tiistai 23. elokuuta 2022

Kirja-arvostelu: Victor Hugo - Kuolemaantuomitun viimeinen päivä

 


Victor Hugon pienoisromaani Kuolemaantuomitun viimeinen päivä ei kuulu ranskalaiskirjailijan tunnetuimpiin teoksiin. Se on kuitenkin oiva pieni kirja.

Se sai ensimmäisen suomennuksen vuonna 1917, vain vuotta ennen kuin kuolemantuomioita jaettiin Suomessa urakalla. Nyt kirja on suomennettu uudelleen ja ehkä siksi se tuntuukin yllättävän tuoreelta, vaikka alkuperäisteos  on niinkin kaukaa kuin vuodelta 1829.

Hugo oli kuolemanrangaistuksen vastustaja, mikä ei tuohon maailmanaikaan ollut todellakaan itsestään selvä asia. Se tulee viimeistään selväksi teokseen liitetystä mittavasta esipuheesta, jossa Hugo yksilöi tarkasti miksi vastustaa kuolemanrangaistusta. Ranskasta kuolemanrangaistus poistui itseasiassa niinkin myöhään kuin 1981.

Kirjan aikoihin kuolemaantuomitut Ranskassa teloitettiin varsin brutaalisti hurraavan kansanjoukon edessä giljotiinilla. Toisin kuin yleisesti ehkä luullaan, teloitus ei aina onnistunut, eikä tuomitun pää pudonnut kerrasta. Esipuheessaan Hugo avaa verisiä, epäonnistuneita teloituksia, jolloin henkeä ei ole tahdottu saada pois tuomitulta.

Kirjan kuolemaantuomittu, jolla ei ole nimeä ja jonka rikoskaan ei oikein tule ilmi, on kuitenkin kaikesta päätellen paremmista piireistä että koulutettu ja osaa analysoida kohtaloaan hyvinkin tarkasti. 

Hän muistelee pimeässä ja kolkossa sellissään niin ensirakkauttaan kuin mennyttä elämäänsä. Lohtua ei tuo edes isäänsä katsomaan tuotu tytär, sillä hän ei edes enää muista isäänsä. Ilmi käy, että vaimokin on hänet hylännyt. Myös usko ei tuo lohtua, sillä pappi on paikalla vain viran puolesta, eikä sielullaan.

En tiedä, perustuuko tarina johonkin oikeaan hahmoon, mutta Hugo on ainakin taustatyönsä tehnyt, sillä hän osaa kuvailla hyvinkin tarkasti kuolemaantuomitun reittiä tuon ajan Ranskassa hirveästä vankilasta Pariisiin teloituslavalle.

Päähenkilö luonnollisesti pelkää kuolemaansa ja toisin kuin voisi olettaa, niin häntä ei edes laitettu sankarillisesti kohtaamaan teloituslavaa vaan hän romahtaa teloituslavalla ja anelee armoa, edes muutamaa minuuttia lisää elämäänsä. Kuka voisi häntä tuomita, ellei itse ole ollut menossa teloitettavaksi.

Kuolemanrangaistus ei ollut pahin mahdollinen rangaistus tuon ajan maailmassa, sillä rangaistusvangit kadehtivat kirjassa kuolemaantuomitun kohtaloa, joka sentään pääsee kärsimyksistään. Heidän itse täytyi raataa epäinhimillisissä oloissa, useimmiten heidänkin kuolemaan asti. 

Kyllähän kirja sai ajattelemaan myös sitä, että kuolemantuomio on yhä yleisesti käytössä ympäri maailmaa. Enkä jaksa uskoa, että se tietyistä osista maailmaa olisi heti edes katoamassa. Onhan kuolemantuomio käytössä jopa jossain liberaaleissa länsimaissakin, kuten Usassa ja Japanissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti