Päivän musiikkiajatus: Tupakkaa ja alkoholia

Kun 90-luvulla kuulin tämän biisin niin ajettelin, että onpahan cool. Tupakkaa ja alkoholia, mitä siitä muuta kaipaa. Eikä kaivannut. Läskiä ei tullut, eikä keuhkoja yskitty vielä pihalle.

No, aikaa on kulunut. Tupakkaa ja alkoholia on kulunut, mutta se nuoruuden into niistä kadonnut. Kun 40 vuotta lähestyy, kroppa tuntee noiden aineiden vaikutuksen. Voit valehdella itsellesi, mutta kroppasi kertoo jo totuuden.

Maailman suurin vitsi on loppumattomat juhlat. Ne loppuvat nuoruuteen, varsinkin sellaisilla, jotka noita juhlia ovat juhlineet. Minkäänlaisia ilmaisia nautintoja ei ole, niistä maksetaan, mikäli ikää kertyy.

Anteeksi nuoret.

Älkää vittuilko toisillenne!

Julkkisten Facebook-sivut ovat yleensä pelkkää markkinointia. Harva uskaltautuu kirjoittamaan mitään rohkeasti. Sama koskee tavallisten ihmistenkin Facebook-sivuja. Kauko Röyhkä on sivuillaan virkistävä poikkeus. Ei ihme, että hänen julkisilla sivuillaan on lähes 26 000 tykkääjää. Lukijamäärä, josta moni taistelisi henki kurkussa.

Eräänä päivänä Kauko kirjoitti näin vittuilijoista:

"Jotkut ihmiset ovat kuin kivi kengässä. He vittuilevat jatkuvasti, usein hienovaraisesti, mutta kuitenkin niin että sen tajuaa. Aluksi en ole huomaavinani, mutta jossain vaiheessa mittani täyttyy ja otan asian puheeksi: miksi vittuilet mulle, mitä pahaa olen tehnyt sulle vai häiritseekö olemassaoloni jotenkin sua? Vai puratko vain omaa pahaa oloasi? Jos syy on viimeksi mainittu, voisit sanoa sen, etten turhaan luulisi, että vika on minussa. Usein käy niin, että vittuilu lakkaa joksikin aikaa, mutta palaa taas samanlaisena. Se taas johtaa siihen, että alan pitää kyseistä henkilöä kaunaisena ja vältellä häntä. Eihän kukaan halua toistuvasti vastaanottaa huonoja fiiliksiä. Rakentava kritiikki on tietysti eri asia - avoin keskustelu, jossa tuodaan esiin erilaisia näkökantoja, on hyväksi kaikille. Mutta salakavalasti verhoiltu vittuilu, jolla pyritään vain aikaansaamaan toiselle huono olo, ei ole mistään kotoisin."

Voisiko Kauko enempää naulan kantaa osua. En itse ole ymmärtänyt koskaan vittuilun perimmäistä tarkoitusta. Miksi pitää vittuilla ihmisille, varsinkin jos tämä yrittää jotain elämässään. Mitä saavutetaan ilkeilyllä. Itselleen hyvä olo kai. Olen elämässäni ollut itsekin ilkeä, mutta nauttinut en ole ilkeilystä kuin korkeintaan ohimenevän sekuntin.

Perusvittuilija on taatusti kaunainen. Hänen täytyy vihata itseään tai muita ihmisiä, mistä tarve vittuiluun voi muualta kummuta. Vittuilija katkeroituu lisää kun ihmiset välttelevät häntä, mutta todennäköisesti vittuilija ei edes ymmärrä syytä. Hän katkeroituu ja vittuilee lisää, koska ihmiset ovat perseestä, vaikka hän itse on perseestä.

Suomessa yllättävän monella on tarve saada toiselle huono olo. Se on vähän sellaista huono olo kiertoon hommaa. Rakentavaa kritiikkiä, kannustusta jaellaan yleensä vain ystävien kesken. Kuinka pitkälle tämä kansakunta pääsisikään, jos vaihdettaisiin vittuilu ja kalvaminen kannustukseen ja toisen ihmisen hyvien ominaisuuksien kertomiseen.  Taitaa olla liikaa vaadittu. Meillä elää valitettavasti negaation vahva ja murtumaton kulttuuri.

Nilsiän öljysheikki ja muita tarinoita

Vielä 1980- ja 1990-luvuilla Suomesta löytyi omalaatuisia hahmoja. Tai ainakin he pääsivät vielä julkisuuteen. Tänä päivänä Nilsiän öljysheikki vaiettaisiin kuoliaaksi tai kuskattaisiin hoitoon. Mieleen muistuu myös Sir Vili.

Yleensä väitetään, että ennen Suomessa ei ymmärretty erilaisuutta ja erikoislaatuisia persoonia. Minusta tuntuu, että asia on päinvastoin. Ettei enää ymmärretä kylähulluutta pätkääkään. Ihmiset valittavat salamana viranomaisille kaikesta erikoisuudesta. 

Itse jos vielä löytäisin Nilsiän öljysheikin kaltaisia hahmoja Suomesta, menisin salamana tekemään juttua.

Ruoskaa vai hellyyttä?

Terve, tässä taas torstain lyhyet.

Minua on hämmentänyt viime viikon tai pidemmän aikaa tämä Fifty Shades of Grey-hysteria. Hysteriastahan tässä on kyse. Ilmiöstä kasvaa isompi asia kuin ilmiö. Keksisinpä itsekin jonkin samaan mittaluokkaan yltävän ilmiön.

Minä kun olen luullut ja näin minulle on opetettu, että naisia täytyy kohdella hellästi ja kunnioittavasti. Nyt sitten on käynyt ilmi tämän Fiftyn opastamana, että ruoska ja tyly kohtelu saa innostumaan paremmin. Ei ymmärrä ei.

Toisaalta ruoskankäyttäjän täytynee olla fantasianomainen komistus. Pömppömahainen piilosovinisti ei innosta missään olosuhteissa. Minähän en sellainen ole, mutta sellaisia olen kuullut miehissä olevan.

Ranskalaiset erotiikan suurvaltana tuomitsivat teoksen tekeleeksi, joka ei ole rankkuutta tai minkäänlaista erotiikkaa nähnytkään. He luokittelivat Fiftystä tehdyn elokuvan lasten elokuvaksi. Toiset väittävät elokuvan toteuttavan enemmän miesten fantasioita. Amerikkalaisena elokuvana sen on tuskin mahdollista yltää rankkuuteen.

Niin tai näin. Ilmeisesti naiset kansoittavat elokuvateattereita ainakin Suomessa tyttöporukalla katsoen elokuvaa. Siitä on tullut sellainen siskojen juttu.

Lupaan, etten elokuvaa kyllä katso. Sen verran olen estynyt keskiluokkaistunut, että eroottishenkinen ihmisten keskellä on vain kiusallista. Minun harmaansävyni todellakin ovat harmaansävyisiä.

Kuolema odottaa

Lukemattoman moni on kirjoittanut kuolemasta ja kuolemantulon haikeudesta. Ehkä toiveesta ja odotuksestakin, että kuolema tulisi. Moni on epäonnistunut, joko kuolema ei ollut kirjoittajalle riittävän läsnä tai on ajauduttu kuoleman patetiaan.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Tutustu myös Facebook-sivuihini.

Pelkkää laulua

Oletteko ystävät hyvät ajatelleet, kuinka moni perinteikäs tv-ohjelma on viimeisen vuoden tai vuosien aikana kohdannut matkansa pään. Nyt Yle ilmoittaa lopettavansa Ajankohtaisen kakkosen.

Muistan tuon ohjelman jo poikavuosilta. Mutta eipä auta perinteet. Nuorempia katsojia pitää saada? Mitähän niiden vanhempien odotetaan katsovan. Hehän he sitä televisiota katsovat, eivätkä nettiä, kuten nuoremmat.

Taannoin tein lehtijutun jatkuvista uusinnoista televisiossa. Kanavien vastaus oli, että niitä suorastaan toivotaan. No joo, tuskinpa vaan. Nehän näkee sieltä netistä.

En ole mikään viihdevastainen ihminen. Kukaan ei selviä ilman viihdettä, mutta ajankohtaisohjelmat senkun vähenevät. Maikkarilta meni 45minuuttia ja nyt Ajankohtainen kakkonen. Mitenköhän käy TV1:n Mot-ohjelman. Kauankohan sekään jatkuu?

Muistan kun kehuin Yleä takavuosina, mutta nyt en enää ymmärrä mitä siellä tapahtuu?

Arkielämä on toki ankeaa usein, mutta tarvitsemmeko viidettämiljoonaa lauluohjelmaformaattia? Vieläpä veronmaksajien rahoilla?

Vanhojen tanssit helvetistä

Ihan lyhyesti.

Tänään on ilmeisesti vanhojen tanssit lukioissa. Muistan vanhojen tanssit Tikkurilan lukiosta. Olisiko ollut vuosi 1995.

