ALE-huumassa

Tänään käväisin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa aleostoksilla. Mikä siinä on muuten, kun ei ikinä löydä aleostoksilta mitään, mutta sitten kun on normaalihintaista, niin silloin kyllä löytyisi vaikka mitä. Kai niitä aleostoksia sen takia pidetäänkin, että saadaan hyllyyn jääneet tavarat edes jollain katteella pois.

Ei saisi leimautua lapsiperhevihamieliseksi, mutta minkä ihmeen takia ne lapset on aina otettava kauppaan mukaan huutamaan. Lapsen kärsivällisyys ei kestä kovinkaan kauan siinä missä naisihmisten into vaatteiden hypistelyyn tuntuu loputtomalta. Itse kuulun siihen aika perinteiseen suomalaiseen miesjoukkoon, joka kokee ostoksilla käymisen lähes sotilaallisena tehtävänä.

Eli ensin tarkastetaan maasto, sitten päätetään tarvittavat toimenpiteet ja suoritetaan toimenpiteet. Tyylivalinnassa olisi tietysti tyttöystävästä apua, mutta kun sellaista ei ole ilmaantunut, on pärjättävä omillaan. Ja olla myöntämättä vikaostoksia. Itse uskallan myöntää tehneeni kerran ns. pepepaasiot. Minä vain onnistuin ostamaan kylläkin samanväriset kengät, olivat vain kummatkin vasemmalle jalalle.

Eräs ärsyttävimmistä asioista kaupoissa on kassoilla narisevat ihmiset. Kuinka joku jaksaakaan lukea Anttilan katalogin niin tarkkaan, että väittelee euron erotuksesta kassan kanssa. Kunnioitus myyjiä kohtaan kasvaa aina tällaisia tapauksia kohdattaessa. Useimmat myyjät vielä jaksavat hymyillä urhoollisesti lopuillekin asiakkaille, vaikka toinen on haukkunut päin naamaa. Ymmärrän kyllä rahan arvon, mutta valittajat harvemmin näyttävät niiltä, joilta rahaa eniten puuttuu. Narisijoita ei edes häiritse takana kasvava jono.

Itselläni on ollut alemyynneissä eräs suuri etulyöntiasema muihin miehiin nähden. Olen nimittäin sen verran lyhyt, että minun kokoisia vaatteita yleensä löytyy, jos on löytyääkseen. Toiset koot ovatkin sitten niille Matti Vanhasen kokoisille. Makuni taitaa olla vain sellainen, ettei siihen minun tuloillani ole varaa.

Miksi muuten tavarataloissa miehille on varattu pieni nurkkasoppi, jossa kaikki vaatteet ovat samasta muotista? Naisille löytyykin vaatteita sitten puoli tavarataloa. Tässä olisi vihje teille firmoille, jotka luette näitä kuluttajablogeja. Enemmän persoonallisia edullisia vaatteita miehille. Sen verran aikaa seuraava olen minäkin pukeutumisessa.

Hardest working man in showbusiness

Tämä blogini alkaa tätä nykyä mennä nekrologien kirjoitteluksi. Amerikkalainen musta musiikki menetti yhden viimeisistä suurista James Brownin kuollessa. Showbusineksen kovimman työntekijän toden totta.

Itse olen aina ollut suuri mustan musiikin ystävä, vaikka Brown ei suurimpiin suosikkeihini kuulunutkaan. Miehelle ei voi kuitenkaan olla nostamatta hattua. Köyhistä oloista oman businessimperiumin pyörittäjäksi. Oikea amerikkalainen unelma. Vastaavanlaisesta noususta ei Suomessa voisi haaveillakaan. Täällä yritteliäisyyttä osataan lannistaa jos missä. Brownin menestykseen ei kuitenkaan korkeakoulututkintoja kyselty. Brownin korkeakoulu oli Apollo-teatteri.

Brown maksoi tosin kovan hinnan menestyksestään päihdeongelman muodossa. Vankilankin ovia käytiin ajoittain kolkuttelemassa. Jotain Brownin antaumuksesta uralleen kertoi eräs hänestä tehty dokumentti. Silloinen bändin jäsen kertoi, että jokaisesta väärin soitetusta nuotista sai maksaa Brownille "sakkoa". Tilannetta vaikeutti vielä se, että bändin oli pysyttävä koko ajan improvisoivan Brownin perässä. Niin brownimaista, oikea maestro oli hän.

Brown oli niitä harvoja artisteja, joiden äänestä tiesi heti, kuka on äänessä. Funkin kummisetänä hän oli myös luomassa kokonaan omaa musiikinlajiaankin.

Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut hieman huolestuneena mustan musiikin tasosta nykypäivän jenkeissä. Uusia huippunimiä ei tunnu löytyvän mustan vähemmistön piiristä enää souliin ja bluesiin. Kuuntelijatkin ovat pääosin valkoisia, mikä sinänsä ei paha asia. Nykypäivän rhytm and bluesilla ei ole mielestäni enää mitään tekemistä 60-70-lukujen huippunimien tekemän musiikin kanssa. Hiphopista en viitsi edes kirjoittaakaan.

Brownista puuhataan elokuvaa. Parempaa ryysyistä rikkauksiin tarinaa ei tule heti mieleenkään. Ja vielä äärimmäisen hyvällä soundtrack-raidalla. Tälläinen dvd-kotikatselijakin tulee kyllä raahautumaan elokuvateatteriin.

Baltian kaunein kaupunki

Kävin viime viikolla Riikassa työmatkalla ja ihastuin ikihyviksi. Riikasta löytyy sellaista hyvän ajan kulttuurikaupungin tunnelmaa ehkä pienellä ripauksella sofistikoitunutta rappiota. Olen aina halunnut asua jossain historiaa omaavassa kaupungissa. Kaikki henkii ihmiskohtaloita ja -tarinoita. Riika on nyt ykkössuosikkini. Olen aina pitänyt vanhoista kaupungeista ja vanhoista rakennuksista. Riikassa niitä löytyy, vaikka monet sodat ovat hävittäneet vanhimmat osat.

