Miten runokokoelmani Tänä yönä olen yksin sai alkunsa?

Tänä yönä olen yksin on neljäs runokokoelmani. Julkaisin se indiekirjana, mutta kirjan sisältö mielestäni toimii. Kirjani kertoo köyhyydestä, yksinäisyydestä, epäonnistuneesta rakkaudesta Jumalaakaan unohtamatta. 

Se kertoo siitä, mitä tapahtuu , kun yhtäkkiä tipahtaa keskiluokkaisen yhteiskunnan ulkopuolelle työttömyyden takia ja kun tämä myös sairastuttaa. Ja kuinka lopulta löytää rauhan ja toivon.

Esikuviani eivät ole tämän ajan kirjailijat vaan pikemmin 1920- ja 1940-lukujen suomalaiset runoilijat, joita olen paljon lukenut samalla kun olen kirjoittanut tämän kokoelman runoja. Aloitin kirjan kirjoittamisen jouduttuani sairaalan ja melkein menetettyä henkeni.

Tämän kokoelman kirjoittaminen on ollut minulle sisäinen pakko, kaikesta sen vaikeudesta huolimatta. Se ei ole kuitenkaan läpeensä synkkä, koska kuka sellaista haluaisi lukea. 

Joskus aikanaan 90-luvulla pääsin NYT-liitteen pöytälaatikkorunoilijajuttuun hyvinkin mahtipontisella runolla Sodomasta ja Gomorrasta. Tuosta hetkestä on edetty. 

Jo ennen tätä kokoelmaa olen julkaissut kolme runokokoelmaa, yhden kustannettuna.

Näin voit tilata tai lainata kirjani. 

Kirja-arvio: Daniel Ryden: Maailman suurin hämäys - historiallisia sumutuksia, huiputuksia ja petoksia

 

Ihminen on hyväuskoinen olento. Sen todistaa karulla tavalla Maailman suurin hämäys -tietokirja, joka kertaa historiasta vedättämisen pitkää ja julmaa historiaa ehkä mehukkaimmilla vedätystarinoilla historiasta.

Historiasta kiinnostuneena osa kirjan tarinoista oli tuttuja. Joskin harva. Ryden on osannut ripotella hyvällä maulla vuosisatojen takaisia tarinoita varsin tuoreiden vedätysten sekaan.

Vedättäjiä ja vedetettäviä on ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin. Nykytekniikka vieläpä mahdollistaa aiempaa helpomman vedättämisen, mutta yllättävän helppoa sitä oli ennenkin asiakirjoja suhmuroida ja vaikea oli mistään tarkistaa oikeaa tietoa.

Tämän kirjan vedättäjät eivät edes hakeneet välttämättä taloudellista hyötyä. Osa halusi näpäyttää muita ihmisiä, osa luoda itselleen oman aatelissuvun, osa huijata rikkaita. Syitä oli monia. Kaikki tosin jäivät kiinni. Jopa vuosien päästä kuolemastaankin. Eipä kai heidän huijauksia olisi muuten huomattukaan, jos eivät olisi jääneet kiinni.

Onpa mukana suomalainenkin huijaustarina. Suomalaiset ilmatorjuntamiehet kun huijasivat kokoilla silloisen Neuvostoliiton pommittamaan Vuosaaren metsiä, ja itse keskusta säästyi pahoilta pommitustuhoilta talvella 1944.

Kirja pohtii aivan lopussa myös huijaamisen psykologiaa. Useimmat ihmiset menevät lankaan, kun huijarilla on joko tietty auktoriteetti (valheellinen tietenkin) tai henkilö haluaa itse uskoa asiaansa. Tähänhän esimerkiksi pyramidihuijaukset perustuvat. Huijarin itsensä voi olla taas vaikea lopettaa, sillä hän saattaa itsekin uskoa huijaukseensa.

Likainen pommi (runo)

Likainen pommi halkoi korvani
Huunepäissään ihmiset
Ikuisen Vapun Aukiolla
Murhaava tulos
Tuttavani murhaaja jäi kiinni
Melkein vapaaksi
Murhasta luin
Nimet kerrottiin
Kasvot peitettiin
Niiinkuin on tapana
Tiedän vain kasvot
Ne eivät mielestäni katoa

Voi Suomi-parka, osa: paskaa pussiin ja presidentin Nato-paniikki

On aika jokaviikkoiseksi muodostuneen Voi Suomi-parka -postauksen ja marinan. Näitä kun näytetään vielä lukevan huomattavasti useammin kuin asiallisia postauksiani. 

