Kirja-arvostelu: Kenneth Eriksson - Jeanette Björkqvist: Kovat kadut - ammattirikollisten jäljillä

 

Kenneth Eriksson tähdittää nykyisin televisiossa pyörivää Alamaailma tv-sarjaa, vaikka hän Kovat kadut -muistelmien perusteella on jo eläkkeellä. No tietty dramatisointiahan sarjassa paljon onkin. En tosin tiedä, onko hän palannut taas töihin. Senhän hän on tehnyt kerran aikaisemmin, kuten Kovat kadut paljastaa.

Eriksson jo muistuttaa ulkonäöltään televisiosarjojen työlleen elävää kyttää ja sellainen hän muistelmiensa perusteella on. Jopa äärimmäisyyksiin asti. Hän ei juurikaan pitänyt lomaa ja oli suorasanainen. Sekä pomoilleen että alaisilleen. Jokaisen täytyi antaa kaikki, niin kuin hän itse antoi työlleen.

Tuollaisesta omistautumisesta työlle ja diplomaattisuuden puutteesta voi olla montaa mieltä, mutta tulosta Eriksson sai aikaan. Parhaiten hänet muistetaan ihmiskauppaa eli käytännössä prostituutiota koskevista jutuista.

Pitkän linjan toimittaja Björkqvist kirjoittaa elävästi ja Erikssonin suorat haastattelupätkät värittävät lisää tekstiä. Itse jäin ehkä miettimään, miksi Eriksson on kirjoittanut jälkisanat loppuun, kun kaikki siinä kirjoitetut asiat tulivat jo ilmi itse kirjasta.

Eriksson vannoo kenttätyöskentelyn nimiin ja sättii toimistossa viihtyviä tovereitaan. Toisaalta hän myöntää, että maailma on muuttunut ja olevansa jo dinosaurus. Ennen kun todisteita oli vaikeampaa saada, vaadittiin tunnustus. Nykyisin konnat harvemmin tunnustuvat, mutta se ei ole edes tarpeellista, kun on puhelinkuuntelut, DNA-todisteet sun muut.

Eriksson on armoton myös konnille ja kuulustelukuvaukset ovat hauskaakin luettavaa. Ns. tavalliset ihmiset saavat myös osansa,  kieltämättä itsellenikin tuli mieleen, mitä liikkui niiden miesten mielessä, jotka kävivät panemassa lapsen tasolla olevaa ilotyttöä.

Kirjassa avataan myös Erikssonin yksityiselämää. Köyhää lapsuutta ja pojan yllättävä kuolema teini-iässä. Toinen poika taas kärsii kehityshäiriöstä. Joten helppoa ei ole ollut Erikssonilla kotonakaan. 

Kovat kadut on poliisikirjojen kovaa keskikastia, ei ehkä paras, mutta asiansa toimittava.

Voi Eurooppa-parka, osa kylmä talvi

Nyt on taas aika voivotella maailman menoa. Siitähän minä tykkään ja miehen täytyykin tulla sitä kiukkuisemmaksi ympäröivästä maailmasta, mitä enemmän vuosia kuluu. 

Eurooppa on mielenkiintoisessa tilanteessa. Se rämpii itse aiheuttamassaan energiakriisissä. Energialaitoksia seisoo käyttämättöminä ja vihreä energia tuskin parissa vuosikymmenessäkään auttaa tilannetta. 

Kaiken kukkuraksi Eurooppa itse langetti Venäjälle pakotteet ja näin ollen Venäjältäkään ei energiaa tule. 

Sitten päättäjillä on vielä otsaa vaatia kansaa ottamaan viiden minuutin suihkuja ja lukemaan kynttilänvalossa. 

No siitä vaan lukemaan kynttilänvalossa. 

Helsinki aloittaa Sateenkaarityöpajat yläkouluissa. Työpajoja mainostetaan nuorten itsensä toivomina, mutta rohkenen kyllä epäillä. 

En oikein käsitä, miten tietoisuutta ei muka muuten olisi sateenkaariasioista. Mistään muusta kuin ei enää edes puhuta. Ja miksi ei järjestetä työpajoja muusta? On muitakin tunteita herättäviä asioita kai sentään vielä olemassa?

Ei ihme, että nuoret ovat hukassa seksuaalisuutensa kanssa. Jostain luin, että aina vain kasvavampi joukko tyttöjä ei enää identifioi itseään tytöiksi. Edelleenkään biologisia sukupuolia on vain kaksi. 

En ymmärrä, mikä kiire nykyään on ajaa nuoria jo niinkin nuorena kuin 12-vuotiaana päättämään, ovatko he homoja, lesboja, heteroita vai mitä ikinä ovat. Ja pahimmassa tapauksessa vaihdetaan sukupuolta kuohuvassa teini-iässä, kun kaikki tunteet ovat vielä hakusessa. 

Tähänhän ilmeisesti pyritään.

Kirja-arvostelu: Colette - Cheri

 Colette ei välttämättä ole kaikkein tunnetuimpia kirjailijoita ainakaan Suomessa, mutta tämä Ranskan lahja maailman kirjallisuudelle oli aikaansa edellä. 

Häntä voisi nykypäivän kielellä varmastikin kutsua naisia voimaannuttavaksi hahmoksi ja feministiksi. Jo pelkästään oman yksityiselämän kiemuroiden kautta. 

Cheri ilmestyi vuonna 1920 ja pohjaa kuten käsittääkseni monet Coletten teoksista pohjaavat hänen omaan elämäänsä. Colettella kun oli suhde poikapuolensa kanssa. Cheri on suomennettu kahteenkin otteeseen. Itse kuin 20 vuotta sitten ilmestyneen painoksen. Colette kirjoitti kirjalle myös jatko-osan.

Cherissä jo kypsään ikään ehtineellä kurtisaanilla Lealla on suhde noin 30 vuotta nuoremman  pojan Cherin kanssa. Hän on tietenkin Lean ystävän poika. Ystävää Lea oikeasti inhoaa. Jokainen tietysti arvaa, ettei tässä hyvin käy. Eikä käykkään, mutta Cheri on valloittava romaani, joka pitää jännityksensä loppuun asti. Siihen ei välttämättä kaikki 100 vuotta vanhat kirjat pysty.

Lea on menestynyt hyvin ammatissaan, lisäksi älykkäästi kartoittanut omaisuuttaan. Hänen heikkoutenaan ovat nuoret miehet. Useimmiten hän on selviytynyt suhteistaan rakastumatta, mutta hän huomaa rakastuneensa Cheriin, johon kohdistaa sekä äidillisiä että seksuaalisia halujaan. 

Kun kuulee Cherin menneen naimisiin, hän päättää lähteä tunteitaan karkuun matkalle. Myös Cherillä on aitoja tunteita Leaa kohtaan, jota hänen pyhimysmäisen kiltti nuorikkonsa ei täytä. Ei seksuaalisesti tai tunteen tasolla. 

Pariskunta tapaa vielä kerran Lean palattua matkoilta, mutta jätän salaisuudeksi, mitä sitten tapahtuu. Kirja kuvaa hyvin etuoikeutettujen ja rikkaiden elämää. Heillä on ollut aikaa tuolloin pohtia rakkausseikkailujaan palvelijoiden passatessa. 

Kirja on myös mainio kuvaus siitä, kuinka ikääntyminen tuhoaa pintakullan. Kun Lea tajuaa kauneutensa katoavan, tajuaa hän myös aidon rakkauden merkityksen. Että on jotain muutakin kuin oma itse. 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Karmeat nettitreffit

Joskus aiemmin kävin nettitreffeillä. Kyllästyin koko karmeaan touhuun. Tietysti nykypäivänä on hankala naisia muuten tavatakaan, kun saa jo naiselle puhumista pelätä ahdistelusyytösten pelossa.

Muistelen joskus kun en ollut käynyt ensimmäisillä nettitreffeilläkään, niin työpaikan naiset naureskelivat tapaamiensa miesten kustannuksella. Ajattelin, että onkohan järkevää lähteä mukaan tuollaiseen touhuun, kun miehiä pidettiin bumerangeina, hölmöläisinä, joita voi vedättää. 

Menin kyllä siitäkin huolimatta nettitreffeille valitettavasti. Listaan tähän vähän järkyttävämpiä kokemuksia. 

-Eräs nainen kysyi heti, että onko minulla auto. Kun vastasin myöntävästi, hän yritti pakottaa kuskiksi heti seuraavana päivänä kun olin hänet tavannut. Kun kieltäydyin muihin sovittuihin menoihini vedoten, hän lopetti heti tuttavuuden. Eli kuskia vailla. 

-Eräs nainen vaati heti treffeille tai muuten treffejä ei tule koskaan. Kieltäydyin, sillä tuolloin olin tuhannen päissäni kavereiden kanssa, enkä halunnut mennä nolaamaan itseäni tapaamaan häntä. Tuokin romanssi kuivahti. 

-Eräs nainen pommittaa minua jatkuvasti puheluilla ja viesteillä. Kun lopulta vastaan, rääkyy hän puhelimeen ja syyttää minua ahdistelijaksi. 

-Eräs nainen ei tullut edes paikalle. Hänestä ei kuulunut mitään sittemmin tietenkään.

-Eräs laittoi niin vanhan tai muuttuneen kuvan, etten ollut häntä tunnistaa treffipaikassa. Oli ottanut vähän kiloja. Kiloissakaan ei vikaa, mutta miksi valehdella ulkonäkönsä, ikäänkuin se ei selviäisi. 

-Eräs valehteli nimensä, vaikka tiesi hyvin henkilöllisyyteni. Kiinnostus lopahti heti.

-Yksi kehuu heti ensi alkuun treffeillä, kuinka hän on vedättänyt erästä "tahvoa" jo yli vuoden ja että kuinka tämä jaksaa lohduttaa häntä. No, minusta hän ei "tahvoa" saanut.

-Yksi kertoo ensi alkuun, että hän on kyllä tapaillut toista miestä, mutta haluaisi tavata  minutkin. Juttelee vielä puhelimessa tämän miehen kanssa samaan aikaan treffeillä. No. Totesin, että onnea vaan teille.