Jotain samaa Riikassa on kuin Tallinnassa, mutta ainakin talvella puuttuivat suomen kieli korvista sekä humalaiset brittituristit silmistä niin kuin Tallinnassa. Tulee ihan eri tavalla paikallista tunnelmaa kun korvissa kuuluu vain venäjän ja latvian kieltä.

Palvelukulttuurissa löytyy kyllä hieman neuvostoaikaisuutta. Hotellimme oli laadukkaimmasta päästä, mutta edes sanomalehtiä ei talosta löytynyt. Aamiasta kuin on vaikea aloittaa, ellei saa käsiinsä jotain sanomalehtiä. Esitteitä olisi kuulemma löytynyt, mutta niitä nyt lukee lähinnä unta saadakseen. Suomalaisittain hämmästytti myös tapa antaa vaihtorahat pöydälle, eikä käteen. Siinä seisoin sitten tassu ojossa hölmönä, kunnes joku kertoi, ettei Latviassa anneta rahaa koskaan käteen.

Kävimme myös paikallisessa taidemuseossa. Sieltä löytyi vielä vanhanajan museovahteja, jotka seuraavat kävijöitä huomaamattomasti ja hienovaraisesti. Menisivät vielä  koskemaan kansallisaarteisiin. Enemmän tai vähemmän väsyneen näköisiä vanhoja naisia. Mutta niin olisin minäkin, jos joutuisin istumaan museon penkillä koko päivän.

Riikan vanhan kaupungin ravintolat ovat kyllä hyviä ja samoin kuin palvelukin niissä. Kellarikerrosravintolat ovat äärimmäisen tunnelmallisia. Niissä jos missä olisi mukava rakastua. Se on sitä jotain.

Illalla uudemmassa osassa kaupunkia ilmestyvät koloistaan baarien sisäänheittäjät, jotka eivät ole niin mukavia. En tosin mennyt heidän mukaansa... ihan oikeesti.

Kadotuksen kansat

Olen lueskellut tässä joulun päivinä kirjastosta tekemääni löytöä. Lainasin nimittäin Jack Londonin kirjan Kadotuksen kansa. Kirja on jo hiukan vanhahtavaa suomen kieltä, mutta edes heikohko käännös ei ole pilannut kirjaa. Eikä se, että on jonkin Sosiaalidemokraattisen raittiusyhdistyksen kustantama. Ainakin ovat tehneet nappivalinnan.

Kirja kertoo Lontoon köyhälistöstä 1900-luvun vaihteessa. London päätti tehdä nimittäin jo tuohon aikaan tosi-tv-journalismia. Hän naamioitui kurjaliston edustajaksi ja kirjoitti East Endin kokemuksistaan. East End oli tuohon aikaan se Lontoon kurjista kurjin kaupunginosa. Ja hyvin Londonin journalismi toimikin, silloinen Brittiläinen imperiumi ei nimittäin liiemmin ilahtunut häpeätahransa paljastamisesta kirjan esipuheen mukaan.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että ketkä ne ovatkaan nykypäivän kadotuksen kansaa? Länsimaista on viime vuosisadan vaihteen kaltaisia slummeja melkein mahdotonta löytää edes itä-Helsingistä, vaikka jotkut sitä slummiksi kovasti väittävätkin. Joskin Lontoosta varmaan löytyy kyllä Londonin kuvaamaan köyhälistön jälkeläisiä. Nimittäin niitä kuuluisia kolmannen polven työttömiä, jotka rautarouva sinne heidät aikanaan ajoi.

Kadotuksen kansa taitaa kuitenkin löytyä kehitysmaista. Itse asiassa monessa kehitysmaassa eletään juuri samaa vaihetta kun Londonin kuvaamassa maailmassa 1900-luvun alussa. Intian ja Kiinan miljoonakaupungit kasvavat tuon Lontoon kaltaisesti hallitsemattomasti. Ja samalla tavalla riistetään maaseudulta muuttavista kurjista kaikki irti.

Suomessa Londonin kuvaamaa kansaa ei ole. Omalla tavallaan heitä ovat ns. uusköyhät: pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat ja miksei myös pätkätyöläisetkin. Londonin aikana pätkätöitä tehtiin yömajassa oleskelun ylläpidoksi. Nykyisin kai sitten pitääkseen työmarkkinakelpoisuutensa.

Niin se vain on, ajat muuttuvat, siinä missä asiat perimmiltään eivät.

Kompuroiva kansainvälinen oikeus

Chilen diktaattori Augusto Pinochet kuoli hiljattain. Tapaus Pinochet osoitti, miten heikko oikeusjärjestelmä voi pahimmillaan olla. Erilaisilla vetkutteluilla mitätöidään monen tuhannen ihmisen kuolema.

Pinochet ei ollut tapauksena ainutlaatuinen. Milosevic saatiin oikeuteen, mutta ehti kuolla ennen tuomion julistamista, koskapa Haagin kansainvälinen oikeus istui asiaa vuosikausia. Ymmärrän, että ketään ei voi ilman todisteita tuomita, mutta saivatko diktaattorien uhritkaan oikeutta, jos edes oikeudenkäyntiä.

Kansainvälistä oikeudenkäyntiä vaivaa vahvojen oikeus. Esimerkiksi USA on käsittääkseni irtisanoutunut koko omien kansalaistensa tuomitsemisesta kansainvälisissä oikeusistuimissa. Saddam Husseinin oikeudenkäynti vesitettiin antamalla tuomitsemisen tapahtua Irakissa, jossa tuomio oli jo etukäteen selvä. Sitäpaitsi kuolemantuomio ei mielestäni kuulu nykyaikaan, oli rikos kuinka julma ja raaka tahansa. Silloinhan tuomitsijat ovat tuomittavansa tasolla.

Toisaalta jokainen diktaattori saa kyllä tuomionsa historian kautta. Esimerkiksi Stalinia tuskin kukaan pitää enää suurena valtiomiehenä, vaan oman kansansa säälimättömänä vainoajana. Ja Pinochet varmaan myös sisimmässään tunsi syyllisyytensä, vaikka sen julkisesti kielsikin.

Kansainvälinen oikeusjärjestelmä kaipaisi joka tapauksessa suurta remonttia ja kansainvälistä tahtoa, jotta esimerkiksi Karadzic ja kumppanit saataisiin oikeuden eteen.  Mielestäni  Etelä-Afrikassa on ollut toisaalta ollut erittäin toimiva järjestelmä eli totuuskomissio. Vaikka tuomiota ei ole jaettu, apartheidin rikolliset ovat saaneet tuomionsa kohdattuaan uhrejaan silmästä silmään.