Mistä otsikko? Koululaisia kehoitetaan paskantamaan pusseihin talven sähkökatkojen aikana. Ja niitähän tulee, kun nämä onnettomat eivät saa edelleenkään Olkiluoto 3:sta toimimaan. Tämä riemu ja tuska Suomessa vielä itseaiheutetun energiakriisin takia. Jos edes asialliset välit poliitikkomme olisivat säilyttäneet Venäjään, ei kenenkään tarvitsisi paskantaa pussiin.

Koomisinta on, kun Sauli Niinistö vaatii eduskuntaa hyväksymään Nato-lain, vaikka Turkki ja Unkari eivät Suomea sinne ole suostuneet vielä ottamaan. Aistinko pientä paniikkia, kun Nato-suunnitelmat menivät mönkään.... Samaan aikaan, kuinkas ollakaan, julkaistaan galluppi, jonka mukaan suomalaiset haluavat entistä enemmän Natoa. Sattumaako? Ei todellakaan. Gallupeillahan Suomea johdetaan.

Kun sähkökatkot todella alkavat, kansan Nato-into hiipunee silmissä. Siinä voi sitten Sanna Marinkin ihailla muotokuvaansa kynttilänvalossa. Hän on täysin vieraantunut kansan todellisuudesta siinä missä presidenttikin.

Suomen poliisi on taas aina ymmällään, kun jokin rikosaalto vaivaa maata. Mitä he oikein tekevät? Mitään muuta rikostakaan ei kohta tutkita kuin murhaa. Nyt maahanmuuttajanuorten jengit terrorisoivat kaduilla ryöstäen jo toisten nuorten lisäksi aikuisiakin. Ja poliisi on ymmällään. Aina. Sitten televisiostudioon raahataan joku todellisuudesta vieraantunut tutkija, joka kertoo, että syy on sinussa hyvä katsoja. 

Onneksi hallituksen suurin aihe on kuitenkin seksuaalisen häirinnän kitkennässä. Kansan suussa pyllylaiksikin mainittu laki kertoo, kuinka tällä hallituksella on kadonnut kaikki todellisuudentaju siitä, että tämä maa on menossa konkurssiin ja hyvässä lykyssä köyhimmät eivät pysty kohta ostamaan ruokaakaan. Ruokajonoissakaan ei ole kohta ruokaa, kun rikkaammat hamstraavat kaupoista kaikki laputetut tuotteet.

No eiköhän tässä taas tällä erää. Varakkaammat voivat vaikka mennä hakemaan -30 prosenttia tuotteet kaupoista köyhien suusta, kuten näin yhtä henkeä puhaltavassa Suomessa tapahtuu. 

Ensi viikolla on taas jotain maristavaa.

Kirja-arvio: Terhi Suokas: Kyllähän mä tiedän miltä huora näyttää - Seksityön todellisuutta Suomessa

 

Seksityön sanotaan olevan maailman vanhin ammatti, mutta vasta nykyään siihen suhtaudutaan neutraalisti tai jopa jo hyväksyvästi. Ja tämäkin vain tietyissä maissa ja ilman, että seksityöläinen joutuu hyväksikäytön kohteeksi.

Monien meidän käsitys seksityöstä on suoraan 90-luvulta jolloin ilotytöt päivystivät kadunkulmissa ja varsinkin ulkolaiset olivat taatusti enemmän tai vähemmän ihmiskaupan uhreja. 

Silloin seksityöläinen oli niin eksoottinen asia Suomessa, että lähes miten kehno palvelu tahansa kelpasi asiakkaille. Nyt sekä seksityöläiset että asiakkaat eivät kelpuuta ketä tahansa.

Yhä nykyään jotkut luulevat, että seksityö on rikollista, vaikka ainoastaan seksinostaminen ihmiskaupan uhreilta ja kaduilla myyminen on kiellettyä. Moraalinen paheksunta on silti vieläkin kovaa sekä seksinmyyjiä että -ostajia kohtaan.

