Kirja-arvostelu: Kipeät sielut - Hulluuden historia Suomessa

 

Kipeät sielut on hyvin kirjoitettu teos kipeästä aiheesta. Se kattaa Suomen mielenterveyshoidon historian 1800-luvun alusta aina 1960-luvulle asti. 

Kuten jokainen saattaa arvata mielenterveysongelmaisia ei kohdeltu Suomessa tai oikeastaan missään muuallakaan mitenkään erityisen hyvin aina 1960-luvulle asti. Aivan kuten nykyään sairaus oli leimaava, mutta ennen mielenterveysongelmaisia pidettiin heikkoina ellei jopa taantuneina yksilöinä.

Jos nykyisin puhutaan mielenterveyspalvelujen romahduksesta ja lääkkeiden syöttämisestä, niin ennen ei tietenkään ollut minkäänaisia lääkkeitä harhoja tai ahdistusta taltuttamaan kuin vasta toisen maailmansodan sodan jälkeen.

Asenne mielenterveysongelmaisia kohtaan on edelleen Suomessa ankea, mutta ennen se oli hirvittävä. Vaikka mielisairaaloita usein kuvataan taiteessa kauheiksi paikoiksi, mutta nekin olivat Suomessa suuri edistysaskel 1800-luvulla, kun skitsofreenikkojen ei tarvinnut enää olla kytkettynä seinään jossain savusaunan nurkassa.

Petteri Pietikäinen on tehnyt mittavan työn kaivaessaan ikivanhoja sairauskertomuksia, jotka puutteellisinakin ja vanhoine diagnooseineen antavat elävämpää kuvaa mielisairaaloista. Kuvahan on aiemmin paljolti syntynyt julkkispotilaiden, kuten Aleksis Kiven kautta. Pietikäisen teksti on elävää ja sujuvaa, vaikka aihe on kohtuullisen synkkä.

Ennen ei tarvinnut nykykäsityksen mukaan edes olla mielisairas tullakseen suljetuksi laitokseen. Hoitoon raahattiin niin työnvieroksujat kuin homoseksuaalitkin. Kaiken takana oli se, että ihmisen täytyy olla tuottava yksilö. Tuohan ajattelu ei ole Suomesta nytkään minnekään kadonnut.