Kirja-arvostelu: Hans Selo - Diiva: Kun kirjailija muuttui kirjojaan kiinnostavammaksi

 Hans Selo kuuluu suomalaisen kirjallisuuden harvoihin kulttihahmoihin. Hän oli hyvinkin tunnettu aikanaan 1960- ja 1970-luvuilla, koska oli suomalaisessa kirjallisuudessa harvinainen erikoinen tyyppi, eikä karsastanut viihdelehtienkään haastatteluja. Hän ns. nautti julkisuudesta. Ehkä liikaakin.

Julkaistut teokset jäivät vähiin, itse asiassa vain kahteen. Julkisuuskin sittemmin katosi ja Selo vaipui unohdukseen. Nyt hänet tuntee enää harva hänestä innostunut ja vihkiytynyt ja kirjatkin löysin ainoastaan kirjaston kirjavarastosta.

Luin hänen kirjoistaan sen ensimmäisen, Diivan. Siitä kohuttiin aikanaan, koska kirjassa huhuttiin itse Ella Erosenkin olevan. Tätä Ellaa on kyllä vain nimeksi. Enemmän kirjan koluaa mielisairaaloita sekä lapsuushelvettiä. Käsittääkseni Selon omaan elämään pohjautuen. Pieteetillä kurjuuden kuvaus on joka tapauksessa kirjoitettu.

Kirja on haastavaa luettavaa, johtuen sen tajunnanvirtatekniikasta ja sanotaanko varsin haastavasta kielestä. Selo ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla. Se onkin kirjan suurin ongelma. Siihen on äärettömän vaikeaa päästä sisään. Ainakaan minun älykkyystasollani.

Mutta koukeroiden keskeltä putkahtaa aina helmijaksoja, joissa on oivalluksia elämästä ja kurjuudesta. Nämä riittävät kannattelemaan lukijaa sen verran, että kirjan jaksaa lukea loppuun siitäkin huolimatta, että olo on sellainen, etten tästä nyt puoliakaan ymmärtänyt.

Sen verran kuitenkin innostuin ja haasteita kaipaan, että taidan laittaa varaukseen kirjastosta Selon toisen kirjan, Pilvihipiäisen, joka ilmestyi Diivan jälkeen 15 vuotta myöhemmin vuonna 1985. 

Huhu kuitenkin kertoo, että Selolta jäi runsaasti julkaisematonta aineistoa. Valitettavasti nykykustantamoilla tuskin riittää intoa niitä toimittaa ja julkaista. Diivakin olisi taatusti jäänyt nykyään julkaisematta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu