Kirja-arvostelu: Neuvostolyriikkaa 1-4: Runoja kadonneesta valtiosta
Nykyisin on vaikea kuvitella, että venäläistä runoutta suomennettaisiin kovinkaan paljon. Jos nyt minkään muunkaan kielistä.
Vielä 1970- ja 1980-luvulla venäläistä kirjallisuutta suomennettiin oikein kirjasarjan verran tittelillä Neuvostokirjallisuutta. No. Homma loppui tietenkin kuin seinään Neuvostoliiton hajottua 1991.
Joku voi kuvitella, että kyse olisi neuvostopropagandasta, mutta Neuvostolyriikkaa-sarjasta poliittisia runoja löytyy yllättävän vähän, vaikka niitä Neuvostoliitosta tehtailtiin runoilijoiden omasta tahdosta tai tahtomatta.
Sarjassa on tuttuja neuvostorunoilijoita, kuten Majakovski, Ahmatova, Blok ja monia muita, mutta mikä parasta siitä löytyy myös sellaisia runoilijoita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Näistä runoista saa ehkä eniten irti.
Stalinin aika koitteli runoilijoita kovin ottein, moni pääsi hengestään tai joitui julkaisukieltoon. Tätä kieltoa kyllä kierrettiin yllättävän hyvin kopiomalla runoja ja levittämällä niitä salaa. Voitteko kuvitella? Nykyisin runous ei kelpaa oikein ihmisille enää antamalla kirja ilmaiseksikaan.
Neuvostoliiton alkuvaiheissa neuvostorunous oli maailman rohkeinta ja mullistavinta. Sitä silmällä pitäen muutos Stalinin aikaan ja senkin jälkeisiin aikoihin oli sääli. Helmiä on kuitenkin säilynyt.
Kai se ikävä kyllä on niin, että venäläinen lyriikka ei juuri aukea muilla kielillä ja muissa kulttuuriperinnöissä. On toki poikkeuksia; esimerkiksi tuo aivan hurmaava: "Mä mistä löytäisin sen laulun, rakkaudesta kertovan, hehkuvan hellän pienen laulun, sinua salaa kuvaavan..."
VastaaPoistaOn taatusti kääntäjälle haastavaa.
Poista