Ja se on vaikeaa ilman vallan suojakuorta. Yhtä haavoittuvana kuin omat uhrinsa.

Suomalaisuuden ikoni Nikkari

Suomalaisuuden ikoneja näyttää nyt siirtyvän ajasta ikuisuuteen. Ensin meni Juice ja nyt Esko Nikkari.

Esko Nikkari edusti minulle sellaista suomalaista miestä, joka on katoamassa äänekkäiden ja taustahälyn ajan tieltä. Nikkari edusti hiljaista, mutta pieneillä eleillä paljon antavaa näyttelijää. Suomalaista perusmiestä. Samantyyppisiä näyttelijöitä on oikeastaan jäljellä enää Sulevi Peltola.

Esko Nikkari ei ollut mikään tähdenlento, vaan nousi huipulle astettain ja verrattain vanhana. Mutta tekikin töitä sen enemmän ja viime aikoina melkein jokaiselle suomalaiselle huippuohjaajalle. Nikkari oli niin suomalainen hahmo, että olisi vaikea ollut kuvitellakaan häntä Hollywoodiin tai muualle suuren maailman markkinoille.

Nikkari näytti myös sen, että hyviä rooleja saadakseen ei tarvitse olla mikään ensirakastaja, vaan että aitoudellakin voi päästä pitkälle. Vaikka en Eskoa tuntenutkaan muuten kun television ja elokuvien kautta, on vaikea kuvitella hänessä mitään teennäistä. Ja näyttelijät ovat sentään aina näyttelijöitä.

Nikkari näytteli varsin moniskaalaisesti: Pekko-hömpistä Kaurismäen elokuviin. Ja aina tunnistettavasti omalla tyylillään ikäänkuin suuren maailman denirot ja pacinot. Tosin Suomeen sopivassa paketissa. Esko oli yhtä helppo kuvitella tanssilavan juureen kossuhuikkia ottamaan kuin Kaurismäen elokuvaan elämänviisaksi vahtimestariksi sellaiseen pian katoavaan klassiseen kapakkaan.

Lumihanki, kirves ja perhe

Tämän viikon puheenaiheena oli monessa kahvipöydässä perheväkivalta. Ensiksi julkistettiin jämsäläisen kunnallispoliitikko Björkvistin julmat viimeiset hetket miehensä käsittelyssä ja myöhemmin viikolla julkistettiin tilastoja naisten kokemasta perheväkivallasta.

Vaikka perheväkivalta on vakava ongelma, kärsii tämä maa väkivallasta muutenkin. Miehet kohdistavat toisaan kohtaan enemmän väkivaltaa kuin naisia kohtaan. Myöskään naisten väkivallasta miehiä kohtaan on alettu vasta viime aikoina puhua, samoin kuin naisten toisiaan kohtaan kohdistamasta väkivallasta. Tämä maa sairastaa väkivallalla ja polttoaineena toimii alkoholi.

Miten niin muuten rauhaa rakastava kansa kuin suomalaiset voivatkaan olla niin väkivaltaisia? Otetaanko nyrkit esiin silloin kun sanat loppuvat tangokansalta? Siltä ainakin vaikuttaa. Onko Kollaa kestää -mentaliteetti siirtynyt rintamalta kotirintaman ratkaisumalliksi?

Itse en ole koskaan ymmärtänyt väkivallan tuomaa lisäfunktiota. Tosin asiassa auttavat raaminikin, kun en ole mikään korsto. Varsinkin aiemmin kun ravintoloissa ja yökerhoissa enemmän kävi, oli väkivallan uhka aina ilmassa. Liian pitkään harhaillut katse tai pelkkä habitus saattoi ärsyttää jotain kanssaihmistä niin paljon, että tämä päätti tulla ns. silmille. Puhumattakaan taksijonoista tai muista paikoista, joihin suomalaiset kerääntyvät viettämään aikaa yhdessä.

Vaikka en ole terveysfasisti tai mikään kieltolain kannattaja, tuntuu, että monista yleisötapahtumista voisi kieltää alkoholinanniskelua. Alkoholi kun ajaa tätä rauhallista kansaa väkivaltaan. Ja useimmiten syyttömätkin saavat maistaa nyrkistä.

Niille naisille, jotka väkivaltaa joutuvat kestämään, suosittelisin kyllä heti sellaisesta suhteesta lähtöä. On julmaa, että Suomessa pelkkä kulissien ylläpito vaatii hengenlähtöä niin kuin Björkvistille kävi. Keskiluokkainen idylli ei naiselle yhtään sen turvallisempi kuin työväenluokkainenkaan. Ja korkeasti koulutetut maisterismiehet yhtään sen hellempiä vaimolleen kuin sähköasentajakaan. Ei se oma nyrkkejä heiluttava kulta kuitenkaan miksikään muutu. Tällaisessa suhteessa pysymisen puolustukseksi ei riitä murskattu itsetunto puhumattakaan pieksemistä katsomaan joutuvista lapsista.

Ei edes murskatut unelmat rakkaudesta.

Rotu ratkaisee kansojen sulatusuunissa

Yhdysvalloissa roturistiriidat eivät näytä osoittavan loppumisen merkkejä. Spike Leen dokumentti hirmumyrsky Katrinasta todisti sen. New Orleansin köyhä musta väestö jätettiin kylmästi oman onnensa nojaan päiväkausiksi tulvan kouriin. Elokuvaohjaajan keinoin Lee sai sinänsä järkyttävästä asiasta vieläkin kouriintuntuvamman. Tietysti täytyy muistaa että Lee on itsekin musta aktivisti, eikä varmasti tehnyt dokumentistaan objektiivista.

Sinänsä New Orleansin ongelmat eivät alkaneet edes Katrinasta. Varsinkin nuoret mustat miehet olivat syrjäytymässä tappaen toisiaan jengeissä. Katrinan aiheuttamat tuhot olisivat olleet vielä estettevissäkin, mikäli tulvavallit olisi tehty kunnolla. Ja nyt yli vuosi tuhon jälkeen grynderit kärkkyvät tuhoutuneita köyhien mustien asuinalueita saadakseen rakentaa niille kovan rahan asuntoja ja teollisuutta.

Usan mustan väestön taru on oikeastaan ollut aina valtaväestön heitä sortavan otteen alla elämistä. Nyt syrjintä tietenkin hoidetaan siistimmin kuin selvän rotuerottelun aikaan. Toisaalta Mustien Panttereiden ja Malcolm X:n kaltaisia yksilöitäkään ei ole noussut. Usan nuoret mustat miehet tuntuvat nykyisin palvovan enemmän kultakelloja ja kalliita autoja kuin taistelua rotunsa parempien olojen puolesta.

Vaikea kuvitella, että mustan väestön tulevaisuus olisi yhtään parempi, jos koulutustaso ei nouse ja nuorisolle saada muutakin tekemistä kuin rikokset. Moni valkoinen varmaan ajattelee, että miksi ne eivät sitten ota itseään niskasta kiinni, niin kuin muutkin ihmiset. Monen polven syrjäytyjälle asia ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Omasta mielestäni nuoret mustat tarvitsisivat parempia roolimalleja itselleen kuin kultakellohiphopparit, jotka eivät vie rotunsa asiaa yhtään eteenpäin. Tosin aikamme palvoo rahaa ns. valkoisessakin kulttuurissa.

Kiire

Viime aikoina minua on vaivannut kova kiire, niin etten ole blogiakaan ehtinyt kirjoittaa. Eikä kiire johdu joulusta. Tai no tavallaan... Ennen joulua on uskomaton määrä erilaisia joulunalustilaisuuksia niin että hirvittää. Jos jouluna lihoaa, olen ehtinyt tekemään sitä jo hyvän aikaa ennen.

Minusta on äärimmäisen hauskaa, että kiirettä pidetään nykyään meriittinä. Yleisin tervehdys alkaa olla, "olenpa minä väsynyt", "on niin kiire" ja "olin eilen seitsemään asti töissä". Minusta tuollainen on kaikkea muuta kuin ansion aihetta. Itsekin olen lausunut kaikki nämä lauseet, mutta vain ikävästä pakosta.

Sillä: Kiire tuhoaa luovuutta, kiire vie lopunkin tehokkuuden ja kiire vie mielekkyyden oikeastaan kaikesta toiminnasta. Ei siinä mielestäni mitään kehuttavaa ole.

Useimmiten kiireiset ihmiset kahmivat itselleen liikaa tekemistä vapaa-ajallekin. Niin minäkin. Nauttiikohan sitä kiireestä jollain sairaalla tavalla kuitenkin.

Olen aina muistellut kaiholla niitä aikoja kun ei ollut kiire. Mutta silloin sitä taas ahdistui, kun mitään ei tapahdu. Taidan alkaa muistuttamaan etsivä Monkilta enemmän päivä päivältä.

Huomenna alkaa viikonloppu ja onneksi en ole sopinut mitään muuta kuin tapaavani vanhempani. Ystävät ja sukulaiset ovat siitä hyviä, että heille merkitset muutakin kuin työkonetta ja työminää.

Mihin hävisivät vuodenajat?

Sää on muuten yksi mielenkiintoisimpia juttuja, vaikka sitä kliseisenä keskustelunavaajana pidetäänkin. Varsinkin kun säätä ei voi nykyään enää yhtään ennustaa. Joulukuussa nurmikko viheriöi ja varmaan ensi heinäkuussa sataa jo lunta Nälkävuosien tapaan. Neljä vuoden aikaa alkaa olla muisto vain. Talvi on lähinnä huhtikuuhun jatkuvaa marraskuuta.

Itse olen aina pitänyt sateesta. Tosin viime aikoina tämä rakkauteni on ollut tiukoilla kun sadetta on tullut kesän kuivan kauden edestä. Sateessa on minusta kuitenkin jotain melankolisen runollista. Ja puhdistavaa. Sateen aikana olen kirjoittanut monia teksteistäni.

Yleensähän ainakin tv-meteorologien mielestä ainoastaan helle on suotavaa. Kävisivät kertomassa sen viidettä vuotta kuivuudesta kärsivälle Afrikan maalle. Helle ei muutenkaan ole kivaa fyysistä rasitusta karttavalle kirjoitustyöläiselle.

Suomeenhan ennustetaan tulevaisuudessa keskieurooppalaista ilmastoa. Porot ja muut pohjoisen elävät joutuvat vetäytymään pohjoisemmaksi.

Vaikuttaakohan ilmastonmuutos kansanluonteeseenkin? Tuleeko meistä "pikkusaksalaisia" ja "pikkuranskalaisia". Meillä kun on totuttu kylmän ilmaston ja pimeyden aiheuttavaan luonteen kaksijakoisuuteen. Kesällä juhlitaan juhannuksen valonjuhlaa ja sitten hartaana vietetään hiljaiseloa jouluaattona.

Koukussa BigBrotheriin

Silläkin uhalla, että menetän vähäisenkin älykön maineeni, on pakko kehua edes yhtä tosi-tv-sarjaa. Jäin nimittäin täysillä koukkuun BigBrother-ohjelmaan. Hieman tyhjä olo nyt, kun ei voi seurata "kavereiden" elämää ennen nukkumaanmenoa.

Olen aina kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja persoonista ja BB vastasi hyvin tähän huutoon. Monesta tuhannesta hakijasta löytyi tälläkin kertaa mielenkiintoisia tyyppejä. Alussa toivoin Karin voittavan, mutta koska Kari ei uudistunut, alkoivat virpomisjutut jopa poikamiestäkin kyllästyttämään.

Karin jälkeen toivoin Hannen voittavan ja sitten kun Hanne putosi, niin sen jälkeen Ollin, joka oli taloin fiksuin. Mutta ehkä Pirpana eli Sari ansaitsi voiton. Mikä itseasiassa oli selvääkin kun jäi ainoaksi naiseksi taloon.