Ihmiskaupan uhreja on toki edelleen, vaikka kirja paljastaa, että ihmiskaupan uhreista suurin osa on töissä ravintoloissa yms. ja ovat miehiä, eivätkä suinkaan seksityöläisiä, joista pääosa on edelleen naisia, vaikka myös miehiä ja transhenkilöitä on tullut alalle.

Terhi Suokas murtaa ansiokkaasti seksityön myyttejä ja ennakkoluuloja kirjassaan. Kirjan parasta antia on seksityöntekijöiden itsensä haastattelut. 

Niistä käy ilmi, että asiakkaatkaan eivät pääosin ole kiiluvasilmäisiä pervoja ressukkamiehiä vaan parisuhteessa olevia hyvintoimeentulevia miehiä, joilla on asiat kunnossa.

Myöskään seksityöntekijät eivät ole narkkariressukoita vaan pääosalla asiat ovat kunnossa ja seksityö tietoinen valinta, eivätkä he koe itseään lainkaan uhreiksi. 

Terhi Suokas tylyttääkin varsin kovin sanoin kirjassaan kovan linjan feministejä, joiden käsitys seksityöstä on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta.

Kirjassa on jonkin verran toistoa, mutta suosittelen sitä silti, sillä seksityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa leimaamisen voisi jo lopettaa. Kaikilla aloilla on pimeä puolensa, ei vain seksityössä.

Jalkapallon MM-kisat alkoivat ja kauhistelut myös

 Pakkohan se on joknnen rivi kirjoittaa Qatarin jalkapallon MM-kisoista. Minulle ne tuli yllätyksenä, yleensä kun on tottunut MM-kisoihin kesäisin, mutta Qatarissa taitaa olla tolkuttoman kuuma kesäisin. 

Näissä urheilukisoissa tulee kerta toisensa jälkeen yllätyksenä tai no, oikeastaan ei tule, että kun diktatuurimaille kisoja annetaan, niin sitten kauhistellaan kohdemaan oloja. Eipä ne ole yllätyksenä tulleet. Raha puhuu. Se voittaa jopa demokratian. Aina. 

Sitten uhataan länsimaissa boikotoida kisoja, vaikka vähän myöhäistä tuo on. Miksi kukaan ei reagoinut jo silloin aikoinaan, ettei kisoja olisi myönnetty Qatarille.

Mutta eipä ole minulle vielä tullut ilmaista lentolippua Qatariin, vaikka Qatar kuulemma ostaa somettajia ja bloggaajia kisoihin. No. Taitaa minulta puuttua ne miljoona seuraajaa. Heh.

Tosin en ole koskaan ymmärtänyt intoa ostaakaan urheilijoita ja nyt jopa faneja. Voi siellä brittifaneilla olla Qatarissa kuivat oltavat, kun eivät edes kaljaa saa mistään. 

Tietty Qatarin kaltaisella maalla olisi urheilijat muuten vähissä. Mutta kisojahan se ei estö järjestämästä. Formulakisatkin taitaa olla jokaisella Arabian niemimaan maalla onnetonta Jemeniä ottamaatta tietenkään lukuun.

Erikoista kuitenkin jos FIFA itse kieltää jalkapallo-otteluissa millään tavalla ottamasta kantaa edes hihamerkillä, kun kuitenkin polvistua sai silloin aikoinaan aivan vapaasti.

Jo kisojen  avausottelussa oli hämmentävä tunnelma, selostajat tuntuivat keskittyvän enemmän Qatarin haukkumiseen ja surkeuden ylistykseen kuin itse otteluun. Katsojatkin olivat paikan päällä yhtä vapautuneita kuin patsaat.

Voi Suomi-parka!: osa Gettomasa ja hämmentävä saamelaislaki

Olen sen verran nuorekas, että totta helvetissä tiedän Gettomasan. Minun ikäiseni olisi kai todettava julkisesti, etten tiedä, kuka vittu on Gettomasa? No minä tiedän, vaikka en ymmärrä, onko Jyväskylässä sitten gettoja... Upea taiteilijanimi kuitenkin. 

Gettomasassa hyvää on se, että kerrankin tuli julkkishaastattelu, jota julkkis ei mainosta somessa, että tässä ihana haastis musta. Eli suomeksi, juttu on ollut kaverijuttu, eikä julkkikselta kysytä mitään ikävää. Gettomasa osasi olla ikävä ja onneksi myös kerrankin toimittaja. 

