Ihmiset jäivät (runo)

Ihmiset pakenevat toisiaan.
Laihan laiha tuhatvuotinen vuoksi.
Pääsky teki puuhun pesän.
Se kävi siihen taloksi heti
ja pesi.

Ja sitten.
Kaikki on mennyt.
Ihmiset jäivät.
Jossain lauloi pääsky.

Tähän on tultu - vanhemmat tuhoavat curlinglapsensa rakkaudella

Nuorison haukkuminen on ollut kautta maailman sivu vanhempien sukupolvien harrastus. Siitä sain itsekin osani nuorempana. Pääsin kuulemma helpolla verrattuna edellisten sukupolvien raadantaan. Siinä oltiin kyllä oikeassa, joskaan elämäni ei lopulta osoittautunut helpoksi.

Ensimmäistä kertaa taidamme olla siinä tilanteessa, että vanhemmat pilaavat nuoren sukupolven liialla huolehtimisella. Puhutaan ns. curlingvanhemmuudesta, jossa lasten tieltä raivataan kaikki esteet ja vaikeudet. 

Ja kuten arvata saattaa, tuloksena on prinssejä ja prinsessoja, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken ilman yrittämisen tuskaa ja ennen kaikkea epäonnistumisen julmaa tanssia. Sen on todennut nyt sosiaalipsykologikin. 

Niin. Kaikki tiedämme nämä vanhemmat, joiden mielestä heidän lapsensa on erityinen ruokavaliosta lähtien lähes kaikessa. Kaunis ja lahjakas, vaikka suurin osa lapsista on oikeasti vain keskinkertaisia. Ja mitä esimerkiksi opettaja näille curlinglapsille mahtaisikaan. Kuulemma jälki-istuntomääräyskin täytyy anoa rehtorilta nykyään.

Käytännössä lapsi on johtanut perhettä ja vanhemmat ovat hänen alamaisiaan. Vanhemmat pelkäävät lapsensa kiukkua ja vihan tunteita yli kaiken. Ajassamme kun kaikki negatiivisuus on kiellettyä, ellei jopa pelättyä. 

No.Näistä lapsista kasvaa ryhmätoimintaan kykenettömiä ja manipuloivia yksilöitä. Kohta on siis kilpailijoita narsistikirjallisuudelle, kun tulevaisuudessa kirjoitetaan kauheasta curlingpomosta.

Yksi syy curlinglapsiin on mielestäni, että lapsia syntyy yhteen perheeseen tavattoman vähän. Monesti vain yksi. Ei vanhemmilla ole monilapsisissa perheissä toivottavasti toteuttaa lapsensa pienintäkin toivomusta. Hyvä kun saavat kunnialla maailmalle. 

Kiinasta näemme esimerkin, siellä sai vain tehdä yhden lapsen. Siellä lapset ovat pilalle hemmoteltuja, joskin vanhemmat siellä vaativat tuloksiakin toisin kuin täällä Suomessa. Täällä jos lapsi ei pärjää koulussa niin se on opettajan vika.

On tietenkin muistettava, että se toinen puoli lapsista kasvaa hyvinkin ankeissa oloissa, kuten perheissä, joissa viina tai muut päihteet vievät kaiken rakkauden. Tämä alku elämälle taas tuo heti mukaan vihan ja katkeruuden, joihin pitäisi saada tutustua vasta aikuisena. 

Eipä tosin niissä ankeissa lähiöissä, joissa itsekin kasvoin curlingvanhemmuutta tunnettu ja tuskin tunnetaan vieläkään.

Vaikka hiihtäjä Remi Lindholmin penis jäätyikin, olympialaisista jäi hyvä maku

Kun tätä kirjoittelen, niin Havis Amandaa ollaan jo varmaan taas turmelemassa. Suomi voitti olympiakullan jääkiekosta. 

Eikä siinä mitään, eihän se minulta ole pois. Vanhemmiten minusta on jopa saattanut kuoriutua jonkinlainen urheiluhullu. Arvokisoja katselen televisiosta, kuten olympialaisia tai jalkapallon MM-kisoja.

Mutta olympialaisista piti jotakin kirjoittaa. Mitä näistä nyt jäi käteen. Kiinalle ainakin runsaasti lajien suorituspaikkoja, joille ei kisojen jälkeen ole käyttöä. Ja ehkä olisi kannattanut jättämään ne freestylehyppyjen suorituspaikat rakentamatta keskelle teollisuusaluetta. Aika karun oloista.

Jos jätetään nyt uiguurit ja Kiinan keskushallinnon pakkomielteinen tarkkailu ja vahtaaminen koronatesteineen sivuun, niin kisat olivat ihan hyvät. Näin urheilullisesti katsoen.

Ikäviä sattumia oli. Esimerkiksi tämän Venäjän 15-vuotiaan taitoluistelijan tyly kohtelu valmentajien taholta. Tosin Itä-Euroopassa ei taideta tuntea lempeää valmentamista. Tulostakin sitten toisaalta tulee.

Mutta ehkä kannattaisi tehdä olympialaisista ihan aikuisten kisat, ettei televisiokameroiden edessä nöyryytettäisi sentään lapsia. Se ei oikein kuulu 2000-luvun kulttuuriin. 

Suomalaiset kyllä osoittivat, että pystyvät voittamaan, vaikka niitä tuttuja romahduksiakin riitti. Iivo Niskanen osoittaa aivan uudenlaista suomalaista urheilijatyyppiä. Iloista, rentoa mutta myös pärjäävää tyyppiä. 

Jääkiekon voitto suorastaan yllätti, vaikka asiantuntijoiden mukaan Venäjä pelasi hävyttömän huonosti. Ei Suomi toisaalta hävinnyt yhtään ottelua. 

Uutisena jäi taatusti eniten mieleen, anteeksi nyt vain vakavammat lukijani, artikkeli hiihtäjä Remi Lindholmin jäätyneestä peniksestä. Toivottavasti miehen varustus on nyt jo kunnossa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Voi Suomi-parka, osa 3!

Olkaa huoletta. Jos elämä tuntuu ankealta, niin kohta Helsinkiin valmistuu sateenkaaritie vihreiden aloitteesta. Kyllä tuolla sateenkaaritiellä elämä muuttuu nyt jokaiselta paremmaksi. Tämähän on kuin Ihmemaa Ozista tämä Suomi.

Ukrainassa ei ole sota laajentunut vieläkään. Aina luotettava CIA ennusti Venäjän hyökkäystä jo keskiviikoksi. Sitä ei tullut. CIA onkin luotettava lähde. Hehän ennustivat Irakin joukkotuhoaseet, joita ei sitten todellisuudessa ollut. Oikeat terroristit kyllä livahtivat heidän silmiensä alta WTC-iskuja tekemään. 

Putin vetää länsimaita kuin pässiä narussa. Ainakin vielä. Kukaan ei tiedä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Ja ennen kaikkea koska. Mahdollista on, että koko homma on Putinin järjestämä show tehdäkseen länsimaat naurettaviksi. Siinä hän on jo onnistunut. 

Suomalaiset reserviläisetkin ovat Ukrainan kriisiä seurannutta sodan uhkaa säikähtäneet. Siviilipalveluskeskuksessa ovat ovet käyneet tiuhaan, kun suomalaiset reserviläiset uutisen mukaan ovat halunneet sivareiksi.

Ja on tämä koronavirus tuonut länsimaiden todellisen pirran pintaan. Koronarajoitukset avasivat Pandoran lippaan. Kanadassa mielenosoittajilta suljetaan pankkitilit, muualla potkuja ja eristämistä, jos ei suostu ottamaan rokotusta. Nyt kun lipas on avattu, niin aukeaako kaikenpuolisen syrjinnän portti? 

Ai niin syrjinnästä. Niin ja muistathan, että syyttäjä voi vaania sinua Suomessa jopa vuosikymmenien takaisista kirjoituksista, kuten tapaus Päivi Räsänen osoittaa. Syyttäjä voi kohta päättää, mitä sinulla on oikeus sanoa ja mitkä sinun arvosi ovat. Ja ovatko ne rikollista toimintaa, jos ajattelet väärin. 

