tapoin sinut.
Kadotin sinut.
Kadotin itseni.
Pelosta tapoin sinut.
Ettei kukaan muu saa sinua.
Kuolin itsekin.

Kirja-arvostelu: Pako päihdehelvetistä - huostaanotetun lapsen raju selviytymistarina

 

Aina aika ajoin julkisuuteen nousee huostaanottokohuja. Milloin itse huostaanotoista, milloin huostaanoton pyörivästä miljoonabisneksestä.

Toimittaja Anne Pennasen kirjoittama huostaanotetun Jennan tarina taitaa olla aika tavanomainen. En tarkoita nyt kirjaa vaan itse tarinaa. Huono-osaisuus on jatkunut jo useammassa sukupolvessa ja pahoin pelkään, että myös Jennan lasten osalta. Tosin huostaanottoja tehdään nykyään jo tavallisista perheistä, mikä kielii kai täysin kadoksissa olevasta vanhemmuudesta.

Jennan elämä on vavahduttava, jos sitä katsoo tavallisen, kohtuullista elämä elävän  näkökulmasta. Jenna ryyppää äitinsä kanssa, harrastaa seksiä aikuisten miesten kanssa yms. Tämä kaikki on mahdollista päihdemaailmassa, joka on naiselle vielä kovempi maailma kuin miehelle. 

Jennan tarinan lisäksi kirjassa on myös sosiaalityöntekijöiden ja muiden ammattilaisten näkökulmaa. Sehän on luonnollisesti täysin erilainen kuin huostaanotetun ja hänen perheensä. Ei varmastikaan helppoa, sillä harva haluaa antaa lapsensa vapaaehtoisesti huostaanotettavaksi. 

Tilanne on kuitenkin parempi kuin huutolaisaikana, jolloin lapset myytiin halvimmalla ylläpitävälle perheelle. Nyt kai firmalle, joka hoitaa lapsia halvimmalla.

Itseni on vaikea kuvitella, että lapsia otettaisiin huostaan pelkään ilkeyden perusteella, kuten nyt jo raitistunut ja hyvinvoiva Jenna antaa ymmärtää. Jo pelkästään sen takia, että huostaanotto on yhteiskunnalle tavattoman kallista, kun välistä vetävät voittoa tavoittelevat yritykset, joiden luokse lapset pääosin kai sijoitetaan.

Nato-lipun liehutusta ja vaalipohdintaa

Eduskuntavaalit sitten sujahtivat ja iso osa kansasta pääsi heiluttamaan niitä Nato-lippujaankin vihdoinkin. Itse en heiluttele edelleenkään muuta kuin Suomen lippua. Ja varmaan jatkossakin näin. 

Tosin tätä nykyä Suomessa näkee enemmän Ukrainan lippuja lipputangoissa kuin Suomen. Kohta kai liehuu sitten Nato-liputkin.

Itse en ymmärrä tätä hokemaa, ettei koskaan enää yksin. Suomi on sentään kuulunut EU:in jo kohta 30 vuotta. Jos oikein vielä halutaan muistella, niin Suomihan soti jatkosodassa Natsi-Saksan kanssa. Talvisodassa tilanne toki oli eri. 

Ja Naton myötä Venäjä kohta luokittelee Suomen vihollismaakseen. No turhaapa tästä jauhamaan. Tällä hetkellä on vallalla jonkinlainen Nato-uskovaisuus. Aika näyttää mitä tapahtuu. 

Itse olen jo 45-vuotias niin tuskin kutsua kuuluu Nato-sotiin. Enkä kyllä menisikään. Minusta on tulossa pasifisti vastarinnankiiskeyden lisäksi.

Eduskuntavaaleissa taas tapahtui se mitä odotettiin. Joskaan ei millään maata järisyttävällä oikeistojytkyllä. Sillä persutkin taitavat olla jo tätä nykyä oikeistolaisempi puolue kuin kokoomus. Ja niin. Mitäköhän hyvää edes keksikin kokoomuksesta? Sanonpahan vaan että köyhille koittavat kovat ajat.

Demarit tuskin lähtevät hallitukseen mukaan. Nihkeältä näyttää jo kepunkin lähtö. Tosin ainahan he ovat mielensä muuttaneet. Molemmat puolueet.

Vihreät taas taisivat nyt maksaa hintaa siitä, että miesinho alkaa olla siellä käsinkosketeltavaa. Kuka mies haluaisi äänestää puoluetta, joka ei näe miehissä mitään hyvää? Vasemmistoliitossa taas taitaa olla niin vähän duunareita, etteivät vaan ymmärrä miten duunari ajattelee. Ja se näkyy vaalituloksessa.