Viimeinen Posti sulki ovensa: Miksi palvelemme itse itseämme ja maksamme siitä?

Helsingin Pääposti laittoi tänään ovensa säppiin. Jotain ironiaahan siinä on, että Helsingin keskeisimmässä paikassa olevasta rakennuksesta ei saa enää postipalveluita.

Jo aiemmin postipalvelut olivat rakennuksen pohjimmaisessa luukussa ja hirveät jonot olivat aina kun siellä kävi. Kuulemma pakettiautomaatit palvelevat asiakasta ja tarvetta oikealle postille ei ole, vaikka jonot olivat hurjat.

Mutta mitä palvelua se sellainen on, jos itse teet työt. Itse en kyllä opettele enää käyttämään mitään automaatteja. Mutta palveluthan paranevat tietenkin. Mutta milläköhän tavalla?

Ja eihän tämä vain Postin ongelma ole. Pankkikonttoria, josta oikeasti saat pankkipalveluja saat etsiä kissojen ja koirien kanssa. Etc. Etc. Hulluintahan tässä kaikessa on, että itse maksamme siitä, että itse palvelemme itseämme.

Koronaepidemia taitaa vielä nopeuttaa tätä kehitystä. Nyt päästään tyrkkimään viimeisetkin jukuripäät digiaikaan. Halusit tai et. Sanokaa minun sanoneen, niin 10 vuoden päästä saat etsiä kaupasta kassahenkilöä vaan maksat itse ostoksesi. Hienossa ravintolassakin saat varmaankin maksaa erikseen, että sinua palvelee oikea tarjoilija.

Sitä sitten ihmettelen, että mitä ihmiset tekevät tulevaisuudessa työkseen? Palveluammatit ovat työllistäneet ihmisiä, mutta jos kohta itse palvelemme itseämme, niin mitä sitten? Tuleeko kaikista tietokoneen näprääjiä ja ohjelmoijia?

No en tiedä. Paljon elämä on tietenkin helpottunut tietotekniikan yms. myötä, mutta jonot eivät. Jos oikeasti haluat jotain palvelua saat jonottaa sitä kauemmin kuin 30 vuotta sitten, kun asiakaspalvelijoita oikeasti oli riittävästi.

Nykyisin asiakaspalvelua luullaan olevan se, että painelet eri numeroita puhelimeesi epätoivoisesti yrittäen tavoittaa ihmistä. Normaalista asiakaspalvelusta pitäisi maksaa extraa. Se on vähän sama jos itse myisin jutun ja laskuttaisin erikseen asiakasta siitä, että kirjoitan jutun kunnolla. Kun sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

No. Setämies on taas puhunut.

Illat olivat meidän (runo)

Illat olivat meidän.

Niitä ei kukaan voi viedä pois.

Ne kulkevat mukanamme loppuun asti.

En millään haluaisi lähteä täältä.

En usko, että sinäkään.

Hiljainen huokaus.

Tämä oli sittenkin ainutkertainen elämä.

Harmaa kaupunki (runo)

Betonia ja harmautta.

Sitä on suomalainen kaupunki.

Asfalttia, joka lyö pääsi halki.

Ihmisiä, jotka kääntävät päänsä pois.

Ei ole suurempaa tarkoitusta.

Ankeita lähiöitä, elämättömiä ihmisiä.

Kulisseja ja kurjuutta.

Jossain piilossa unohtumattomat sielut.

Ystävyyttä ja eripuraa

loputtomassa harmaudessa.

Jossain tavoittamattomissa harmonia.

Kuka on oikea taiteilija? Kuka sen määrittää?

Viikonloppuna menehtyi kansantaiteilija Jope Ruonansuu. Kaarina Hazard ehätti heti pilkkaamaan miestä vähätellen, ettei Jope mikään taiteilija ollut. No kansahan siitä hieman raivostui, eikä syyttä.