Mutta se Gettomasasta, niin upea nimi kun hänellä onkin. 

Tämä saamelaiskärjälaki vai mikä oikea nimi onkaan, on jotain käsittämätöntä. 

Selkeän syrjivä, kun jostain 1930-luvulta. Ja tätä lakia kannattaa itseään suvaitsevaiseksi kutsuvat ihmiset. En minäkään ala luokittelemaan, jos joku ihminen sanoo olevansa suomalainen. Minulla on yhdentekevää, onko hänellä suomalaiset vanhemmat kolmanteen sukupolveen asti. 

Siitä päästäänkin kätevästi maahanmuuttoon. Ensimmäistä kertaa lehdissä ja vieläpä Hesarissa, tutkijat tai oikeastan tutkija, kyseenalaistivat käsityksen, että maahanmuutto pelastaisi Suomen. Tämähän on ollut päättäjien lääke Suomen väestökatoon.

Suomi kun ei ole tutkijan mukaan niiden maahanmuuttajien ykkösmaa, joita kaikki haluavat. Siis niiden valmiiksi osaavien.Täällä pienet palkat ja kallista on. Ja Suomi on tympeä maa jo köyhille kantasuomalaisillekin, puhumattakaan sitten maahanmuuttajista. 

Suomessa pitäisi vaan tehdä niitä vauvoja paikkaamaan harmaita panttereita, mutta eipä taida olla sekään ihme tulossa.

Ja sitten. Näin itsekin köyhänä Rikkaat ja rahattomat -ohjelmaa on kiusallista katsoa. Köyhillä ei ole siinä mitään itsekunnioitusta. Hypitään kuin rahvas, kun saadaan vähän rahaa. Ostellaan lemmikkejä ja kaikkea turhaa. Ei kyllä parane köyhän kunnioitus rikkaan silmissä.

Kirja-arvostelu: Veli-Pekka Lehtonen: Markus Selin - Perustuu tositapahtumiin

 

Joskus entisessä elämässäni toimittajana sain käsiini Solar Filmsin 20-vuotishistoriikin. Se oli lystiä luettavaa Suomen ehkä tunnetuimman tuotantoyhtiön historiasta. Tuli sellainen olo enemmän kuin kerran, että voi että, kun olisi saanut olla näissä kinkereissä mukana.

Varsinkin 90-luvun ja 2000-luvun alun kultaisina vuosina tapahtuneen rajun ryyppäämisen ohella Selinin firma teki myös tulosta. Menestyneitä elokuvia ja sarjoja, jotka eivät olleet eivätkä ole vieläkään Suomessa itsestäänselvyys. 

Firman takana on ja oli kummisetämäinen Markus Selin, se Rennyn kaveri, joka ensimmäisen kerran tuli tietoisuuteni Planet Fun Fun-miehenä. Ja kuka ei Markuksen kaveri haluaisi olla. Kirja tietää kertoa, että miehen puhelimesta löytyy yli 4000 yhteystietoa!

Nykyisin tulee enää harvoin vastaan vasemmalla kädellä tehtyjä elämäkertoja, eikä Veli-Pekka Lehtosenkaan Selin-historiikki kuulu näihin. Siinä on draivia aivan kuten kohteessakin on. Herkullisia paljastuksiakin löytyy jokunen, kuten hyvänä tärppinä täytyykin olla. Sen Selinkin markkinamiehenä tietää. 

Esimerkki Matti Vanhanen yritti pyytää naisnäyttelijää uuniperunoita kotiinsa maistelemaan Nurmijärvelle ja vaati Seliniä teitittelemään häntä, silloista pääministeriä. No tämä kaikki oli sentään ennen metoo-aikoja. Muitakin herkullisia paljastuksia löytyy.

Jokaiseen Selinin elokuvaan kirja ei takerru vaan niihin merkittävimpiin tai ainakin eniten julkisuutta saaneisiin. Mannerheimin elokuvan surullinen kohtalo on edelleen surullista luettavaa. Vaikka en edes mikään Mannerheim-fani olekaan, niin elokuva oli silti ollut ehdottomasti kuvaamisen arvoinen. Se ottikin Seliniä kovimmille, kun elokuva ei toteutunut. Ja katkaisi symbioottisen suhteen Rennyn kanssa hetkeksi.

Vaikka Selin on elokuvamaailman tunnetuimpia hahmoja, niin yllättävää on, ettei hän ole julkisuutta halunnut ja suorastaan välttelee sitä. Joidenkin ihmisten ympärillä vain aurinko kiertää, niin tahtoi tämä kirja sanoa.

Kirja piirtää Selinistä ristiriitaisen kuvan. Samaan aikaan suuripiirteinen Selin saattaa puuttua pieniinkin yksityiskohtiin elokuvanteossa. Piikikäs,  etäinen mies on kavereitaan kohtaan uskollinen ja avulias. 

Tässä kuten lähes kaikissa elämäkerroissa on se perusongelma, ettei niitä vihamiehiä ole saatu puhumaan. Selinin tapauksessa, koska Suomen elokuva-ala on pieni, tuskin kukaan halusikaan lähteä nuijimaan yhtä alan vaikutusvaltaisimmista miehistä.

Kirja-arvostelu: Hans Selo - Diiva: Kun kirjailija muuttui kirjojaan kiinnostavammaksi

 Hans Selo kuuluu suomalaisen kirjallisuuden harvoihin kulttihahmoihin. Hän oli hyvinkin tunnettu aikanaan 1960- ja 1970-luvuilla, koska oli suomalaisessa kirjallisuudessa harvinainen erikoinen tyyppi, eikä karsastanut viihdelehtienkään haastatteluja. Hän ns. nautti julkisuudesta. Ehkä liikaakin.

Julkaistut teokset jäivät vähiin, itse asiassa vain kahteen. Julkisuuskin sittemmin katosi ja Selo vaipui unohdukseen. Nyt hänet tuntee enää harva hänestä innostunut ja vihkiytynyt ja kirjatkin löysin ainoastaan kirjaston kirjavarastosta.

Luin hänen kirjoistaan sen ensimmäisen, Diivan. Siitä kohuttiin aikanaan, koska kirjassa huhuttiin itse Ella Erosenkin olevan. Tätä Ellaa on kyllä vain nimeksi. Enemmän kirjan koluaa mielisairaaloita sekä lapsuushelvettiä. Käsittääkseni Selon omaan elämään pohjautuen. Pieteetillä kurjuuden kuvaus on joka tapauksessa kirjoitettu.

Kirja on haastavaa luettavaa, johtuen sen tajunnanvirtatekniikasta ja sanotaanko varsin haastavasta kielestä. Selo ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla. Se onkin kirjan suurin ongelma. Siihen on äärettömän vaikeaa päästä sisään. Ainakaan minun älykkyystasollani.

Mutta koukeroiden keskeltä putkahtaa aina helmijaksoja, joissa on oivalluksia elämästä ja kurjuudesta. Nämä riittävät kannattelemaan lukijaa sen verran, että kirjan jaksaa lukea loppuun siitäkin huolimatta, että olo on sellainen, etten tästä nyt puoliakaan ymmärtänyt.

Sen verran kuitenkin innostuin ja haasteita kaipaan, että taidan laittaa varaukseen kirjastosta Selon toisen kirjan, Pilvihipiäisen, joka ilmestyi Diivan jälkeen 15 vuotta myöhemmin vuonna 1985. 

Huhu kuitenkin kertoo, että Selolta jäi runsaasti julkaisematonta aineistoa. Valitettavasti nykykustantamoilla tuskin riittää intoa niitä toimittaa ja julkaista. Diivakin olisi taatusti jäänyt nykyään julkaisematta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Voi Suomi-parka. osa: juoppojen silittely ja paluu vuoteen 1952

Nyt on vihdoin keksitty laite helpottamaan juoppojen tuskaa. On huomattu, että toisen ihmisen kosketus estää intoa juopotteluun. 

Sen sijaan että pohdittaisiin keinoja, miten sitä toisen ihmisen kosketusta liikenisi juopollekin, keksittiin silityslaite, joka silittää ihmisen puolesta toista ihmistä. 

On tämä niin hauskaa. 

No se juopottelusta, kun ei ole edes rahaakaan juopotella. 

Metsät ja luonto haluttaisiin nyt ennallistaa EU:n toimesta vuoteen 1952. Luonto saisikin Suomessa sitten kylmää kyytiä. 