Vaikka BB-kilpailijoita pidetään turhina julkkiksina, mitä tietenkin ovatkin, on heille nostettava hiukan hattua. Kuinka monen pää kestäisi taloon suljettuna kameroiden kuvatessa. Moraalisia krapuloitakin voi vain kuvitella juhlinnan jälkeen, kun kaikki on mennyt nauhalle. Siinäpä vinkkiä pikkujoulukansalle. Vähän rupesi yhdessä vaiheessa arveluttamaan kilpailijoiden alkoholisoituminen, kun viinaa kannettiin heille melkein joka toinen päivä.

BB on muuten parhain paineensiedonmittauslaite työnantajille kuin mitkään psykologiset testit. Siinä missä toiset murtuvat osa sopeutuu. Joku BB:ssä toi kyllä armeijan mieleen. Ventovieraiden kanssa asuminen ja käskyttäminen. Ja halu päästä pois.

BB:ssä pidin myös siitä, että se todistaa tavallistenkin ihmisten voivan olla kiinnostavia tyyppejä.

Sirkushuveja kansalle

Ihmisiä tuntuu nykyisin kiinnostavan poliitikkojen ihmissuhdesotkut. Tai en tiedä kiinnostaako, mutta ainakin niistä kirjoitetaan. Vanhasen Matin ex-nettiheila ainakin on joka ikisessä lehdessä, vaikka ei kuulemma julkisuutta kaipaakaan.

Liittyyköhän Matti nyt muuten Timo T.A.Mikkosen ja kumppaneiden seuraan naisten ykkösinhokkina, kun jätti heilansa kylmästi. Naisethan kun eivät tuota jättämisen taitoa sitten näemmä osaa. Tai se ainakaan ole yhtä halveksuttavaa lehtien mielestä.

Jotenkin käy sääliksi nykyhuippupoliitikkoja, jotka ovat kovan julkisen paineen alla. Ennen vanhaan melkein jokaisella poliitikolla oli rakastajattariakin, eikä siitä numeroa tehty. Nyt jo pikkujouluissa saa olla varovainen, jos meinaa tanssia vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa.

Eniten minua melkein ällöttää, kun poliitikkojen on tungettava itsensä kaiken maailman viihdeohjelmiin. Olen sen verran konservatiivinen, että minusta hömppäohjelmat eivät poliitikoille kuulu. Sitä vartenhan meillä on jo valmiiksi kainen maailman turhia julkkiksia. Mitä lisäarvoa saa siitä, että kuluttaa naamansa turhissa ohjelmissa. Vai kiinnostaako äänestäjiä oikeasti enää vain se, että naama on tuttu, eikä harrasta nettitreffejä.

Perinteiset tupaillat ja muut poliittiset tilaisuudet  eivät yksinkertaisesti vedä väkeä. Olen itse sen huomannut. Kansa kaipaa sirkusviihdettä Rooman valtakunnan tapaan ja miksi ei kaipaisi. Puolueet kun muistuttavat pikkuhiljaa toinen toisiaan. Kaivattaisiin vähän räväkkää erottumista, ei mitään brändättyä, vaan ihan rehellistä poliittista väittelyä.

Armelias byrokratia

Kansanedustajilla tuntuu olevan mielenkiintoinen käsitys avoimuudesta. Koska lippusten ja lappusten kanniskelu on niin ikävän aikaa vievää, päätettiin luopua poissaolotodistuksista. Hetkinen, mites me muut kuolevaiset joudumme todistamaan olemassaoloamme päivittäin jos minkälaisilla lippusilla ja lappusilla.

Eduskunta on siitä kiva työpaikka, että siellä voi määritellä itseään koskevia lakeja ja asetuksia. Ajatella, jos me taviksetkin voisimme päättää, että mitä niistä poissaolotodistuksista nyt on niin väliä. Ikävästi hidastavat työpäivää, ajan kun voisi käyttää tuottavamminkin. Ei taitaisi työnantaja tykätä. Hulluinta on, että itseasiassa me olemme kansanedustajien työnantajia. Kannattaa muistaa ensi vaaleissa.

Kehittyneet yhteiskunnat yhteiskunnat ovat ylipäätään byrokratian (lippusten ja lappusten) paratiiseja. Oikein mitään ei voi tehdä, ettei siitä jotain todistusta joudu hakemaan tai henkilöllisyyttään todistamaan. Tai muuten vain tuntea itseään pieneksi virkavallan tai jonkun muun instituution edessä.

Ehkä byrokratian siemen istutettiin meihin eurooppalaisiin jo Rooman valtakunnan aikana. Vaikea tosin kuvitella nykyitalialaisista, mutta sielläkin on joskus ollut kuri ja järjestys. Kirkkoa taas saamme kiittää siitä, että sukututkijoillakin ylipäätään on jotain tutkimista, kun köyhimpien ja kurjimpienkin sielujen elämän käännekohdat kirjattiin ylös.

Mitä sitä tekisikään, jos kaikki byrokratia yhtäkkiä häviäisi. Kai siitäkin tulisi tyhjä olo, kun kukaan ei olisikaan kiinnostunut tekemisistäsi. Ja kuinka moni muu jäisikään vielä työttömäksi, kun papereja ei tarvitsisikaan enää pyöritellä.

Elkäämme siis moittiko byrokratiaa. Paitsi kansanedustajien pitäisi kyllä ilmoittaa poissaolonsa.

Nirvanaa - Nevermind at all

Kylläpä tuli kivasti alle kaksikymppisen nuoren miehen angsti muistiin kun tiistaina tuli dokumentti Yle Teemalta Nirvanan Nevermind-levyn teosta.

Viime kuuntelukerrasta rupeaakin olemaan jo kymmenkunta vuotta. Olipa ehtinyt jo unohtua, kuinka erinomaisia levyn biisit itseasiassa ovatkaan. Ja kuinka levyn biiseistä ujo nuori poika aikanaan saikin rohkeutta lähteä ulos ei aina niin miellyttävään maailmaan.

Muistan kun aikanaan Kurt Cobainista yritettiin tehdä väkisin uutta Jim Morrisonia, koskapa kuoli 27-vuotiaana ja näytti kaikenlisäksi kärsivän runoilijan perikuvalta. Klassikko Nevermindista tuli ainakin ja samoin Cobainista, joskaan ei varmaan jokamiehen tiedossa olevaa legendaa kuitenkaan.

Voin tunnustaa, että Cobain oli aikanaan minunkin ensimmäisiä idoleitani. Hämmentynyt nuori mies sai hänestä itselleen todisteen, että eksyksissäkin voi menestyä ja että negatiiviset tunteetkin saa näyttää. Ei niin varakkaalle kakaralle myös ajan grunge-muoti tuli taivaan lahjana. Paskaiset farkut ja kolmatta vuotta käytössä oleva ruutupaita olivat kerrankin muodissa. Grunge jäikin tähän asti viimeiseksi trendiksi, johon olen hypännyt täysillä mukaan.

Alkaakohan meikäläiselläkin aika kultaamaan muistot, kun tuntuu, että yhtä hyvää rock-musiikkia kuin ysärillä ei enää tehdä. Muistelkaa nyt ainakin te ysäriläiset bändien loistavaa listaa. Verve, Oasis, Blur, Pulp etc., eikö tulekin mukavia muistoja mieleen. Jopa Nevermind tuntuu ihanan rauhoittavalta, vaikka biisit eivät mitään ruotsinlaivaiskelmiä olekaan.

Missä muuten olitte, kun kuulitte Cobainin kuolemasta? Itse taisin lukea Dagens Nyheteristä Tukholmassa risteilyn välitankkaustauolla.

Cobainin suuri ihanne oli John Lennon. Ja kyllä, oli Cobainkin sentään omalla tavallaan oman aikansa Lennon.

Asevelvollisuus ei ole tulevaisuutta

Yksi suosituimmista jankkaamisen aiheista Suomessa on asevelvollisuusarmeija ja sen tulevaisuus. Itse kannatan ehdottomasti asevelvollisuusarmeijan purkamista aikansa eläneenä. Yritetäänhän muutakin julkishallintoa muuttaa aikansa jämähtäneenä, miksi ei siis asevelvollisuusarmeijaakin. Minua suorastaan huvittaa, kun eräät poliitikot väittävät asevelvollisuusarmeijaa iskukykyiseksi ja tehokkaaksi.

Lähinnä nuoret miehet ja naiset oppivat armeijassa välttelemään velvollisuuksiaan sekä suojelemaan omaisuuttaan varastamiselta. Yhteisöllisyyttä armeijassa ei minun kokemuksieni mukaan armeijassa ollut nimeksikään. Armeijassa opitaan lähinnä sorsimaan heikompia ja tehtäviin valitaan niihin vähiten sopivat. Jos tästä on yhteiskunnassa muussa elämässä hyötyä niin ihmettelen. Itse en ainakaan haluaisi pomokseni armeijassa olleita esimiehiäni.

Suomi tuntuu sinnittelevän viimeisten joukossa asevelvollisuusarmeijansa kanssa joidenkin ex-itä-blokin maiden kanssa. Ja itse asiassa palkka-armeijan paremmuus on jo todistettu EU-operaatiossa, joissa suomalaiset joukot ovat jo vähintään puoliammattilaisia.

Tietyt tahot kuvittelevat varmaan Suomen poikien yhä olevan talvisodan iskukunnossa, vaikka kuntokäyrä näyttää pojilla tiukasti alaspäin. Todellisena vihollisenahan Suomessa pidetään Venäjää, vaikka sitä ei ääneen uskalleta sanoakaan. Ja Venäjähän on tunnetusti aina sodassa jossain päin Kaukasus-vuoristoa. Olisivat siinä Suomen pojat kovilla, jos sota tulisi ja joutuisivat taistelemaan veteraaneja vastaan.

Juice Leskinen in memoriam

Perjantaina vaikeni yksi Suomen tuotteliammista sävel- ja kirjallisuuskynistä. Juicen kuolema tuli yllätyksenä, vaikka terveysongelmia olikin piisannut. Jotenkin vaikea uskoa, että Juice on oikeasti poissa. Oikeastaan koko elämänkaartani ovat viitoittaneet Leskisen laulut. Lapsuuden Sika-laulusta Syksyn Säveleen, sekä lukemattomiin muihin Leskis-klassikoihin.

Itse pidän Juicen tuotannossa eniten yhteiskuntakriittisyydestä, jonka hän osasi tehdä vielä huumorin keinoin. Kyseessä on vaikein mahdollisin genre. Juice uskalsi pitää mielipiteensä trendeistä riippumatta ja arvostella yhteiskuntaa ja ennen kaikkea yhteiskunnan huvittaviakin tapahtumia ja tekoja pitkän uransa suomalla vakuuttavuudella. Hän oli myös hyvin perinnetietoinen säveltäjä, joka tunsi hyvin suomalaisen iskelmä ja kuplettiperinteen.

Juice oli siitä onnekas taiteilija, että hän sai runsaasti tunnustusta jo elinaikanaan, eikä kukaan kyseenalaistanut hänen merkitystään suomalaiselle rockmusiikille. Itse kirjoittajana arvostan suuresti hänen merkitystään ensimmäisinä kunnon rock-sanoittajina.

Juicen tekstit ja musiikki elävät aina.

Viina ei Suomesta juomalla lopu

Näin perjantaina on hyvä kirjoittaa alkoholista. Suomalaisten ykköskauhistus/lempiaiheesta. Eduskunnan oppositiopuolihan puuhaa jälleen alkoholiveron korotustakin. Ovat saaneet osan kepulaisistakin puolelleen.

Karu tosi-asiahan on, että alkoholiveron korotus ei Suomesta poista alkoholiongelmia. Itselleni tulee lähinnä mieleen äänestäjien kosiskelu vaalien alla. Alkoholin käyttö on Suomessa niin kansan perustuksiin mennyt, ettei sitä alkoholiveron muutoksilla muuteta. Ainoastaan Tallinnan viinalastit kasvavat pienen tauon jälkeen.

Minusta alkoholista on tehty Suomessa sievistelyn aihe. Jokainen kauhistelee juomista ja alkoholin kulutuksen kasvua, vaikka kaikki tietävät, että valtaosan tästä juovat ennestään ongelmakäyttäjät. Heitä eivät verotuksen nostot hetkauta, koska heille viina on lähinnä elinehto, jota hankitaan hinnasta huolimatta. Epäilenpä, että monet näistä sievistelijöistäkin hakevat itselleen säännöllisesti perjantai-pullon.