Jope soitti noin viittä soitinta, lauloi ja kirjoitti sketsinsä. Noin aluksi. Eiköhän se jo tehnyt hänestä taiteilijan.

Itse olen aina miettinyt, kuka sen määrittää, kuka on oikea taiteilija ja kuka ei? Täytyykö taiteilijalla olla aina akateeminen koulutus, että hän on taiteilija, kuten jotkut Jope-keskustelussa väittivät. Sittenhän Väinö Linnakaa ei olisi taiteilija heidän mielestä? Tauno Palokaan ei käynyt minkäänlaista koulua näyttelijäntyöhön.

Täytyykö taiteilijan olla suosittu tai tunnettu? On monia tunnettuja taiteilijoita, joita ei katsota taiteilijoiksi, vaikka kaikki tuntevat heidät. Samoin on myös lukuisia taiteilijoita, jotka eivät saa minkänlaista mainetta koskaan, vaikka työnjälki olisi hyvää.

Eri taitelijaliitoilla on tietenkin omat määreensä taiteilijuudelle. Kirjailijan on täytynyt julkaista kolme kirjaa, mutta silti Kirjailijaliitto ei välttämättä ota jäseneksi, jos he katsovat, ettet ole heidän mielestään "oikea kirjailija". Kuvataiteilijoilla ja muilla lienee varmasti ovat vastaavat määreensä.

Itse en kyllä keksi, kuka on sitten oikea taiteilija ja kuka ei? Ehkä jonkinlainen yleisö oli oltava, mutta esimerkiksi Franz Kafkan kirjoja ei julkaistu muistaakseni hänen elinaikanaan.

Miksi Päivi Räsänen ei saa, mutta imaami saa

Ajattelin, etten jaksa enää tämän päivän älyttömyyksiä kommentoida vaan katson mielummin vanhoja  elokuvia. Mutta pakkohan tässä on, kun sananvapaudesta on jo kyse. Tai siitä, että se on erilainen eri ihmisille nykyään.

En ole Päivi Räsäsen ykkösfani, mutta hän on joutunut erikoislaatuisen viranomaisten ajojahdin kohteeksi. Luulisi, että tänä päivänä syyttäjillä olisi kädet täynnä töitä, mutta valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisella ei ilmeisesti ole. Tämä kaivaa esiin Räsäsen vuosien takaisia sinänsä typeriä lausuntoja homoista, avioliitoista yms.

Ja sitten käy ilmi, että tv:n viihdeohjelmaa on käytetty todistuspohjana ja että Räsänen ei edes ole sanonut siinä niin kuin väitettiin sanovan. Eli tämä syyttäjä ei ollut vaivautunut katsomaan ohjelmaa. Miten on sitten muunkin todistusaineiston laita?

Jokainen tietää, että Räsänen on uskovaisista vanhoillisimmasta päästä. Häntä tuskin edes enää kuuntelevat ne, jotka eivät häntä fanita. Nainen näyttää olevan naiselle susi, jos toinen nainen ei noudata samaa ideologiaa kuin valtakunnansyyttäjä.

Samoin valtakunnansyyttäjä oli sinänsä idioottimaista Juha Mäenpään vieraslaji-keississä ajamassa kansanedustajan syytesuojan murtamista into pinkeenä. Oli vieläpä pettynyt julkisesti, kun sitä ei murrettu. Tämä Toiviainen on yhtä puolueeton kun jonkun puolueen puheenjohtaja.

Eduskunnassakin tapahtuu lisääkin. Hussein al-taee (kirjoitin nimen varmasti väärin) haukkui kanssa Facebookissa Räsästä huomattavasti rumemmin sävyin homoja, juutalaisia yms. kauan sitten. Miksi valtakunnasyyttäjä ei tähän tartu? Hän siirsi asian poliisille, joka tietenkin hyllytti asian, niin kuin hyllytti Räsäsenkin asian. Mutta valtakunnansyyttäjä sen väkisin kaivoi käsittelyynsä uudelleen.

Samoin eduskunnan ulkopuolelta Mellunmäen muslimiseurakunnan imaami on sanonut julkisuudessa, että homot pitäisi tappaa. Miksi tähän ei puututa? Onko niin, että Suomessa on nykyään eri säännöt eri ihmisille? Ei voi muuta sanoa kuin että on.

Helvetin huolestuttavaa. Valtakunnansyyttäjä käyttäytyy kun poliitikko, eikä virkamies, jonka ei pitäisi katsoa asioita poliittisesti värittyneiden lasien läpi. Hän näyttää suorastaan kutsuvan islamfundamisteja toimimaan.

Runoja eristyksestä osa 4

Sifonkihuivinen tyttö

Sifonkihuivinen tyttö

tuli minua vastaan itkien.

Oli 80-luvun puoliväli,

paikka oli Korson kadut.

Minä yhä pikkupoika,

vaikka tuskin silloinkaan viaton.

Nahkatakkiset tytöt,

sifonkihuiviset tytöt,

minä yksin yksinäisten kanssa,

jotka eivät ymmärrä yksinäisyyttään.

En koskaan tiennyt, mitä tyttö itki.

Oliko poikaystävä mennyt

tai joku vain kuollut.

Minäkin itkin,

jo silloin en tiennyt mitä.

Nenätön nainen
Elämä on rumaa,

se tekee ihmisestä rumemman.

Näin kävi nenättömälle naiselle,

jolta kuppa vei nenän.

Se oli maksettua rakkautta,

jota hän tarjosi.

Hänen oli maksettava syntinsä hinta.

Ei sen, josta kaikki lähti,

josta rumuus on.

Nainen katoaa palona ilmaan.

Jää historialliseksi valokuvaksi.

Enkelintekijä

Hän oli Enkelintekijä,

se, jonka luokse mentiin

ehdottomasti salaa.

Hän tappoi ei toivottuja lapsia työkseen.

Hän vapautti elämään

niin rikkaat kuin köyhät tytöt,

jotka hairahtuivat rakkauteen

ennen avioliittoa.

Lapsen lähdettyä

heidät saataisiin naimisiin.

Elämä jatkuisi ehkä normaalisti,

kiitos Enkelintekijän,

joka vaihtoi veriset lakanat,

ennen seuraavaa asiakastaan.

Vain yksi elämä on lopullisesti poissa,

lapsestakin olisi voinut tulla suurta.

Tämä elämä ei ehtinyt edes hengittää,

ennen kuin se vietiin pois.

Mennoniitit - pakenisitko itse nykyaikaa vanhoihin aikoihin?

Katsoin Youtubesta dokumentin mennoniiteista. Amishit ovat ehkä tutumpia näitä vanhoilliskristittyjä, mutta mennoniitit itse asiassa vieläkin vanhoillisempia. Youtubessa on muuten valtava määrä hyviä dokkareita, jos englannin kieli luonnistuu.

No nämä mennoniitit asuivat jo valmiiksi keskellä Belizen erämaita, mutta halusivat muuttaa  vieläkin syrjemmäksi Perun viidakoihin. Heitä vaivasi ryhmittymän nykyaikaistuminen. Osalla kun oli jopa puhelimet ja auto. Kotonaan he puhuivat 1600-luvulta olevaa muinaisaksaa.

Uskomatonta, että tällaiset ryhmät ovat säilyneet ehkä edes pystyssä maailman muuttuessa. Kehitysmaissa se ehkä onnistuukin paremmin, mutta jopa sielläkin köyhimmillä alkaa olla älypuhelinten halpismallit. Miehet ja naiset pukeutuivat kuin hautajaisiin olisivat menossa, keskellä tropiikkia luulisi olevan hankalaa.