Sinulla valitettavasti taitaa olla paperit, mutta jos olisit maassa oleskeva, poistettavaksi jo maasta määrätty (todennäköisesti elämäsi kunnossa oleva nuorehko mies), niin sinulla olisi kohta kissanpäivät. Pääset salassapidettävässä paikassa heti terveydenhuoltoon, lääkkeetkin saat mukaasi, ja nyt kohta ei ole enää merkitystä saatko koskaan oleskelulupaa tänne. 

Hallitus suojelee sinua. Valitettavasti viet myös voimavaroja niiden oikeiden hädänalaisten pakolaisien auttamiselta. Mutta ei hätää. Helsingin kaupunki on oikein sorvannut oppaan, mistä kaikkialta saat apua, vaikka sinulla ei olekaan oleskelulupaa. Vapaaehtoisiakin varmasti löytyy apuun. 

Kaikki odottamaan nyt siitä sitä sateenkaaritietä.

Karita Mattila kertoi saaneensa seksiä - somekansa kohahti, ja miten ihmeessä seksi on yhä tabu?

Oopperadiiva Karita Mattila, noin 60, kohautti pari päivää sitten kerrottuaan Twitterissä saaneensa seksiä. Kuten arvata saattaa, niin kohuhan tästä tuli. Iltapäivälehdet raportoivat salamana ja ihmiset joko iloitsivat tai paheksuivat.

Minä kuulun iloitsijoihin. Jos joku saa seksiä, se on aina iloinen asia. Niin paljon kun on ihmisiä, jotka eivät saa. Suomalaiset kun tyytyvät usein nykyään tumputtamiseen yksin ja se on väärin. Ihmisten välinen seksi kuuluu kaikille aikuisille. 

Sen verran on tosin heti pilattava iloa, että jos 60-vuotias miesoletettu olisi sanonut saman, niin hän olisi inhottava, likainen törkyvaari. Tässä tilassa kun tasa-arvomme on. 

Nainen jos kertoo julkisesti saaneensa seksiä se on voimauttavaa, mutta jos mies tekee saman, se on jotenkin likaista ja rumaa. Mokoma sugardaddy, eihän se voi ilmaiseksi enää saada. 

Ironista kyllä, ennen asiat olivat päinvastoin. Miehet rehvastelivat seksiseikkailuillaan, kun naiset vaikenivat niistä visusti kunnian menettämisen pelossa. 

Mutta mielenkiintoista on se, miten seksi voi olla yhä tabu. Vielä vuonna 2022 kohauttaa, jos joku kertoo saaneensa seksiä. Vieläpä seniori-ikää lähentelevä, arvostettu legenda, kuten Karita. Samalla tavoin jokin aikaa sitten taivasteltiin, kun Vesku Loirin elämäkerrassa oli reippaita kertomuksia Veskun seksiseikkailuista. Tosin kaukana nuoruudessa.

Osa sanoo, ettei makuuhuoneasiat kuulu julkisesti rehvasteltaviksi. Miksi ihmeessä eivät kuulu? Seksinhän pitäisi olla kuulua normaalina asiana elämään, kunhan sillä ei loukata seksipartnerin tunteita kertomalla aktista julkisesti niin että partnerin tunnistaa. Mutta jos hänen nimeään edes mainita, niin mitä pahaa asiassa on?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Katsottua: Linna-dokumenttisarja: Miksi rikoksista tuomitut naiset esitetään vain uhreina?

Katselin naisvankilan arjesta kertovan sarjan Linna. Uunituore naisvankila Hämeenlinnassa ei tosin vaikuttanut vankilalta. Höskässä ei ollut kaltereita, vangeilla oli tietokoneet (tosin eivät ehtineet niitä sarjan aikana saamaan), oma suihku yms. 

Moni elää siviilissäkin huonommin, itse koin armeijan vankilana, eikä siellä ollut yksityisyyttä nimeksikään, kuten näillä vangeilla. Enkä ollut tehnyt mitään rikosta. Eikä minulla ole nytkään täysin ilmaista terveydenhuoltoa, vankilan muista etuisuuksista puhumattakaan.

Mutta vankila on aina vankila. Se ei katso kaltereita, Dubain prinsessatkin elävät kultaisessa vankilassa. En usko kuitenkaan siihenkään, että vankeja pitäisi nöyryyttää ja iskeä 100 vuoden tuomioita aika pienistä rikoksista, kuten Usassa. Se aiheuttaa vaan katkeruutta ja väkivaltaa, jos sattuu vapaaksi pääsemään. 