En tietenkään osallistunut vanhojen tansseihin. En edes halunnut. En olisi edes osannut tanssia, olisin järjestänyt kaaoksen. Ei tosin tytöistä kukaan pyytänytkään tanssiparikseen ja itse en olisi edes uskaltanut. Mielummin he tanssivat tyttöpareinakin kuin kanssani.

Meitä, jotka emme halunneet osallistua vanhojen tansseihin rangaistiin sillä, että jouduimme olemaan käveleviä karkkikoreja vanhojen tanssi -vieraille Tikkurilan urheilutalossa. Se oli näin jälkikäteen ilmiselvä rangaistus ja niille, jotka tanssimaan olisivat halunneet, mutta eivät kelvanneet pariksi, nöyryytys.

Tapahtumasta tajusin viimeistään, että silloin kun kieltäydyt perinteestä tai tavasta, sinua odottaa rangaistus. Sinun täytyisi tehdä aina niin kuin kuuluu tehdä.

Nythän ja jo silloin vanhojen tanssit pyörivät täysin vain tyttöjen pukujen ympärillä. Homma on ulkokultaista ja sisällyksetöntä, kuten niin moni asia on. Pahoin pelkään, että pari valitaan tarkalla mietinnällä, että kuka näyttää hyvältä yhteiskuvissa.

Tein oikean ratkaisun.

Kauniit naiset ja lähestymisen vaikeus

Facebookissa, siellä missä sosiaalinen elämä nykyisin, oli käynnissä hottismies-haaste, jossa naisten ja miksei miestenkin tuli ladata mielestään kuumien miesten kuvia. Luoja, että muuten inhoan hottis-sanaa. Ryhdyin vastaiskuun ja perustin kauniit naiset-haasteen. Kauniita naisia on paljon, mutta nämä viisi valitsin intuition perusteella.

Ranskalainen näyttelijätär Audrey Tautou

Amerikkalainen näyttelijätär, myöhemmin Monacon ruhtinatar Grace Kelly

Amerikkalainen näyttelijätär Jennifer Aniston

Suomalainen näyttelijätär Regina Linnanheimo

Saksalainen näyttelijätär Romy Schneider

Jälkeenpäin huomasin, että kaikki ovat näyttelijöitä. Naisessa en pidä pelkästään kauniista kasvoista ja hyvästä vartalosta, vaan myös ilmeikkyys on tärkeätä, eräänlainen herkkyys. Jumalaisen kauniit näyttelijättäret eivät tietenkään ole tavallisen kuolevaisen saavutettavissa koskaan.

Jos ihastun naiseen, pelkällä ulkonäöllä ei ole ollut ratkaisevaa merkitystä, vaikkakin tietenkin oma merkityksensä. Naisessa kiinnostaa myös herkkyys, mutta on ollut yllättävän vaikeaa löytää herkkää naista, vaikka he itseään sellaisiksi sanovat.

Itse olen viimeisen puolen vuoden aikana laihtunut huomattavasti, mutta seuraelämä ei ole kyllä vilkastunut. En oikein halua lähestyä ketään iskumielessä, monet pakit ovat tehneet tehtävänsä, ei halua osakseen torjuntaa. Ja helposti käpertyy elämäänsä sellaisenaan.

Tässä yhdellä juttukeikalla juttelin erään kuvaajan kanssa ja hän sanoi, että kukaan ei uskalla lähestyä kauniita naisia baareissa. On suurta ironiaa, että kaikkien ihmisten ihailemat kaunottaret saattavat olla peräti yksinäisiä. Ei ole yksinkertainen tämä maailma.

Yön ainoa valopilkku ja muita tarinoita

 

Työssäni mukavinta on, kun pääsee juttukeikalle vähän kauemmas Helsingistä. Kukapa haluaisi olla pelkkä kirjoituspöytätoimittaja tietokoneen ääressä ja ihmisiä on muuallakin kuin Helsingissä. 

Mielenkiintoiset ja omalaatuiset ihmiset tekevät työstä vieläkin ainutkertaisempaa. Monella tapaa toimittajan työ on etuoikeutettua, vaikka se on raskastakin välillä. Niin monia uskomattomiakin tarinoita voisin vuosien varrelta kertoa, mutta valitettavasti en voi niitä täällä kertoa. Ehkä joskus.

Joskus olen miettinyt, että mitä sitten, jos toimittajan työt loppuvat. Ala on varsin tuulinen. Osaanko enää edes tehdä "kunnon töitä".

Hotellihuoneessa voi muuten aina syödä sipsiä ja juoda limpsaa, että tulee kotoisampi olo. Jos ei halua käväistä yömyssyllä. Lentokoneessa voi lukea kuinka pääministeri Stubb kertoo viettävänsä liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa. Auringonnousuakin voi ihailla pilvenreunasta. 