-Yksi tulee kotiini, mutta jatkaa lörpöttelyä tuntikausia, vaikka huomaa ettei minua kiinnosta. Mitään muuta ei tapahtunut, eikä onneksi hänestä enää kuulunut. 

-Yksi kutsuu kotiinsa, mutta ei edes kahvia keitä tai puhua pukahda. Ei jatkoon. 

-Tyypit, jotka eivät voi heti kertoa, kiinnostaako vai ei, vaan antavat miehen hölmönä kirjoitella, kunnes toteavat, ettei kiinnosta.

Olisi näitä kai lisääkin vielä.... Että siitä vain treffeille.... toivotan onnea.

Bile-Sanna (runo)

Pääministerillä on päällä shortsit ja villi meno,
videoiden mukaan kova etukeno.
Toiset tykkää,
toiset lykkää.
Sannan ystävät näyttävät tissiä,
Kesärannassa riittää tilaa pissiä.
Sanna ottaa virka-auton,
syleilyyn antautuu virkaheiton.
Sanna se juhlii,
muut kuhnii.
Koko maailma tanssii Sannan tahtiin,
Jauhojengi mukana samaan vahtiin.
Mitä olisimme ilman sinua,
tylsyydessä saisimme kitua.
Taas syytetään setämiehiä,
taisi joku muu sinusta kieliä.
Itku tuli pitkästä ilosta,
ei sinusta saa kilttiä ja silosta.

Kirja-arvostelu: Victor Hugo - Kuolemaantuomitun viimeinen päivä

 

Victor Hugon pienoisromaani Kuolemaantuomitun viimeinen päivä ei kuulu ranskalaiskirjailijan tunnetuimpiin teoksiin. Se on kuitenkin oiva pieni kirja.

Se sai ensimmäisen suomennuksen vuonna 1917, vain vuotta ennen kuin kuolemantuomioita jaettiin Suomessa urakalla. Nyt kirja on suomennettu uudelleen ja ehkä siksi se tuntuukin yllättävän tuoreelta, vaikka alkuperäisteos  on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1829.

Hugo oli kuolemanrangaistuksen vastustaja, mikä ei tuohon maailmanaikaan ollut todellakaan itsestään selvä asia. Se tulee viimeistään selväksi teokseen liitetystä mittavasta esipuheesta, jossa Hugo yksilöi tarkasti miksi vastustaa kuolemanrangaistusta. Ranskasta kuolemanrangaistus poistui itseasiassa niinkin myöhään kuin 1981.

Kirjan aikoihin kuolemaantuomitut Ranskassa teloitettiin varsin brutaalisti hurraavan kansanjoukon edessä giljotiinilla. Toisin kuin yleisesti ehkä luullaan, teloitus ei aina onnistunut, eikä tuomitun pää pudonnut kerrasta. Esipuheessaan Hugo avaa verisiä, epäonnistuneita teloituksia, jolloin henkeä ei ole tahdottu saada pois tuomitulta.

Kirjan kuolemaantuomittu, jolla ei ole nimeä ja jonka rikoskaan ei oikein tule ilmi, on kuitenkin kaikesta päätellen paremmista piireistä että koulutettu ja osaa analysoida kohtaloaan hyvinkin tarkasti. 

Hän muistelee pimeässä ja kolkossa sellissään niin ensirakkauttaan kuin mennyttä elämäänsä. Lohtua ei tuo edes isäänsä katsomaan tuotu tytär, sillä hän ei edes enää muista isäänsä. Ilmi käy, että vaimokin on hänet hylännyt. Myös usko ei tuo lohtua, sillä pappi on paikalla vain viran puolesta, eikä sielullaan.

En tiedä, perustuuko tarina johonkin oikeaan hahmoon, mutta Hugo on ainakin taustatyönsä tehnyt, sillä hän osaa kuvailla hyvinkin tarkasti kuolemaantuomitun reittiä tuon ajan Ranskassa hirveästä vankilasta Pariisiin teloituslavalle.

Päähenkilö luonnollisesti pelkää kuolemaansa ja toisin kuin voisi olettaa, niin häntä ei edes laitettu sankarillisesti kohtaamaan teloituslavaa vaan hän romahtaa teloituslavalla ja anelee armoa, edes muutamaa minuuttia lisää elämäänsä. Kuka voisi häntä tuomita, ellei itse ole ollut menossa teloitettavaksi.

Kuolemanrangaistus ei ollut pahin mahdollinen rangaistus tuon ajan maailmassa, sillä rangaistusvangit kadehtivat kirjassa kuolemaantuomitun kohtaloa, joka sentään pääsee kärsimyksistään. Heidän itse täytyi raataa epäinhimillisissä oloissa, useimmiten heidänkin kuolemaan asti. 

Kyllähän kirja sai ajattelemaan myös sitä, että kuolemantuomio on yhä yleisesti käytössä ympäri maailmaa. Enkä jaksa uskoa, että se tietyistä osista maailmaa olisi heti edes katoamassa. Onhan kuolemantuomio käytössä jopa jossain liberaaleissa länsimaissakin, kuten Usassa ja Japanissa.