Nämä naisvangit olivat itse asiassa järkeväntuntuisia. Kaikkein eniten elinkautisvanki. Heidän elämäänsä ei kuulu vankilassa väkivalta ja toisen alistaminen kuten miehillä kuuluu. He ovat jopa kannustavia toisiaan kohtaan. Tietenkin kameroiden mentyä kiinni voi tapahtua mitä tahansa, mutta miehinen uho kameroiden edessä joka tapauksessa puuttuu. 

Mitään katumusta rikoksistaan nämä vangit eivät esittäneet.  Ei taidettu edes kysyä. Sinänsä mielenkiintoista, kun taas Katiskavyyhdin huumekeisarilta Niko Ranta-aholta sitä katumusta vaaditaan vaikka väkisin. Ranta-ahon hymyily kuulemma ärsyttää. Mutta mitä se itkeminenkään enää auttaisi. 

Linna-sarjan naiset esitettiin tietenkin itse uhreina, vaikka olivat monet istumassa väkivaltarikoksista. Mutta näinhän tämä nykyään menee. Nainen ei ole itse syyllinen rikoksiinkaan. Eivät sarjan naisetkaan millään tavoin pahoitelleet rikoksiaan, paitsi tietenkin oikeudessa, jossa katumuksesta on hyötyä. 

Monet sarjan naiset varmasti ovatkin olleet uhreja pienestä pitäen, mutta on silti saman kokeneita naisia, jotka eivät ole tehneet rikoksia. Miehet eivät taas saa anteeksi mitään menneisyydestään. En jaksa uskoa, että miesvankeja esitettäisiin uhreina, vaan heidän täytyisi pyydellä anteeksi rikoksiaan ja anella anteeksiantoa.

Parhaiten tämä ajattelutapa kävi ilmi sarjassa vartijoiden koulutustilaisuudessa. Kouluttaja oikein painotti, että naiset ovat uhreja, mutta miesvangit eivät. He lienevät kouluttajan mielestä vain konnia vailla historiaa.

Kirja-arvostelu: Neuvostolyriikkaa 1-4: Runoja kadonneesta valtiosta

Nykyisin on vaikea kuvitella, että venäläistä runoutta suomennettaisiin kovinkaan paljon. Jos nyt minkään muunkaan kielistä. 

Vielä 1970- ja 1980-luvulla venäläistä kirjallisuutta suomennettiin oikein kirjasarjan verran tittelillä Neuvostokirjallisuutta. No. Homma loppui tietenkin kuin seinään Neuvostoliiton hajottua 1991.

Joku voi kuvitella, että kyse olisi neuvostopropagandasta, mutta Neuvostolyriikkaa-sarjasta poliittisia runoja löytyy yllättävän vähän, vaikka niitä Neuvostoliitosta tehtailtiin runoilijoiden omasta tahdosta tai tahtomatta.

Sarjassa on tuttuja neuvostorunoilijoita, kuten Majakovski, Ahmatova, Blok ja monia muita, mutta mikä parasta siitä löytyy myös sellaisia runoilijoita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Näistä runoista saa ehkä eniten irti. 

Stalinin aika koitteli runoilijoita kovin ottein, moni pääsi hengestään tai joitui julkaisukieltoon. Tätä kieltoa kyllä kierrettiin yllättävän hyvin kopiomalla runoja ja levittämällä niitä salaa. Voitteko kuvitella? Nykyisin runous ei kelpaa oikein ihmisille enää antamalla kirja ilmaiseksikaan. 

Neuvostoliiton alkuvaiheissa neuvostorunous oli maailman rohkeinta ja mullistavinta. Sitä silmällä pitäen muutos Stalinin aikaan ja senkin jälkeisiin aikoihin oli sääli. Helmiä on kuitenkin säilynyt.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kenen poliitikon kanssa lähtisit kaljalle?

Ajattelin ensiksi muotoilla otsikon tyyliin "kenen julkkiksen kanssa lähtisit kaljalle", mutta tulin toisiin ajatuksiin. Tulisi liian massiivinen lista. Joten pitäydytään poliitikoissa. 