Mutta kuten sanoin, osa oli antanut nykymaailman houkutuksille periksi, eikä halunnut jatkaa armotonta 24/7-raatamista.Ymmärrän kyllä. Fyysisesti nykypäivän elämä on useimmille miljoona kertaa helpompaa kuin mennoniiteille. Henkisestä en tiedä. Ainakin ihminen voi valita paremmin mitä elämältä haluaa kuin mennoniitit.

Ensiksi tietenkin kauhistelin heidän fundamentalista elämäntyyliään. Myöhemmin ajattelin, että sellainenkin elämä voi olla joillekin tyydyttävää, jossa ei saa itse ajatella ja ajattelutyökin tehty valmiiksi jo 400 vuotta sitten. Rahasta ei täytyisi huolehtia, koska sitä et käytännössä itsellesi tarvitse.

Naisten elämä näissä tämän tyyppisissä yhteisöissä on huomattavasti hankalampaa, oli uskonto mikä tahansa. Nämä yhteisöt kun ovat ainakin taatusti niitä patriarkaalisia yhteisöjä.

Ja miten tuollaisessa yhteisöissä pärjäisi kädetön ihminen, kuten minä. En osaa koota edes Ikean sohvaa puhumattakaan maanvljelystä yms. Rottakaan en pystyisi ruoaksi itse tappamaan.

Haluatko sometähdeksi? Antaisitko kaiken itsestäsi ilmaiseksi?

Joskus 20 vuotta sitten ei olisi ikinä uskonut, millaiseksi tämä somemaailma muodostuu. Blogitkin alkavat olla menneen talven lumia ja ihmiset latailevat kuvia Instagramiin, vloggaavat yms. Sitten on kaiken maailman tiktokeja ja yms., joista en ymmärrä tuon taivaallista.

Itsekin "huoraan" useammalla alustalla. Alussa some oli mielestäni hieno ilmiö, mutta niin kuin kaikessa, jossain vaiheessa tulee lieveilmiöitä. Yksi suurimmista on mielestäni ihmisten aggressiivisuus somessa nykyisin.

Tilit minulla löytyvät täältä, Facebookista, Instagramista, Twitteristä ja LinkedInistä. LinkedIn on ehkä minusta hyödyttömin ja käyn siellä harvoin. Siellä vain ihmiset kehuvat menestystään työmarkkinoilla.

Facebook on lähinnä oikeiden ystävien kanssa viestittelyyn ja riitelyyn. Instagramia käytän harvakseltaan samoin kuin Twitteriä.

Seuraajia minulla ei ole missään tolkuttomasti. Osittain se on hyväkin, en jaksaisi kytätä jatkuvasti, onko joku nyt missä haukkumassa tai ei. Joskus olen harkinnut oman Youtube-kanavan hommaamista, mutta kynnys on ollut toistaiseksi liian korkea. Itseni livenä laittamiseen en ole oikein valmis.

Kun tätä blogiakin olen kirjoittanut jo kohta 14  vuotta niin tuskin tällä rikastumaan pääsen. Jotain olen tienannutkin. Päälle 40-vuotias mies ei taida vain olla se, jota yritykset hakevat yhteistyökumppanikseen. Ikään kuin he eivät ostaisi mitään. Mutta aina saa tarjota kaikkea ja muistakaa seurata tilejäni. Heh.

Katsoin dokumentin somevaikuttamisesta telkkarista. Nykyään kuulemma Hollywoodissa ei enää haluta näyttelijäksi vaan somejulkkikseksi. Somejätithän ovat sinänsä armottomia. Nehän käytännössä valitsevat algoritmeillään vai mitä ne nyt ovat, kenet ne nostavat ihmisten näkyville. Jos sinua ei pidetä tarvittavan seksikäänä tai kiinnostavana, niin sivuun jäät, vaikka postailisit kuinka raivokkaasti.