Media lopetti vihdoin Sanna Marinin palvonnan - ja niin pitääkin

Vielä on jatkettava Sanna Marin-aiheesta, kun niin paljon on muuttunut sitten edellisen postauksen. Olen seurannut hyvinkin aktiivisesti eri foorumeilla käytyä keskustelua aiheesta. 

Ja ei voi kuin ihmetellä Marinin fanien uskollisuutta, ellei jopa fanatismia, kun olen heidän kanssaan kinastellut keskuspalstoilla. Ei mitään kritiikkiä. Hulluimmat väittävät vielä Venäjän trollien jupakan takana. Jaa. Olivatko trollit vai sitten bilettämässä Marinin kanssa? Sitten vedotaan myös Kekkosen aikoihin, että kyllä silloin oltiin humalassa. No varmasti olivat melkein kaikki, mutta ovatko poliitikot enää nykypäivänä?

Sinänsä en rupea kenenkään viinan käyttöä moralisoimaan, kun ei oikein ole varaa siihen, mutta onhan pääministeri todellakin pääministeri, eikä mikään tavallinen 35-vuotias nainen, joka voi tehdä mitä haluaa. 

Jotenkin omituista että tästäkin Jauhojengi-jupakasta on tehty sukupuolikysymys. Tosin mistä ei tehtäisi. Jotkut naisfanit lisäilevät nyt tanssivideoita nettiin tukeakseen Marinia ja naisten oikeutta pitää hauskaa. Ikään kuin kukaan olisi kieltänyt Marinia tai muitakaan naisia tanssimasta tai pitämästä hauskaa. 

Rohkenen väittää, jos Marinin tilalla olisi ollut mies, hän olisi lentänyt jo ulos, ellei olisi itse ymmärtänyt lähteä. Marinia ei tietenkään uskalla edes savustaa ulos.

Kyse on mielestäni vain ja ainoastaan siitä, että joku arvokkuus pääministerillä täytyy olla. Sitä ei ole vieraan miehen kanssa kiehnääminen humalassa yökerhossa. Puhumattakaan silkasta turvallisuusriskistä juhlimisessa täyteen ahdetussa yökerhossa, kuka tahansa voisi viedä pääministerin virkapuhelimen helposti. Niissä kun varastetaan käsilaukkuja vaikka olisi täysin selvinpäin.

Ja miksi ihmeessä jauhojengin tanssi piti yleensä kuvata? Olisi kieltäytynyt Marin kuvaamisesta. Ei pääministeri voi luottaa siihen, ettei video vuoda julkisuuteen, kun siihen on mahdollisuus heti silloin olemassa, kun video on kuvattu.

Alex Stubb yritti myös osaltaan tuulettaa pääministeri-instituutiota, mutta toisin kuin Marinia, niin ei ketään ilmaantunut fanaattisesti puolustamaan. Alexin touhut olivat vielä aika viattomia. Ajatelkaa jos Alex olisi imuttanut vierasta naista yökerhossa, mikä mekkala siitä olisi noussut. Taisi olla ehkä Alexilla väärä sukupuoli ja puolue niin puolustajia ei ilmaantunut.

Media on kerrankin taas hoitanut työnsä hyvin. Olin jo huolissani, onko media jo Marinin PR-toimisto. Media teki nyt juuri sitä, mitä varten se on olemassa. Marinin fanit ovat tietenkin toista mieltä. Media kuulemma kiusaa ja tekee klikkiotsikoita. No. Median tehtävänä ei ole olla kenenkään kaveri, kaikkein vähiten valtakunnan ykköspoliitikon.

Marinin fanit ovat kuin Marin itse. Eivät näe itsessään mitään vikaa. Kun kuitenkin iso osa kansasta on Marinin juhlimisesta vaikeassa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa tuohtunut, niin hyvää poliittista pelisilmää olisi osoittanut edes pieni pahoittelu, mutta ei mitään.

Fanit myös väittävät Marinin hoitaneen työnsä hyvin. No. En edes muista, koska hän olisi viimeksi puhunut politiikasta. Marin oli alussa raikas tuulahdus, mutta nyt hän on niin vaikuttunut kansainvälisestäkin suosiostaan, ettei näe itsessään virheitä. 

Se on surullista ja kostautunee seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Kirja-arvostelu: Elämä oli laiffii - Matti Nykänen 1963-2019

 

Pakko sanoa, että Matti Nykäsen elämäkerta Elämä oli laiffii oli positiivinen yllätys. Ajattelin, että nyt on kääräisty nopeasti kokoon Matin kuolemalla rahastava teos. Lähes samaan aikaan kun ilmestyi toinenkin elämäkerta legendaarisesta mäkihyppääjästä ja viihdejulkkiksesta.

Jotain Matin tunnettavuudesta kertoo, että jo julkisuudessa hänestä puhuttiin melkein pelkkänä Mattina. Se riitti ja kaikella oli hänestä mielipide. Sellaisia julkkiksia ei ole enää montaa.