Jos alkoholinkäyttöä oikeasti halutaan hallita, ainoa tie on asenteiden muutos. Tupakalle näin on jo käynyt, tupakanpoltto on nyt yleisesti paheksuttua, mitä se ei ollut esimerkiksi 40 vuotta sitten. Teot vain sotivat muutosta vastaan. Viinan hinta on alennettu, samaan aikaan kun viinin ei. Juo siis väkeviä kuuluu viesti kansalle. Itse näen myös parempana vaihtoehtona oluen alhaisemman hinnan kuin viinan.

Viinahan herättää seurasta riippuen joko kauhistelua tai naurua. Vähän samoin kuin tasa-arvoasiat. Olisikohan aika suhtautua Suomessakin alkoholiin normaalisti. Vailla kauhistelua. Ja niin, jos ongelmakäyttäjiä halutaan oikeasti auttaa, tulisi päihdehuoltoon todellisuudessa satsata. Näinhän ei ole tapahtunut.

Olisiko jo aika?

Helppoheikkien aika

Olin nuorempana hyvin ujo poika. Nyt olen ajoittain jo toista äärilaitaa. Ennen vanhaan ujoutta pidettiin hyvänä ellei suotavana asiana. Jokapaikan päsmäreitä pidettiin epäluotettavina ja hyökkäävinä. Nyt ajat ovat toden totta muuttuneet. Ellei ujoille lapsille haeta väkisin diagnoosia jostain kehityshäiriöstä,ujojen aikuisten ohitse ajetaan surutta työpaikkoja täytettäessä tai kumppania valitessa. Tuntemattoman Vilho Koskela tuskin olisi luutnantti, häntä ei pidettäisi tarpeeksi luotettavana, koskapa luotti alaistensa omaan järkeen.

Nyky-aika on ns. helppoheikkien aikaa. Mitä suurempia visioita uskallat julkisesti esittää, sitä varmemmin elämässä pärjäät ja näillä ajatuksilla tienaat. Pienet puurtajat on sysätty armottomasti sivuun, jos plakkarista ei löydy kahta korkeakoulututkintoa ja työkokemusta ulkomailta. Joskus mietityttää, milloin aletaan taas arvostaa todellista työtekoa ja sellaisia ihmisiä, joiden ajasta ei valtaosa mene siihen, että kertoo muille kuinka erinomainen on.

Raaka työetiikka oli kuitenkin se millä Suomi rakennettiin, eikä pätkätyösuhteilla kikkailulla tai CV:n liioittelulla. Itsestäni tuntuu aika mahdottomalta väittää omille mahdollisesti tuleville lapsilleni, että kyllä se raaka työnteko kannattaa aina, kun itsekään ei jaksa uskoa siihen. Kannattavinta tuntuu olevan perustaa konsulttitoimisto tai pyrkiä tosi-tv-ohjelmaan, että pääsisi Seiskan vakioseikkailijaksi. Säästötilit ovat toden totta muuttuneet kulutusluottoihin.

Lähihoitajat palkkakuopassa

Lähi- ja perushoitajat osoittivat mieltään viime viikolla Stadissa nostaakseen itsensä palkkakuopasta. Hyvä, minusta on hienoa, että ne, jotka tekevät hoitoalalla ne likaisimmat ja raskaimmat työt ajavat oikeuksiaan. Yleensähän julkisuudessa ovat saaneet tilaa äänekkäämmät sairaanhoitajat. Puhumattakaan lääkäreistä, jotka pystyvät pienen ammattikuntansa ansiosta vaatimaan helposti oikeuksiaan.

Työni puolesta sosiaali- ja terveysalan tiedottajana tapaan usein lähihoitajia. Aina he vaikuttavat motivoituneilta ja työstään pitäviltä. Tai sitten pahaa mieltä ei haluta ulospäin näyttää. Varsinkin vanhainkodeissa työ on myös fyysisesti raskasta.

Suosittelen muuten lämpimästi jokaiselle joka valittaa kovaa kohtaloaan käymään visiitillä vanhainkodeissa. Vanhukset ovat nykyisin vanhainkodeissa jo varsin huonokuntoisia. Elämän loppukaaren näkeminen omin silmin tuntuu ainakin itsestäni vaikealta, vaikka olen useasti vanhainkodeissa vieraillut. Täytyisi tosin mennä itse päiväksikin johonkin vanhainkotiin työharjoitteluun, ennen kuin lähihoitajien työstä saisi oikean kuvan.

Päiväkodissa itse asiassa olin päivän "töissä" ja opin kyllä sen, että tädittelyn voisi päiväkotien henkilökunnan kohdalta unohtaa. Päivä vilkasliikkeisten ja äänekkäiden lasten kanssa on kyllä sen verran raskasta, että tietää päivän tehneensä töitä. Päiväkodeissakin työskentelee moni lähihoitaja.

Toivotan lähihoitajille tsemppiä työssään ja toiveissa palkankorotuksesta. Kansan enemmistö on varmasti kyllä heidän puolellaan. Viime aikoina hoitoalalla työskentelevät ovat tajunneet, ettei pelkkä sisar hento valkoinen-aate enää riitä elämiseen varsinkaan pääkaupunkiseudulla.

Vartijoilta ei voi vaatia poliisin tehtäviä

Viikon kohu-uutiseksi nousi Tallinkin johtajien sikailujen jälkeen vartija-skandaali. Jälleen kerran kohu jäi ainoastaan väkivallan käytön kauhisteluun ja itse ongelma jäi sivuun. Todellinen ongelma on yhteiskunnan eriarvoistuminen.

Jos ihmiset voisivat edes hiukan paremmin, meillä ei lieneisi tarvitta nykyisen kaltaiselle turvallisuuspalveluverkostolle. Yhden suttuisen videon perusteella on myös väärin leimata kaikki vartijat väkivaltaisiksi. Väärin on myös se, jos vartijat ylipäätään joutuvat hoitamaan ko.tapauksen kaltaista selvästi poliisille kuuluvia tehtäviä. Muistaakseni vartijaksi riittää 40 tunnin koulutus ja psykologiset testit eivät varmasti ole samaa luokkaa kuin poliisiksi haettaessa.