Vuonna 1952 kun luontoarvoja tuskin Suomessa mietittiin pätkääkään. Suomi eli tuolloin yksinkertaisesti vielä kehitysmaan arkea hevosineen päivineen, mutta metsiä kaadettiin taatusti surutta ja soita kuivattiin. Laitteet eivät vain antaneet periksi suurempaan armageddoniin.

On mielenkiintoista, kun muuten entisajoissa ei nähdä mitään hyvää, mutta luonto haluttaisiin muuttaa periaatteessa huonompaan suuntaan. Hmm...

Yksi uusi hämmästyttävä asia Suomessa on turvallinen tila. Tuolla sanahirviöllä estetään itsensä kuulemasta toisten mielipiteitä. 

Vastakkaisen mielipiteen voi tyrmätä sanomalla oloaan turvattomaksi. Jopa yli 60-vuotiaan tähtitieteilijän aikanaan. Ja johan ikävät asiat poistetaan elämästäsi. 

Sitten voikin marssia terapiaan. Mielenterveysalan ammattilaiset ovat nimittäin jo huolissaan, että terapiaan hakeudutaan asioista, jotka eivät sitä edellyttäisi. Toisaalta mikäpä siinä, jos maksaa leikin itse, mutta useimmiten siihen osallistuu yhteiskuntakin.

Näin voit hankkia runokirjani Tänä yönä olen yksin!

Tänä yönä olen yksin -runokirjaani ilmestyi lokakuun lopussa ja sitä voi tilata verkosta perinteisenä paperikirjana että  myös e-kirjana. 

Sen aiheista ja synnystä voit lukea tästä tekstistäni.

Palvelukustantamon BODin paperikirjan sivuilta.  hintaan 7, 90 plus toimituskulut 2,5 euroa 

Kirjan voi tässä vaiheessa tilata myös Suomalaisesta kirjakaupasta hintaan 8, 95 euroa toimituskulut alk. 0 euroa! Sekä Adlibriksesta. Uusimpana sen voi tilata myös Kansallisesta kirjakaupasta.

e-kirjan sivulle Tällä hetkellä hintaan vain 5, 49! 

Kirjaani voi varata myös Helmet-kirjastoista.  Edellisiä runoteoksiani löydät myös ainakin helmet-kirjastoista.  

Kirjaani voi lainata  myös Turun ja Lahden ja Rovaniemen kirjastoista.

Edellistä runokirjaani Glamour kuolee voit myös ostaa verkkokirjakaupoista. 

Bloggarit, toimittajat tai vaikkapa podcastin omaavat voivat kysyä arvostelukappaletta: lehdisto@bod.fi 

Seuraa myös Instagram- ja Facebook-sivujani.

Lue arvio runokirjastani.

 

Keskeneräisiä runoja

Suru, kun ei osaa.
Suru, kun ei pysty.
Jokapuolella suru.

--------------------------------   

Rakkauden kohtaamattomuus.
Miehet haluavat seksiä.
Naiset eivät mitään.
Lapsia ei synny.
Kansakunta tuhoutuu.

Luokkanousu

Luokkanoususta. Lueskelin tuossa taannoin Maiju Lassilan Kuolleista herännyt -veijaritarinakirjaa. Maiju eli Algot Untola oli se kirjailija, jonka valkoiset teloittivat jo Suomenlinnan lautalla ennenkuin päästiin edes vankileirille. Niin kova oli hoppu.

No siinä kirjassa tavallisesta satamajätkästä tuli hetkeksi ihmisten mielissä miljonääri ja halveksittu juoppo jätkä muuttui heti ihmisten silmissä rakastettavaksi, josta jopa naisetkin tappelivat. Siinä sivussa satamajätkä julistettiin kuolleeksikin muutamaan otteeseen. Lopulta oikeasti.

Tämä oli tietty valheellinen luokkanousu. 

Hiljattain luokkanousu tuli uudestaan keskusteluun Sanna Marinin jauhojengikaverin kirjoitettua kirjan kokemuksistaan lapsena ikävässä ja ankeassa lähiössä. 

Hän toki itsekin myönsi, että on juuri oikeanlainen ihmienn tähän aikaan tekemään luokkanousun, sillä sattuu olemaan lesbo ja riittävän kaunis nuori nainen. Muilla nousu ei ole ehkä yhtä helppoa. Tuttavuus pääministeriinkään tuskin on haitaksi. 