Ammattitoimittaja Marko Lempisen käsissä Masan elämä saa siivet alleen. Teksti on elävää ja jotenkin Masan näköistä. Masan elämässähän oli kaikki antiikin tragedian elementit. Loistavia voittajia ja uskomattomia alamäkiä. 

Kirja ei ole pelkkää lehtijuttujen referointia, kuten joskus elämäkerrat nykyään ovat. Lehtijuttuja olisikin Matista olisi löytynyt valtavia määriä. Lempinen on haastatellut valtavan määrän ihmisiä.

Lempinen toteaa, että Matin elämän suurin tragedia oli se, ettei hän oikein tiennyt kuka oli. Sitä sitten lääkittiin viinalla, kuten valitettavan usein käy. Matti jäi pikkupojaksi, joka ei oikein koskaan kasvanut aikuiseksi. 

Hoitamaton ADHD ei myöskään auttanut asia, eikä uran mahtavimman vaiheen puolijumalan asema. Sitten taas juuri ADHD teki hänestä intohimoisen harjoittelijan, joka teki hänestä voittamattoman, kunnes kiinnostus mäkihyppyyn lopulta lopahti.

Kirja nostaa Nykäsen elämän suurimmaksi rakkaudeksi sen naisen, joka hetkeksi raitisti hänet eli Susanna Ruotsalaisen. No ehkä näin saattoi olla. 

Minusta Matti  rakastui enemmän jatkuvaan rakastumisen tunteeseen. Matilla toki riitti satoja naisia, joista Mervi Tapola oli viedä hänet perikatoon ja veikin. Tai oikeastaan molemmat toisensa. Heidän jatkuva lööppikaaos kuuluikin oleellisena osana nuoruuteeni. Tai Matin elämä ylipäätään, joka oli niin julkista kuin voi olla. Jopa Matin hautajaisia myöten.

Mattia käyttivät härskisti hyväkseen pahimmassa vaiheessa kaikki. Ja toisaalta Matti oli sitten ympäripäissään täysi sika ja väkivaltainen ja käytti itse hyväksi ihmisiä. Selvinpäin Matti sitten oli siivousvimmainen arka ihminen, joka pyyteli häpeissään anteeksi tekojaan. Kuulostaa kovin suomalaiselta.

No Matista on tarinaa yhtä paljon kuin on ihmistäkin, mutta ihminen-Mattia tämä kirja auttaa ymmärtämään. Matista voisi kirjoittaa loputtomiin. Matissa oli samanlaista antisankarin tuntua kuin Irwin Goodmanissa. Varsinkin yli 40-vuotiaiden suomalaismiesten on Mattiin helppoa samaistua. 

Matti muuten kuuluu niihin harvoihin julkkiksiin, joille olen omistanut runon. Itse asiassa kaksikin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Heitä siipeilijät matkastasi, Sanna!

 Moikka taas, 

Taas on vierähtänyt melkein viikko päivityksestä. On ollut niin perkeleen kuuma ja menojalkaa vipatti. Nyt on vain edelleen kuuma. Krapuloista selviäminen vie kuumuudessa ikuisuuden. 

Painajaiset ovat ankaria krapulassa. Nyt näin unta, että olin taas armeijassa, enkä pääse sieltä pois. Ehkä armeija oli liikaa kaltaiselleni pohjiltaan herkälle ihmiselle.

Sanna Marinillakin on menojalkaa vipattanut. Nyt on oikein rehdillä kännivideolla. On siinä reilut kaverit Sannalla, kun lataavat tuollaisen videon nettiin. Sannan kannattaisi jättää jo pintasiipeilijät matkastaan, jotka haluavat hyötyä Sannasta. 

Mutta mielummin Sannaa katsoo tietenkin kun kaltaistani keskivartalolihaavaa 45-vuotiasta miestä. Nyt Sanna tosin pahoitteli, että liian pitkälle mentiin, mutta hänenä kieltäisin kyllä ystäviltä itsensä kuvaamisen. Varsinkin kun korkki on auki.

Minusta jopa kansainvälinen lehdistö on tehnyt itsestään narrin kirjoittassaan Marinin pikkushortseista yms. Onko maailmamme todella yhä niin seksistinen, että nainen ei saa vapaa-ajallaan pukeutua kuin ikäisensä?

Mitäs vielä? Äsken mielessä oli vaikka mitä, mutta nyt luo tyhjää. Täytyy tsekata siis iltapäivälehdet. 

Nii joo. Salman Rushdien puukotus on mennyt todella vähällä huomiolla. Jostain syystä radikaali-islam halutaan vaieta länsimaissa kuoliaaksi? Miksi ihmeessä? Jos joku äärikristitty olisi vastaavan teon tehnyt olisi helvetti irti? Tai venäläinen?

Vesa-Matti Loirin hautajaisista on tulossa farssi. Mies ei ollut koskaan pyytänytkään valtiollisia hautajaisia ja jo niistä riidellään. Toivottavasti Vesku saadaan kunnialla hautaan.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Ville Ranta (@vilranta) jakama julkaisu

Miksi Elokapinaa vihataan?

Elokapina on harvoja mielenkiintoisia kansalaistottelemattomuusliikkeitä Suomessa. Tai ylipäätään niitä harvoja liikkeitä, jotka harjoittavat kansalaistottelemattomuutta Suomessa. 

Kuitenkin se on ns. suvaitsevaisen fanikuntansa ulkopuolella kovin vihattu. Elokapinallisia pidettäneen rikkaiden pentuina, jotka kapinoivat isäpappaa vastaan. 

En tiedä väitteen paikkaansapitävyyttä. Tuskin kaikki, mutta sellainen imago heitä seuraa, halusivat näin tai eivät, niin teeskentelijöinä heidät nähdään muun kansan kuin Twitter-eliitin ulkopuolella.

Ainahan näsäviisastelevia nuoria on vanhemman väen puolelta inhottu, oli heidän ideologiansa mikä tahansa. Se kuuluu ihmisyyden kiertokulkuun. Ja juuri näsäviisastelevilta besserwissereiltä he tuntuvat.

Ja mikäs se ärsyttää enemmän kuin nuoret syyllistävät maailman tuhoamisesta vanhempiaan. Tuokin on kuultu aiemmin maailmanhistoriassa. Ennen vanhempia syyllistettiin ydinvoimasta ja ydinsodan uhasta. 

Tosin rohkenen väittää, että ovatko elokapinalliset itsekään eläneet täysin päästöttä. Varmaan sitä on matkailtu siellä sun täällä pienestä pitäen.

Sinänsä Elokapunan tempaukset ovat viattomia ja kilttejä, jos verrataan mielenilmauksiin isossa maailmassa, kuten keltaliiveihin Ranskassa. 

Elokapina tosin osaa ärsyttää paikanvalinnallaan. Mutta jos menet Suurajoihin moralisoimaan, voit olla varma että saat sananmukaisesti paskaa niskaasi.

Vesa-Matti Loirin poismeno koskettaa kaikkia

Kirjoitin yli 11 vuotta sitten Vesa-Matti Loirista tehdystä dokumenttielokuvasta. Tänään kuulin Veskun poismenosta ajellessani maalta takaisin kaupunkiin. Sydän hieman sykähti, vaikka en ole häntä koskaan tavannut edes toimittaja-aikoinani. 

Loirin kuolema ei tullut yllätyksenä, joskaan en tiennyt hänen vakavasta syöpäsairaudestaan. Se oli hyvin pysynyt salassa julkisuudesta. Jotain Veskusta kertoo myös se, ettei hän halunnut pitkittää turhia hoitoja vaan katsoi aikansa tässä todellisuudessa olevan täynnä. 

Saa nähdä, saako Vesku viimeisen leposijansa Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulalta, jossa on yksi paikka vapaana. 

Mutta julkaisen uudelleen allaolevan tekstini vuosien takaa.

----------------------------------------

No, nyt on sitten katsottu Vesku-elokuva. Ja täytyy sanoa, että mojovan dokumenttielokuvan Mika Kaurismäki on ammattimiehenä näyttelijä-laulaja Vesa-Matti Loirista tehnytkin. Miehistä kertovista oivista dokkareista ei ole ollutkaan viime vuosina pulaa. Saa nähdä, koska on naisten vuoro.

Vesku on sellaista kansan kansallisomaisuutta, että hänestä on vaikea puhua pelkkänä ihmisenä. Mies kun on instituutio. Jos joku muu hänen ikäisensä mies keräisi pelkästään jo ihailua tupakoimalla jatkuvasti, pukeutumalla huonosti ja ollen vielä ylipainoinen, eipä sellaista uskoisi todeksi.

Vesa-Matti Loirin salaisuus piileekin hänen armottomassa itsetutkinnassaan, jolle elokuva ja televisio on ollut aina oikea areena. Kun Vesku puhuu, muut kuuntelevat. 

Harva nykyjulkkis minuun vaikuttaa, mutta Vesku-elokuva pysäytti seuraamaan jokaista sanaa. Vesku kuuluu niihin harvoihin miehiin, jotka onnistuvat olemaan miehekkäitä itkiessäänkin ja mennyttä elämää tilittäessään. Miehuuden ja herkkyyden mestareita on harvassa.

Pitkän uran tehneellä Veskulla on elettyä elämää takanaan. Uraa ei kannata kerrata, sillä valtaosa tuntee Veskun uran jo muutenkin läpikotaisin.

Haastateltavissa ei ole ollut dokumentissa pulaa. On Holmbergia, Airistoa, useampaa ex-vaimoa. Naisiin Vesku on vedonnutkin, vaikka ei perinteisellä tavalla katsoen ole komea. Olisiko salaisuus Veskun itse paljastamassa heittäytymisessä suhteisiin täysillä.

Ainakaan dokkarissa ei kenelläkään ollut Veskusta pahaa sanottavaa, mutta sellaisia haastateltavia nyt harvemmin etsitäänkään, kun kohde on vielä hengissä. Parhain löytö dokkariin oli kuitenkin Veskun äiti Lily, joka muistuttaa, että kansakunnan idolitkin ovat tulleet lapsuudesta, jolloin ei vielä tähtiä oltu.