Ja sitten se, kannattaako kaikkea kertoa somessa. Itse olen ollut turhankin avoin. En tosin ihan kaikkea ole sentään kirjoittanut. Esimerkiksi läheisiäni en somesekoiluihini sotke mukaan. Kuviakin lisäilen harvakseltaan edes itsestäni.

Dokumentissa muuten totesivat, että somemaailmaa ja oikeaa elämää on vaikea enää erottaa toisistaan. Se on totta. Kerran kun lähdet somemaailmaan avaamaan itseäsi, siitä on vaikea päästä irti. Varsinkin kun ihmiskontaktit oikeassa elämässä ovat vähenemään päin. Itse tosin en kerjää keneltäkään myötätuntoa ja tykkäyksiä väkisin.

Sometähdet ovat niitä järkeviä ihmisiä. He ottavat rahaa siitä, että laittavat itsensä likoon somessa. Me monet muuthan annamme kaiken itsestämme melkein ilmaiseksi.

Maailmanlopun odottajat eli koko maailma odottaa maailmanloppua

Yksi yö, kun en jälleen kerran saanut unta, katselin televisiosta Maailmanlopun odottajat -sarjaa. Siinä amerikkalaiset odottavat mitä moninaisempia teorioita kaaoksesta yhteiskunnassa ja siinä sivussa keräävät aseita, ruokaa ja kaikkea muuta pitääkseen ulkomaailman loitolla kodistaan.

Mieleen ei kenellekään tullut, että muita voisi auttaa. Ei ne pitää ampua ja haluavat aina pahaa. Heidän maailmankuvansa on jopa synkempi kuin minun.

Nämä odottajat ovat vieläpä perheellisiä miehiä, eivätkä mitään syrjäytyneitä, asehulluja kouluampujia. Siinä sitten koko perhe on mukana touhussa halusivat tai eivät. Usassa näillä odottajilla on nyt kissanpäivät. Lienevät lukittautuneet nyt bunkkereihinsa aseet tanassa koronaa ja mielenosoittajia vastaan.

Omalla tavallaan koko maailma odottaa maailmanloppua. Koska olette nähneet uutista, jossa joku asia menisi parempaan päin? Maapallo tuhoutuu ja kaikki on päin vittua. Sitten ihmetellään miksi kaikki kohta mussuttavat masennuslääkkeitä.

Kaikesta ajatellaan tapahtuvan se pahin vaihtoehto. No. Henkilökohtaisissa elämissä se usein tapahtuukin, mutta maailma ei tuhoudu hetkessä.  Ei edes yhteiskunta. Monethan elävät tutkimalla kaikki negatiiviseen suuntaan. Ei kai tutkimuksille olisi tarvetta, jos asioiden ajateltaisiin olevan liian hyvin.

Esimerkiksi tämä koronajuttu. Vain muutama kuukausi sitten ihmiset luulivat hysteerisinä puolet kansasta kuolevan. Suu vaahdossa vahdittiin muita ja mikään ei tuntunut riittävän, mitä hallitus ja muut viranomaiset tekivät. Nyt nämä samat ihmiset varailevat onnellisina etelänmatkoja.

Eivät ne uskonlahkot turhaan pelottele jäseniään maailmanlopulla. Ihmisillä on jokin syvälle rakennettu viehtymys maailmanlopusta ja jos itse on riittävän kiltisti, niin selviäisi sitten siitä. Jos maailmanloppu tulee niin eiköhän se vie kaikki.

Samalla tavoin normaaliyhteiskunnassakin pelotellaan ihmisiä. Jos et toimi näin tai näin, ajaudut tuhoon ja tuhoat muutkin siinä sivussa. Maailmanlopulla ja tuholla on hyvä pelotella ihmiset toimimaan niin kuin halutaan.

Katsottua: Tuhottu nuoruus: Silloin kun kansaa valistettiin elokuvilla synnin vaaroista

Vanhoille suomalaisille elokuville naureskellaan nykyään ja kyllä joissakin on tiettyä kömpelyyttä ja lapsellisuutta. Varsinkin farssit ja lauluelokuvat ovat hävettävän huonoja.

Itse pidän varsinkin melodramaattisista vanhoista suomalaisista elokuvista, kuten tämä vuonna 1947 tehty Tuhottu nuoruus. Rakastan jo vanhojen suomalaisten elokuvien dramaattisia nimiä, koska pidän itsekin dramatiikasta.

Oma suosikkini on Hannu Lemisen ohjaama ns. kuppaelokuva Synnin jäljet, joka varoitti sukupuolitautien vaaroista. Sitä en löytänyt vain Elonetistä. Sieltä löytyy muuten erinomaisen hyvin vanhoja suomalaisia elokuvia ilmaiseksi. Ei tosin kaikkia.

Tuhottu nuoruus on lähes opetuksellinen elokuva laittomien aborttien vaaroista. En edes tiedä, oliko tuolloin laillisia abortteja. Niitä oli varmasti vaikea saada. Jotta hommasta saataisiin mahdollisimman osoitteleva "enkelintekijän" luokse menee gynekologin tytär ja tietenkin kuolee.

Naisen asema ei ollut tietenkään herkkua tuolloin. Jos naimisissa ei oltu, ei miehen täytynyt kantaa mitään vastuuta tekosistaan. Tässä elokuvassa aborttiin päätyy hieman yllättäen rikkaan perheen tyttö, kun tosielämässä luulisin, että köyhän perheen tytöt niissä kävivät, toisin kuin tässä elokuvassa.

Vuonna 1947 Suomessa laskettiin tehdyn 20 000 laitonta aborttia. Aikamoinen lisä jo muutenkin tuona vuonna syntyneeseen valtavaan lapsimäärään. Tuolloin laittomia abortteja tehtiin tietenkin epätoivosta, kun abortin saa nyt koska tahansa ilman häpeää ja selittelyjä.

Tuhotussa nuoruudessa on sama ennakkoasettelu kuin lähes kaikissa vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Elokuvan köyhä perhe on läpeensä hyväsydäminen ja rakastava toisiaan kohtaan. Rikas perhe taas ei.

No. Tuolloin köyhät taisivat katsoa elokuvia ja siksipä heitä yritettiin valistaa hakemaan jopa lapsilisiä, kuten tässä elokuvassa. Tietenkin muistaen, että lapsi on pulautettava ensin isänmaalle.

Ja  kuinka ollakaan tässäkin elokuvassa köyhä tyttö rakastuu rikkaaseen poikaan. Tietenkin gynekologin poikaan. Pieni on Helsinki. Toisin kuin muissa elokuvissa, rikas poika ei jätä raskaaksi tullutta köyhää tyttöä, eikä tämän tarvitse tappaa itseään niinkuin yleensä vanhoissa suomalaisissa elokuvissa.

Tässäkin laitakaupunki on olevinaan köyhyyden pesä. Ja aina se on Helsingissä se kaupunki vanhoisssa suomalaisissa elokuvissa. Laitakaupunki näyttäisi sijaitsevan Suvilahdessa, joka on kaikkea muuta kuin laitakaupunkia nykyisin. Hipsterien kotipesä. Niin ne ajat muuttuvat. Laitakaupunki ja ongelmat ovat lähiöissä.

Yleensä valovoimainen Helena Kara jää muuten elokuvassa varjoon vain tässä elokuvassa näytelleelle Lea Lammelle, joka lähti Amerikkaan vaimoksi ja katosi jäljettömiin. Molemmat näyttelevät ei-toivotusti raskaaksi tulleita.

Helena ei tietenkään ollut se, joka teki abortin, koska hänellä oli puhtoinen imago. Tässäkin elokuvassa muuten se tumma nainen on se paheellisempi niinkuin yleensä vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Toivottavasti ei sensuroida sen takia.