Sanna Marinia itsekin pidetään esimerkkinä luokkanoususta, kun on ollut töissä vähän aikaa kaupankassana. Tosin Marinin luokkanousu oli todellisuudessa heti valmis, kun hän pääsi demareiden koneistoon muokattavaksi poliitikoksi.

Kaikille luokkanousu lienee ollut Suomessa mahdollista ainoastaan 70- ja 80-luvuilla. Muualla maailmassa tuskin koskaan. Tietenkin on aina lahjakkaita ihmisiä, jotka nousevat  hyvinkin ankeista oloista hyvinkin pitkälle. 

Suomi on siitä kumma maa, että täällä vain akateemisuus koetaan oikeaksi tavaksi luokkanousulle. Jos kaikki eivät ole akateemisesti koulutettuja, niin jotain täytyy olla huonosti. Ei haittaa vaikka nämä akateemiset sitten pyörittelisivät peukaloitaan. Mutta täällä nyt ei hyväksytä mitään erilaista tietä "onneen", jos näin nyt voi sanoa. 

Itsekin kolkuttelin keskiluokkaisuuden ovia aikoinaan, mutta sitten tipahdin pois. Näin jälkeenpäin ajatellen, ei keskiluokkaisuus minulle edes sovi. Hullun taiteilijan tai kylähullun rooli varmaankin parhaiten.

Teatteriarvio: Teatteri Avoimet Ovet: Idiootti

 

Kuva: Teatteri Avoimet Ovet

Sen verran haastavaksi on tämän päivän maailma mennyt, että teatterille on jo tietty riski ottaa venäläisen kirjoittama näytelmä ohjelmistoonsa, kuten Teatteri Avoimet Ovet on ottanut Dostojevskin Idiootti-romaanin perustuvan näytelmän. Eli näin massiivisesta alkuperäisteoksesta on kyse. Jo pelkkä sen dramatisoiminen on inhimillinen menestystarina.

Teoksen dramatisoinnut Hanna Kirjavainen ottaakin vahvasti kantaa Ukrainan sotaan jo käsiohjelmasssa. Joskin se ei välttämättä olisi ollut tarpeellista itse näytelmän kannalta, mutta työryhmä on varmasti saanut kritiikkiä jo näytelmän työstämisen aikana. 

Mikään helppo näytelmä Avoimien Ovien versio ei ole, mutta harvemmin Dostojevskista saakaan helppotajuista näytelmää, jolle on helppo naureskella. Idiootin seuraamisessa on omat haasteensa. Varsinkin kun sen näyttelijät näyttelevät useampaa roolia. Ulla Raitio käsiohjelmaan annetun lisäyksen perusteella peräti neljää roolia! On siinä tälle ilmeikkäälle näyttelijälle työmaata.

Avoimet Ovet ovat tuoneet uutta tuulahdusta klassikkoon ottamalle siihen mukaan sirkusryhmän Agit Cirkin. Sirkus kyllä tuo näyttävää elementtiä näytelmään, mutta toisaalta ottaa vaikeammaksi juonen ja henkilöiden seuraamista.

Idiootin ensi-ilta oli muuten siirtynyt ja tiettyä jännitystä oli ilmassa, kun näin sen esitettävän vasta toista kertaa yleisön edessä. Mutta kyllä se siitä sitten laantui. Minähän etsin teatterista enimmäkseen tunteita, joita on mahdollista aistia.

Kesken tuotannon pääroolin eli Ruhtinas Myskinin roolin ottanut Henry Hanikka kyllä selviytyy roolista kelvosti. Nuhjuiseen poplariin puettu Hanikka on nuhjuisen ystävällinen Myskin. Liian kiltti hahmo tähän maailmaan. Lopulta ehkä liiankin kiltti, vaikka Henryn kasvoissa on jotain vangitsevan kärsivää ja iätöntä.

Näytelmä olisi varmaankin hyvä nähdä useampaan otteeseeen, että sen kyytiin pääsisi paremmin. En oikein päässyt "syvälle" sisään edes viinilasillisen tai kahden voimalla, vaikkakin näytelmä oli näyttävää katsottavaa, mutta tarvinneeko sitä kaikkea edes aina ymmärtääkään.

Kerran aiemmin olen muuten Idiootin Kansallisteatterin versiona. Pääsette siihen tästä. Silloinkin on ollut haasteita.