Vesku on iäkkäämpänä onnistunut luomaan itsensä uudelleen. Pitkän uran jälkeen Speden tuotannoissa Loiri ei ollut kriitikoiden silmissä arvostettu. Nyt miehen jokaista tekemistä ylistetään. Uudessa tulemisessa musiikki on ollut pääosassa, jää nähtäväksi tekeekö Vesku vielä jonkin unohtumattoman leffasuorituksen. Terveys ei ehkä enää anna periksi.

Varmaa kuitenkin on, että kun Veskusta aika jättää, odotettavissa on jälleen koko kansakunnan taiteilijahautajaiset. Ja syystäkin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Maailma on erikoinen paikka, osa 1000

Maailma on päivä päivältä erikoisempi paikka. Japanissa apinoiden lisäksi nyt myös muut eläimet ovat ryhtyneet hyökkäilemään ihmisten kimppuun. Syyksi väitetään ilmastonmuutosta, mutta mihin ilmastonmuutos ei nykyään olisi syyllinen?

Useimmiten ihmiset hyökkäilevät silti yhä toistensa kimppuun. Siitä pääsemmekin taas Ukrainan sotaan. Amnestyn raportti on herättänyt suuttumusta, kun siinä on todettu myös Ukrainan syyllistyneen sotarikoksiin. 

Venäjän sotarikoksia tuskin kukaan nyt kieltääkään, joten ei jauheta siitä. Itsekin olen kieltämättä ihmetellyt, miksi Ukraina ei ole pakolla evakuoinut sotatoimialueelta siviilejä vaan he ovat tulituksen kohteina. Venäjä tuskin jättää silloinkaan iskemättä.

Amnestylla on tuskin halua mielistellä edes Venäjää, sillä järjestöhän on kielletty Venäjällä. En sitten tiedä, onko ihmisillä käsitys lännessä Ukrainasta samanlaisena maana kuin länsimaat. Sitähän se ei ole ja ennen sotaa myös Ukrainalla on ollut ongelmia ihmisoikeuksien toteuttamisessa. Jos nyt tietenkin myös Venäjällä. 

Ihmisten kuva sodasta on hyvin mustavalkoinen ja tietenkin myös median luoma kuva on mustavalkoinen. Osin tietenkin myös siksi, että Venäjä tuskin laskee länsimaisia toimittajia valtaamilleen alueille.

Ehkä jo tragikoomista oli seurata suomalaisia intoilemassa lähes kyyneliä valuttaen yhdysvaltalaisen sotalaivan kyljessä. Ikään kuin Usa olisi juuri halukas pelastamaan Suomen. Usa haluaa vain Suomen Natoon valtapoliittisista syistä. Ilmeisesti niistä syistä oli lähdettävä uhittelemaan Kiinaakin. Ikään kuin yhdessä koko maailmaan vaikuttavassa kriisissä Ukrainassa ei olisi jo tarpeeksi.

Yksi mielenkiintoinen Ukrainan sodan sivuhaara on näyttelijä Ville Haapasalon jahtaaminen mediassa. Hänhän teki töitä vuosia Venäjällä ja on aika suorin sanoin tuominnut Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. 

Miestä tunnutaan jahtaavan kuin Putinin lähintä liittolaista. Itse ehkä jättäisin omaan arvoon ne Haapasalon tarinat, että hän muka olisi käynyt kalassa Putinin kanssa.

Ville Haapasalolla lienee kuitenkin parempi tietämys Venäjästä kuin yhdelläkään yliopistotutkijalla, joita solkenaan raahataan televisioon. En sitten tiedä, onko tämä juuri se syy kiukkuun Haapasaloa kohtaan.

Sitten muuten yksi mielenkiintoinen huomio vielä. Usassa aborttikohujen myötä nuoret miehet ovat alkaneet tehdä vasektomioita eli laittaa ns. letkun poikki alapäästään. 

Vieläkö miehiä syytetään sitten sovinisteiksi? Jos nämä miehet ovat valmiita uhraamaan mahdollisuuden saada lapsia? Tosin nuoret miehet kuulemma nappailevat Viagraakin nykyään. Maailma on erikoinen paikka palatakseni kirjoituksen alkuun.

Kirja-arvostelu: Leo Tolstoi - Lapsuus, poikaikä, nuoruus

Kirjailijalegenda Leo Tolstoin lapsuuden ja nuoruuden muistelmat eivät ole ainakaan liian taiteellisella nimellä pilattu. Kirjan nimi todellakin kuuluu: lapsuus, poikaikä ja nuoruus. Sisältö on kylläkin sitten jo mielenkiintoisempaa. 

Tolstoin esikoisteos oli jo sen ilmestyessä kolmessa osassa 1850-luvulla suosittu teos. Ja siinä onkin imua yhä vielä 170 vuoden jälkeenkin. Tietenkin se on aikansa lapsi, mutta ikuisia ihmisyyteen liittyviä se käsittelee myös ja nämä eivät vanhennu.Tällaisia ovat rakkaus, riittämättömyyden tunne, huono itsetunto ja monet muut.

