Nerokin on lapselle vain isä

Syntyminen kuuluisan kirjailijan lapseksi varmasti tasoittaa tietä, mikäli mielii uraa kulttuurimaailmassa. Mitalin kääntöpuoli on, että lasta verrataan aina vanhempaansa tai kysellään vanhemmasta alituiseen, vaikka ei olisi tuntenut koko ihmistä.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Se oli siinä vuosi 2013

Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin jälleen on yksi vuosi kohta ohi.

Nopeasti kun miettii, niin vaikea on sanoa, jäikö mitään mieleen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jää mieleen, päivät soljuvat ja siinä se. Eikä edes halua pohtia mielessään, mikä meni tänä vuonna oikein ja mikä ei. Sen minkä täytyi tapahtua, tapahtui.

Tämä vuosi ei kuitenkaan ollut henkilökohtaisesti yhtä ankea kuin pari edellistä. Paljon olen hösännyt ympäriinsä, tavannut uusia ihmisiä ja jokusen uuden vanhankin. Ilon hetkiä on ollut ja olen osannut nauttia niistä enemmän, enkä kieltänyt noita hetkiä.

En tiedä, olenko onnellinen ja täytyykö ihmisen edes olla, mutta elämäni puitteisiin olen tyytyväinen. Huonommin voisi olla.

Itse en jaksa en jaksa oikein enää järkyttyä tai pahoittaa mieltäni mistään. Otan sen vastaan, mitä tulossa on, parhaimman mukaan ja parasta toivoen. Kuinka paljon sitten olen kehittynyt edellisestä vuodesta, en tiedä, ja täytyykö edes. Mitä kehitys on? Se tarkoittaa kaikille niin kovin eri asioita.

Kun yleensä täytyy toivoa jotain seuraavalta vuodelta, en oikein osaa toivoa. Toivottavasti duunia riittää ja saan runokokoelmani valmiiksi. Siinä se. Ja tietenkin onnea ja rakkautta. Onnikin riittäisi.

Toivoisin myös, että oppisin rakastamaan ja kohtelemaan itseäni paremmin. Olisi jo aika.

Uusia kokemuksia saan väistämättä jo heti lähiaikoina, tietenkään tarkkoja aikatauluja julkisesti paljastamatta, kun olen lähdössä matkalle Afrikkaan.

Kerron siitä sitten aikanaan enemmän.

Mukavaa joulua ja uutta vuotta lukijoilleni. Terveyttä ja onnea.

Viesti enkeleiltä

Tapaan työssäni mielenkiintoisia ihmisiä. Eräs henkilö välitti minulle viestin enkeleiltä. On se  tietenkin hyvä tietää, että enkelit ovat tukenani.


"Enkelit muistuttavat sinua siitä, että kun tähtäät tavoitteeseesi epäilemättä ja horjumatta, suunnitelmasi täytyy toteutua. Sinua opastetaan pyrkimään tavoitettasi kohti hellittämättä hetkeksikään. Anna jokaisen ajatuksesi, sanasi ja tekosi tukea toivomaasi lopputulosta. Mikään ei ole niin voimallista kuin keskittynyt energia, ja enkelitkin huomaavat sitoutumisesi puhtaan valon, kohdistuipa se sitten johonkin ihmissuhteeseen, työtehtävään, matkaan tai mihin muuhun tahansa. 

Muista pyytää meitä enkeleitä avuksesi ja tiedä, että kun omistaudut palvelemaan kaikkien yhteistä hyvää, enkelit ovat tukenasi. 

Isot muutokset ainakin odottavat. 2014 on kasvun vuosi ja jonkinlaista sadonkorjuun aikaa."

Keskitason konsertti

Depeche Mode Hartwall-areenalla 15.12.2013

Depeche Moden Helsingin keikka oli pienoinen pettymys, vaikka olikin vankkaa keskitasoa. Bändin esiintyminen oli rutiininomaista ja siitä puuttui hehku ja antaumus.

Ymmärrän, että yli 30 vuotta kiertäneellä yhtyeellä ei enää ole nuoruuden intoa, mutta tylsää se keskitason puurtaminen oli. Jos olisin ollut superfani, asia olisi kai ollut eri tavalla.

Isoja hittejään bändi soitti niukalti, mutta kuten aina ennenkin, yleisö herää legendayhtyeiden kohdalla vasta, kun ne soitetaan. Konsertin sykähdyttävin laulaja oli ehdottomasti kosketinsoittaja Martin Gore, eikä laulaja Dave Gahan, joka yritti väkinäisesti yleisönlaulatusta.