Ja illan pimetessä ihailla tyhjää taksiasemaa Lapissa.

Saksalainen kirjailija ja katajainen kansa

Työni puolesta olen jutellut muutaman kerran kirjailija Roman Schatzin kanssa puhelimessa. Kerran näin hänet myös ratikassa pelaamassa kännykkäpeliä.

Roman on huumorintajuista ja mukavaa juttuseuraa.Viimeksi kun juttelin herran kanssa, hän oli suuntaamassa Saksaan kirjamessuille. Hyvin todennäköisesti mainostamaan Voi maamme Suomea.

Tosikoille en kirjaa suosittele. Niitä toki tässä maassa riittää, ainakin mitä luin Schatzin kirjasta kirjoitettuja arvioita. Sen verran monta Suomi-klisettä Roman kirjaansa mahduttaa, että ärsytyskynnys ylittyy monella.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Murehtiminen on nyt ahdistuneisuutta

Joku on nyt kirjoittanut kirjan murehtimisesta tai hienommin sanottuna ahdistuneisuushäiriöstä. En aio sitä kylläkään lukea. Ehkä en halua murehtimisesta eroon.

Kyse on siis kirjassa siitä, että miten lakata murehtimasta jokaista asiaa ja ennen kaikkea tulevaisuuttaan. Mutta puhutaan mielummin murehtimisesta kuin ahdistuneisuushäiriöstä. Se kuulostaa sympaattisemmalta.

Me suomalaiset emme ole tainneet koskaan olla niitä huolettomimpia kansoja. Eikä huolettomuuteen ennen ollut syytäkään. Suurimmalla osalla leipä oli tiukassa ja joinakin vuosina sitä ei ollut tarjolla ollenkaan. Ei ihme, että olemme oppineet patoamaan huolemme ja murehtimaan tulevaisuuden helvetiksi.

Nythän olisi syytä suurempaan huolettomuuteen kuin koskaan, vaikka laskusuhdannetta elämmekin. Kukaan ei kuole nälkään, vaikka tiukkaa olisikin. Tuntuu, että murehdimme enemmän kuin koskaan, vaikka näin sitä väitetään asiasta kuin asiasta.

Olemme luoneet elämistämme tiukkaa suunnitelmataloutta, joten ei ihme, jos stressi ja murehtiminen painaa. Jopa lomamatkamme suunnittelemme tiukan suunnitelmallisesti etukäteen. Pahintahan meille on, jos suunnitelmamme syystä tai toisesta eivät suju suunnitellulla tavalla. Harvoinhan suunnitelmat onnistuvat vastoinkäymisittä.

Ei sillä, että itse olisin erityisen huoleton. Olen ollut murehtija jo lapsesta asti. Minun on yhtä vaikea heittäytyä hetkeen ja huolettomuuteen kuin monien muiden. Joskus murehdin jopa ajasta kuolemani jälkeen. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.

Murehtijan elämä on kaukana yksinkertaisesta. Murehtija osaa tehdä yksinkertaisestakin asiasta äärimmäisen monimutkaisen pohdintojen ketjun. Myöhemmin murehtija hoksaa, että olihan siellä tilaisuudessa sittenkin mukavaa, vaikka sitä etukäteen murehdin päiviä ennen.

Helppoa on sanoa, että älä hyvä ihminen murehdi. Hellitä. Jos se olisi niin helppoa, niin viheltelisimme kaikki pitkin katuja. Jotkut syntyvät murehtijoiksi, jotkut huolettomiksi hetkessä liitäjiksi. Mutta jos joku murehtimisen takia välttää tai välttelee elämää, niin on syytä huolestua.

Runo tekstaripalstasta

Lueskelen aina ratikassa ja muissa liikenneväleissä Metro-lehden tekstaripalstaa. Mistään et yhtä hyvin saa tietää, mikä kansaa raivostuttaa.

Yhtä hyvin tekstareissa etsitään sitä komeaa miestä tai kivaa tyttöä, jonka kanssa katseet kohtasivat hetken. Yhdestä tekstarista kirjoitin runon.

Muutin Malmille
Missä näemme nyt?
Muutin Malmille.
On ikävä.
Odotin sinua pysäkillä.
Vaihdotko bussia?
Vaihdoitko asuinpaikkaa?
Tuletko takaisin?
Oletko lopullisesti mennyt?
Hyvästä päivästä on mennyt aikaa. 
Missä olet nyt?