Tolstoi kärsi todellakin huonosta itsetunnosta, kuten yllättävän monet kirjailijat ovat kärsineet vuosien saatossa lapsuudessaan. Hän piti itseään rumana, eikä erityisen älykkäänä. Toisaalta hän kyllä kommentoi toistenkin ulkonäköä ja puutteita. 

Puutetta Tolstoin ei tarvinnut kärsiä, sillä hän kasvoi herraskartanossa, joskin synkkiä sävyjä toi äidin kuolema varhain ja isän peliriippuvuus. Äidin kuoleman ja poissaolevan isän takia Tolstoi olikin varsin yksinäinen.

Tolstoi eli suojattua elämää, mutta hänen sisäinen maailmansa oli vireä jo lapsena. Siihen kuului ihastumisia, kotiopettajan vihaamista ja muita herrasperheiden ongelmia. Tässä vaiheessa Tolstoi ei ollut vielä saanut herätystä köyhän kansan ongelmiin. He olivat vain palvelijoita nurkissa ja naispalvelijat myös orastavan seksuaalisuuden kiinnostuksen kohteita. 

Tolstoi tuntui ihastuneen myös poikatovereihinsa, mutta tuskin teini-ikäisen seksuaalisuudesta voi vetää vielä johtopäätöksiä edes biseksuaalisuudesta. Ehkä tuolloin oli tapanakin ilmaista tunteita myös poikatovereita kohtaan. En tiedä. 

Ajoittain kirja on pitkäveteinen, mutta myöhempiin tiiliskiviromaaneihinsa verrattuna tämä Tolstoin teos on kyllä helppolukuinen. Henkilöhahmojakaan ei ole liikaa, kuten venäläisessä kirjallisuudessa tulee joskus olo, ettei enää tiedä, kenestä puhutaan, kun lempinimiäkin riittää yhdellä henkilöllä. 

Mitään kirjallisia haaveita Tolstoi ei ole elätellyt tämän kirjan perusteella. Mielenkiintoista onkin, että hänestä sitten tuli mikä tuli. Tämä kirja päättyy Tolstoin potkuihin yliopistosta, sen jälkeen hän meni armeijaan ja tuon ajan lukuisiin sotiin, jossa hän jo käsittääkseni kirjoitti nuoruuden muistelmiaan.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Miksi jokaisen täytyy uhriutua?

Singahdin mökille Heinävedelle hetkeksi. Minähän en varsinaisesti lomaile koskaan, sillä kirjoittajahan on aina töissä tai hänen päänsä on. 

Hallitus on sen sijaan lomaillut. Jopa niin hyvin, ettei heidän kantaansa kansaa kuohuttaneeseen venäläisten viisumijupakkaan ei ole saatu. Jopa presidentti on jo ehtinyt ottaa kantaa asiaan ja itse asiassa kaikki ovat paitsi hallitus. Hallitus kyllä on tehtailemassa kaikille perheille ilmaiset lapsilisät. Ilman mitään tulorajoituksia. Erikoista. Pääministerillä on kuitenkin ollut aikaa postailla hääkuviaan.

Hallituskin sentään lyö mennen tullen Helsingin kaupungin sekoilut. Ns. tekijänämiehenä mainostettu Helsingin pormestari Juhana Vartiainen paikoilee palkkasotkua ympäri maailmaa matkustellen. Syystäkin. Soppa on omituinen sotku, joka ei vielä edes kaikessa karuudessaan ole selvinnyt. Konsultit nettoaa, jotka ilmeisesti ovat vieläpä maksajan kavereita.

Mitäs muuta? Ai niin. Kyselyn mukaan alle 30-vuotiaat naiset ovat tyytymättömimpiä vai oliko peräti onnettomimpia. En kyllä yhtään ihmettele. Kyseinen ryhmä on woke- ja cancel-kulttuurin vakiokalustoa. He tuskin pystyvät nauttimaan mistään, kun näkevät kaikkialla vain pahaa ja kiiluvasilmäisiä miehiä ahdistelemassa. Surullista.

Eikä ihme, jos ihmiset ovat onnettomia. Koko aikamme perustuu omien tunteiden tarkkailuun ja itsessä piehtaromiseen. Siihen kannustaa loppumattomat kirjat ja tietenkin media, jossa koko ajan tavoitellaan ikuista onnea ja pyritään poistamaan onnettomuutta tuovat tekijät. Lista on loputon. 

Tietenkin itsekin mietin itseäni masokismiin asti. Mutta en tavoittele uhrin asemaa, kuten nykyään tavoitteena on. Minulle sitä ei toki suodakaan sukupuoleni, etnisen taustani ja ikäni perusteella. Jos jotain olen, niin olen vain aina ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Tragedia ehkä sekin, mutta uhri en ole.

Miksi jokaisen täytyy olla nykyisin uhri? Eikö ole olemassa tai elossa ja riittävän merkittävä, jos ei ole uhri?