Kansan keskuudessa poliitikkojen kansanomaisuutta kun on joskus pohdittu sillä tavalla, että kenen kanssa luulisi löytävänsä jutunjuurta oluttuopin ääressä. Kaljalle ei tunnetusti haluta jäykkiksiä. 

Presidentin kanssa menisin kaljalle vain sen takia, että voisin sanoa käyneeni kaljalla presidentin kanssa. Oikein muuten ei innostaisi. 

Jo maamme hallitus aiheuttaa ongelmia. Kenen kanssa menisin todella kaljalle? Ei tule paljon muita mieleen kuin Li Andersson. Antti Kaikkosen kanssa voisin myös mennä. Mutta ne muut... taitaa jäädä väliin. 

No kansanedustajat sitten? Puolet niistä on takarivin napinpainajataaveja, joiden nimeä ei edes muista. Ehdottomasti Ike Kanervan kanssa menisin kaljalle. Olen hänet jossain pippaloissa tavannutkin entisessä elämässäni. Oli hauska tyyppi. 

Jussi Halla-ahoakin haastattelin joskus ja voisin hyvin lähteä kaljallekin. Hän on huumorintajuinen, vaikka se ei hänen imagostaan välity. Persuista myös Tom Packalenin kanssa voisi juttu luistaa. Keskustan Mikko Kärnäkin erottuu massasta. Häntäkin olen muuten haastatellut samoin kuin Marko Kilpeä, Poliisit-sarjastakin tuttua. 

Vihreiden Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa haluaisin jutella hänen näyttelijänurastaan. Demareista Antti Rinne tuntuu melkein ainoalta jonka kanssa voisi harkita kaljoittelua.

Pekka Haavistokin vaikuttaa avoimelta tyypiltä, mutta naisten kanssa joutuu Li Anderssonin lisäksi ihan pinnistelemään. Yleensä eduskuntatason naispoliitikot ovat jotenkin kireitä ja ilottomia. Merja Kyllönen on rempseän oloinen, eikä tulisi tylsää.  Päivi Räsänen ei varmaankaan kaljaa joisi, mutta voisi olla mielenkiintoista juttuseuraa.

Europarlamentista ei taitaisi kelpuuttaa kaljoitteluseuraksi muuta kuin Teuvo Hakkaraisen. Haluaisin nähdä mitä tapahtuu. Itse asiassa olen Teuvoakin kauan sitten haastatellut. Tosin selvinpäin molemmat. Tai no. Mauri Pekkarinen saattaisi olla vänkä tyyppi.

Lähetin runokokoelmani kustantajille eli ei sovi kustannusohjelmaamme, vai soveltuisiko?

Lähetin noin kolme viikkoa sitten uuden runokokoelmani kustantajille. Pari vastaustakin on tullut. Se perinteinen "Ei sovellu kustannusohjelmaamme", mikä oikeasti tarkoittaa sitä, että pari sivua on pikaisesti lukaistu.

Mitään ruusuisia kuvitelmia ei minulla tietenkään ole. En ole enää nuori ja nätti. Runokirjoja julkaistaan vähän. Suomi ei ole oikein ole runouden kansa. Ainakaan nykyään. Sinänsä ironista, kun runot usein ovat lyhyitä, eivätkä ihmiset jaksa enää keskittyä tiiliskiviromaaneihin.

Olen varautunut julkaisemaan kirjani omakustanteena, mutta aina siitä tulisi parempi ja ammattimaisempi, kun oikea kustannustoimittaja sitä toimittaisi. Kustannustoimittajan palkkaamiseen kun minulla ei ole varaa.

Minun osaltani kaunokirjallisuuden kirjoittaminen kyllä sitten jää tähän, jos kustantamoa ei löydy. Siirryn sitten vaikka vanhan haaveeni, eli elokuvan käsikirjoittamisen pariin. Laululyriikkaakin voisi kokeilla. Pitäisi digitalisoitua Youtubeen, mutta en uskalla mennä sinne haukuttavaksi. Ihmiset ovat somessa julmia.

Ohessa katkelmia lähettämästäni kirjeestä kustantajille, jos joku kustantaja olisi vaikka jäänyt pois postituslistaltani. Henkilökohtaisimmat osuudet olen jättänyt tässä pois.

Arvoisa kustannustoimittaja,

Ohessa lyhyt elämäni ja runojeni tarina runokokoelmani saatteeksi, koska joudutte kahlaamaan tänäkin vuonna lukuisia ja lukuisia käsikirjoituksia ja saatekirjeitä.

Tänä yönä olen yksin -runokokoelmani on syntynyt noin viiden vuoden aikana. Alkunsa se sai jo vuonna 2017.

Kokoelmani esikuvina ovat olleet suomalaiset 1920-1940-lukujen runoilijat, vaikka kirjoitankin vapaassa mitassa. Runot kertovat niin kuolemasta, rakkaudesta kuin köyhyydestä ja historiasta. Runoni ovat toivottavasti yksinkertaisia vailla sanakikkailua olematta kuitenkaan vailla sisältöä.

Lähtöisin olen Korson lähiöistä, asuin Helsingin keskustassa kunnes tipahdin hyväpalkkaisesta työstä pois. Olen myös lähestynyt Jumalaa, joka näkyy tekstissä. Rosoisuudesta ei ole kuitenkaan tingitty. Kaikki runot eivät kerro minusta tai kokemastani vaan saattavat pohjata historiallisiinkin aiheisiin.

Mikäli kiinnostutte julkaisemaan runojani olen valmis myös itse markkinoimaan kirjaa. Minulla on someseuraajia eri kanavissa (Instagram, Twitter, Facebook, blogi). Kymmeniä tuhansia seuraajia ei ole, kuten sanoin, en ole nuori ja nätti.

Aikaisemmin olen julkaissut kaksi runokokoelmaa omakustanteena: Huone Veronassa ja Jäisen maan päiväkirja. Erään kustantamon kautta julkaisin viimeisimmän runokokoelmani Glamour kuolee. Voin lähettää nuo kirjat halutessa.

Blogini osoite: esapesonen.blogspot.com. Blogia olen kirjoittanut jo vuodesta 2006.

Voi Suomi-parka, osa 2!

Kävin loppuviikosta Tallinnassa, kolme kertaa rokotettuna, ja vasta eilen jaksoin seurata taas maailman hulluutta. Eikä luottamustani petetty taaskaan. 

Suomen Convoy-saattue rantautui eduskuntatalolle. Paheksunta oli poikkeuksellisen suurta. Porukka oli kuulemma äärioikeistolaista. Olin kuitenkin näkevinäni uutiskuvassa sateenkaarilippuja. 

Kuulemma siellä juopoteltiinkin ja toimittajia ahdisteltiin. Ja tietenkin niin kuin aina, niin Venäjä on ollut hybridivaikuttamassa. Jopa itse Ano Turtiainen paheksui Convoy-touhua. 

Taisivat sitten olla ne elokapinalliset olla kivempia. Ne kun polttelevat todennäköisesti pilveä ja eivät juopottele tai riehu ja ovat 10 vuoden päästä säntillisiä virkamiehiä muistellen aktivistiaikojaan. 

Ilmastonmuutosta on muutenkin trendikkäämpää vastustaa, kun Suomen omaan hulluuteensa kaatuvia koronarajoituksia. Ihmiset kun saavat jo käydä töissäkin, vaikka olisivat saaneet tartunnan. Kunhan eivät käy vain pubissa.

-------------------------

Ja Venäjää riittää otsikoissa. Venäjälle soittelevat ja käväisevät vuoronperään EU-johtajat. He kun eivät löydä edes yhteistä säveltä. 

Entäs jos Venäjä ei hyökkääkään Ukrainaan? Kaatuvatko sitten natohaaveet monilta? Sodanlietsojia riittää Euroopassa siinä missä Venäjälläkin. Ainahan Suomi voi luisua Ruotsinkin malliin ja on jo luisumassa, kun maahanmuuttajakatujengit valtaavat kovin ottein tilaa. Nyt niistä vihdoin ja viimein uskaltaa kirjoittaa valtavirtamediakin.

----------------------------

Ja lopuksi. Mihin katosi Spotify-kohu? Eikö Neil Youngin porukkaan lähtenyt enemmän porukkaa? Tuoko Joe Rogan enemmän rahaa ja enemmän kuulijoita? 

Kapitalismi käy kovaa kamppailua sananvapaudesta. Ihmiset kun eivät niele enää mitä tahansa. Sen tämä vuosien koronatouhu on opettanut ja somen aikana on mahdotonta enää tukkia kaikkia suita, jotka kyseenalaistavat asioita. 

Mikä surullisinta, media takertuu yhä enemmän valtiovallan yhteistyökumppaniksi, eikä sen kriitikoksi.

Kirja-arvostelu: Timo Soini - Yhden miehen enemmistö: Kirjan rakenne takkuaa valitettavasti

 

Timo Soinin muistelmien viimeinen osa Yhden miehen enemmistö on suoraan sanottuna haastavaa luettavaa. Varmaan joitakin Soinin mielipiteet kauhistuttavat, mutta minun mielestäni kirjan rakenne ei vain toiminut. 

Kirjassa on kohtuullisesti toistoa. Melkein alusta loppuun. Samat asiat tulevat uudelleen ja uudelleen käsiteltäväksi. En sitten tiedä, minkälaisen diilin Soini on tehnyt kustantajan kanssa eli onko saanut kirjoittaa ihan niin kuin itse haluaa. Kirja kyllä paranee loppua kohden.

Kirjasta kyllä löytyy politiikan seuraajille herkkupaloja. Koska en ole iltapäivälehti en paljasta niitä, että luettavaakin jää. Soini väläyttelee lopussa vielä paluutta politiikkaan. 

Ei tosin Suomesta vaan jostain toisesta maasta europarlamenttiin. Näin teki esimerkiksi Ari Vatanen Ranskasta, ei se aivan tavatonta ole. Ulkoministeriys tuntuu olleen Soinille rakas juttu. Kirjan lopusta kun löytyy pitkät listaukset hänen saavutuksistaan ulkoministerinä. 

Soini on Veikko Vennamon jälkeisen ajan suurimman vaalivoiton järjestänyt populisti. Eikä Soini sitä edes kiistä. Eikä pidä. Hän on suomalaisittain menestynyt poliitikko, jolla ei alussa ollut edes kunnollista puoluekoneistoa toisin demareilla ja kokoomuksella. Kepua edes mainitsematta. 

Populismi koitui hänen tuhokseen poliittisesti. Persut olivat tiukasti hänen käsissään, mutta luisuivat sitten pois entistä oikeistolaisempaan linjaan eikä Soini tätä huomannut tai halunnut huomata riittävän aikaisin. Populistin on myös vaikea tottua hallitusvastuuseen, jossa harvoin saa kiitosta tai kehuja. 

Minusta oli mielenkiintoista lukea Soinin katolisesta uskosta, joka ilmeisesti on hyvin syvää. Hän mietti jopa papiksi ryhtymistä. 

Soinin ja Halla-ahon ongelmallista yhteistyötä käsitellään luonnollisesti, vaikka ei mielestäni mitään ratkaisevaa uutta. Siinä Soini lienee oikeassa, ettei Halla-aho varsinaisesti koskaan halunnut pueluejohtajaksi. Nythän Halla-aho taitaakin soittaa hevimusiikkia vanhassa bändissään. 

Vaikka Timo Soini kirjoittaa tehneensä virheitä niin harvoista virheistään hän kirjoittaa. Tosin poliitikot eivät ole kukaan parhaimmillaan tunnustaessaan virheitään.

Kirja-arvostelu: Kauko Röyhkä/Anneli Aunola - Tanssipartneri: Vihollinen vuoteessani

 

Kauko Röyhkän ja Anneli Aunolan dekkariyhteistyö kantaa jälleen hedelmää. 

Tanssipartneri ei ole aivan yhtä onnistunut kuin työparin ensimmäinen yhteistyö Liian Lempeä mies, mutta tuskin kukaan pahasti pettyy, jos piti Lempeästä miehestä. Sama tyyli ja film noir -ilmasto on tallella.

Alisa Aro on onnistunut poliisihahmo, ei monien dekkareiden juopotteleva renttu vaan arkipäiväinen nainen, samaan aikaan herkkä ja jalat maassa. Nyt tämä yksinhuoltaja ottaa ja rakastuu psykopaattiin. Mitä siitä sitten seuraa, niin en uskalla liikaa spoilata kirjaa teiltä. 

Kirjassa on vähintään yhtä rosoisia henkilöhahmoja kuin edeltäjässään. Tällä kertaa pääosassa ovat kaltoinkohdellut naiset. Siitä ei jää osattomaksi edes Alisa Aro omassa elämässään, joka joutuu käymään kamppailua työminän ja oman uhriutensa kanssa.

Kaksikko saa yllättävän hyvin syvyyttä hahmoihin, mutta niitä olisi ehkä voinut olla vähemmän. Toki tarinat onneksi lomittuvat onnistuneesti. Tämäkin kirja oli luettava miltei yhdeltä istumalta.

Toivon, että kaksikko ei koskaan etene tässä kirjasarjassa pois 1990-luvulta. Se sopii synkkien kulisseissa kalisevien tarinoiden ajaksi ennen digitaalisatiota ja puolestaloukkaantumista.

Kirja-arvostelu: Jaakko Summanen - Sotavanki: Sotavankileirin helvetti oli monelle liikaa

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Kirjaston hyllyiltä on vaikea enää tehdä löytöjä vuosikymmenten takaa, sillä hyllyissä nököttävät vain klassikot ja tuoreimmat kirjat. Kirjaston kirjavarastosta taas löytyy mitä tahansa. Sieltä löysin Jaakko Summasen Sotavangin. Kirja oli hänen esikoisteoksensa, jonka jälkeen hän kirjoitti vielä lisää sotaromaaneja.

Summanen oli itse sotavankina Neuvostoliitossa ja hänen kirjansa perustuu tositapahtumiin Neuvostoliiton sotavankileireillä. Sotien sankarimyyttiin ei yleensä kuulu sotanvankien noteeraaminen. Antautumista viholliselle on pidetty häpeänä länsimaissakin, Japanista puhumattakaan. Siksi Summasen kirja on merkittävä.

Kirjan päähenkilönä toimiva Ilmari joutuu sotavangiksi kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana. Hän ja toverinsa selviävät jo ihmeen kaupalla itse sotavankileirille kostonhimoisten vihollisten kynsistä. Heitä suojelevat kuitenkin heidän vangitsijansa omiensa kostolta. 

Kuten arvata saattaa, elämä sotavankileirillä ei ole ruusuilla tanssimista. Sodan aikana jo Neuvostoliiton omilla kansalaisilla oli huutava pula ruoasta. Niinpä vihollissotilaat saavat syödäkseen vielä vähemmän ja heillä teetetään raskasta työtä.

Vaikka nuoret sotilaat olivat leirille mennesssään elämänsä kunnossa, alkavat he heikentyä ja sairastua ja lopulta kuolla. He käyvät taistelua aikaa vastaan. Aika ei ollut ystävä vaan merkitsi kuolemaa mitä kauemmin leirillä joutui kärsimään. Suomen osalta sota loppui jo syksyllä 1944 ja Suomeen sotilaat pääsivät pääosin takaisin jo loppuvuonna 1944.

Summasen teksti on sujuvaa, mutta henkilöitä on ehkä aavistuksen liikaa ja kirjaan on sitä myöten ajoittain vaikea päästä kiinni. Kirjassa on myös vähän liian päälleliimattua isänmaallisuutta. En oikein jaksa uskoa, että sairaat sotavangit olisivat laulaneet Porilaisten marssia kuulleessaan kotimaahan paluusta. 

Siitä puuttuu lähes täysin kritiikki Suomen viranomaisia kohtaan. Monet sotavangit kun joutuivat Suomessa rankkoihin kuulusteluihin, joissa heitä epäiltiin aiheetta Neuvostoliiton agenteiksi tai aivopestyiksi.

Summasen kirjan ansiot ovat sotavankileirien arjen kuvaamisessa. Jatkuvan nälän ja tappeluiden kuvaamisessa. Ihminen taantuu, kun sen on pysyttävä ainoastaan enää elossa hinnalla millä hyvänsä. Haaveet ja muistot onnellisesta ajasta kotomaassa pitävät hengissä. Moni huutaa äitiä kuollessaan. Kuoleman edessä olemme kuin pieniä lapsia.