Bändin saundeja ei käy moittiminen, soundit tulivat jykevänä, eikä puurona, kuten joissakin Hartwall-areenan konserteissa käy.

Musiikin ulkopuolelta pisti silmään, että yleisöä valui pitkän aikaa sisään, vaikka DM oli jo soittanut kotvan. Syynä oli ilmeisesti se, että konsertin oli ilmoitettu jossakin alkavan tunnin myöhemmin kuin se todella alkoi.

Korkeiden konserttilippujen aikana tökerö, ellei törkeä virhe.

Toivon, että bändi antaa itsestään enemmän muualla kuin se antoi Suomessa.

Pahan kukat tuoksuvat hyvältä

Helsingin kirjamessuilta mukaani lähti monta kirjaa, mutta koska kaikenlaista kiirettä riittää työn ja omankin runoteoksen kanssa, niin vauvanaskelin puran kirjakasaa.

Olen lukenut monia ja taas monia suomennoksia, mutta ensimmäistä kertaa luin todellisen tulkinnan käännettävästä teoksesta. Näin pääsi käymään Antti Nylénin suomentaman Charles Baudelairen Pahan kukkien (Sammakko 2011) kanssa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Kännykkäkamerasta löydettyä

Taas on kännykkäkameran kuvamateriaali purettu iloksenne tai sitten ei.

Joulukausi on alkanut.

Cheekin kohutiedotustilaisuudessa.

Ne oikeasti lankeavat hiirenloukkuihin. Kaverin luona maalla.

Syksy alkoi Pasilassa.

Ryskähommissa Heinävedellä.

Juha Tapion keikalla.

Oulusa.

Eikka Grönin keikalla.

Hartolassa.

Suomenlinnassa kesälomalla.

Vantaalla viihteellä.

Savusaunaa lämmittämässä.

Varkaudessa kirjakaupassa.

Patsastelua.

Elätkö niin kuin itse haluat?

Julkkisten ykkössarjaan kuin varkain ponnahtanut urheiluselostaja Tapio Suominen kertoi henkisen romahduksensa syyn olleen se, että hän yritti elää niin kuin muut halusivat hänen elävän, eikä niin kuin itse halusi.

Kerta toisensa jälkeen olen funtsinut, miten vaikeaa ihmisten on elää, kuten he itse haluaisivat. Enkä tarkoita mitään hedonistista nautintojen täyttämää elämää, vaan normaali elämäkin voi sujua omilla ehdoilla vain pakollisten elämäntotuuksien edessä joustaen.

Nautintojen täyttämässä elämässäkään ei tosin ole mitään pahaa, jos kokee sen olevan kutsumuksensa, eikä liiemmälti loukkaa sillä muita. Jotkuthan väittävät, että elämäntarkoitus on nauttia elämästä. Miksi se ei voisi olla todellista nautintoa?

Ihminen voi nöyrtyä toisten edessä ja silti säilyttää halunsa elää niin kuin itse haluaa. Se, että joku määräilee sinua, ei tarkoita sitä, ettetkö ajattelisi itse, jos näin haluat. Mutta jos elämänsä kerran luovuttaa toisten hallittavaksi, sitä on vaikea saada itselleen takaisin. Jos oman tahtonsa luovuttaa.

Tapio Suomisen nettitviittejä on yleisesti kauhisteltu ja jos tietenkin herkempi ihminen on, voi pikkutuhmasta huumorista pahoittaa mielensä. Suominen kirjoittaa onneksi myös oivaltavia ajatuksia elämästä. Suominen täyttää tällä hetkellä jonkinlaisen puutteen julkkiksissamme.

Moni kyllä kertoo medialle elämänsä kipupisteistä, mutta Suominen on ensimmäinen, joka on luonnut itsensä uudelleen. Hän ei häpeile tai selittele masennustaan ja siitä seurannutta psykoosia.

Olemme tottuneet siihen, että itseään pitäisi pyydellä anteeksi, jos ei käyttäydy niin kuin muut ja on tipahtanut rattaista, joihin ole oikeasti koskaan kuulunutkaan, vaan on halunnut kuulua. Suominen ei voisi vähemmän välittää muiden mielipiteistä.

Ihmiset etsivät aina jostain tietystä yksilöstä rohkeutta kertomaan ja hakemaan uskoa, että miksi elämäni on sellaista kuin se on. Siksipä Jari Sarasvuo saarnaa nyt kirkoissa. Koska Sarasvuo on näin päättänyt, että hänessä on näkijän lahjoja, uskovat ihmiset siihen tai haluavat hänet nähdä.

Suurin perustarve meille on uskoa johonkin, oli se sitten uskonto, raha tai näkijäksi nostettu ihminen.