Täydessä kauppakeskuksessa piripäissään heiluva henkilö on ilman muuta turvallisuusriski. Itse todistin juuri ko. tyyppisen henkilön kiinniottoa tosimaailmassa eräässä kauppakeskuksessa kesällä. Tilanne oli varsin pelottava, mutta vartija sai hoidettua tilanteen ilman turhaa voimankäyttöä. Poliisitkin saapuivat lähestulkoon heti paikalle.En osaa sanoa, onko näin hyvin sujunut kiinniotto sitten poikkeus vai sääntö.

On lintukoloajattelua tietysti edes väittää, ettei vartijoita tarvittaisi. Suomi on yksi maailman rikkaimmista maista, mutta silti emme kyken takaamaan perustoimeentulotukea kaikille. Vartijoiden vakioasiakkaita ovat myös asunnottomat, jotka kauppakeskuksista poistettaneen varsin nopeasti shoppailijoita häiritsemästä. Silloinhan saattaisi muistua mieleen, että kaikilla ei mene tässä yhteiskunnassa yhtä hyvin.

Vartiointifirmoille  suosittelisin avoimemman kuvan antamista itsestään. Hehän voisivat ottaa vaikka toimittajan mukaan yhden vuoron ajaksi. Silloin nähtäisiin minkälaiseksi yhteiskuntamme on mennyt laitapuolen kulkijoidenkin maailmassa.

Aikuisopiskelijaksiko?

Olen harkinnut alkaa jälleen opiskelemaan. Pahaksi onneksi minua vaivaa lievä pelko opiskelua kohtaan. Olen aina kokenut ahdistavaksi todistaa osaamista yhden tentin tai kokeen kautta. Sanottakoon sitä vaikka ramppikuumeeksi tai muuksi suorituspaineeksi.

Netistä löytyy paljon erilaisia vaihtoehtoja, linkkejä linkin perään, jotka vievät toinen toistaan hienommille oppilaitosten sivulle. Minua mietityttää myös miten ehdin opiskella työn ja kaiken muun ohella. Tai miten saisin itseni pakotettua koulukirjojen ääreen yötä myöten. Pidän itseäni normaaliälyisenä, joka itse opiskellessaan oppii nopeastikin, mutta koulun kokeisiin lukiessani olen useammin kuin kerran huomannut lukevani samaa sivua 15 minuuttia ja haaveilevani ihan jotain muuta. Onkohan aivojeni rakenteessa jotain opiskeluestoja ja rakenteellista haaveilua :)

Sitten täytyisi valita, mitä alkaa opiskelemaan. Tai mihin pyrkii opiskelemaan. Oikeastaan vaihtoehtoina ovat vain ammattikorkeakoulu tai yliopisto. Mutta miten pärjään pääsykokeissa 18-vuotiaille nuorille, joilla on ollut aikaa lukea niihin päivätkin. Tarvitsisin siis lievää preppausta itsetuntorintamalla. Kaikkiin mihin haluaisin opiskelemaan on tuhottoman vaikea päästä.

Olen siinä suhteessa ollut aiemmin onnekas, että elämä on ohjannut minua enemmän tai vähemmän sattuman kautta oikealle tielle. Nyt tuo sattuman onni alkaa olla loppuunkuljettu... Ehkä minä olen sitten vihdoin kasvanut aikuiseksi :)

Niskasta kiinni itseäni

Tekee muuten hyvää luvata julkisesti tekevänsä jotain, lupasin blogissani alkaa kokoamaan tekstejäni yksiin kansiin. Nyt olen saanut jo 54 runoa kootuksi yhteen. Olen ylpeä itsestäni, että olen saanut itsestäni irti tämän töiden ja kokousten jälkeen. Ajattelin halkaista teoksen kahtia oikein pyhän dualismin hengessä. Toisen puolen omistan nykyajan tarkastelulle ja toisen puolen elämän suurille asioille kuten rakkaudelle ja kuolemallekin.

Mikä siinä muuten on, että kaikkea yrittää lykätä yksityiselämässään, vaikka töissä onkin tehopakkaus? En tiedä, mutta onneksi itse olen saanut itseäni niskasta kiinni. Mukavuudenhalu on tulevaisuuden pahin vihollinen, näin sanon minä.

Hallitusmatkalla minäkin

Tulinpa hallitusmatkalta minäkin eilen. Tiedotusalan ammattijärjestön jäsenenä. Vieläpä Tallinkin kantosiipialuksella. En kuitenkaan kiusannut laivan henkilökuntaa, enkä öykkäröinyt enempiä. Sen verran sitä kuitenkin taas oppi, että Tallinkin hallitus yksin ei elä keihäsmatkalaisten elämää. En ole itsekään aina ollut enkeli, mutta silti...

Yksikin herra horjui kaljasalkkuineen ympäri pikkuruisessa taxfreessä kolhien kanssamatkustajia. Sama keihäsmatkalaisporukka piti yhteyttä toisiinsa huutamalla laivastapoistumiskäytävällä. Sanoista ei kyllä oikein saanut selvää. Samalla tavalla sai hävetä suomalaisena silmät päästään, kun hotellilla eräs seurue kierrätti likööripulloa respan silmien alla. Hotellihuoneeseen olisi ollut noin kahden kerroksen matka.

Virolaiset sitä vastoin tuntuvat käytökseltään hillityiltä, eivätkä korota ääntään liikaa. Ravintoloissakin palvelu sujuu hymyillen vailla naamannyrpistyksiä. Mikä siinä on, että kun Suomessa saa hyvää palvelua, siitä on aina iloisesti yllättynyt. Tallinnassa kun hyvää palvelua pitää itsestäänselvyytenä.

Tallinkin hallituksen öykkäröinti on malliesimerkki siitä, miten jotkut työnantajat kohtelevat alaisian kuin 50-luvulta suoraan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitähän pojat saivat kokousreissulla aikaiseksi ryyppäämisen lisäksi. Viestinnän ihmisenä ajatellen maineen korjaus tulee viemään kauan aikaa.

Ja varoitustarra huonosta käsikirjoituksesta menee...

Innokkaana elokuvaharrastajana tulee katseltua paljon elokuvia. Maanantaina päätin katsoa Harlinin Jäätävän poltteen, kun se kerran oli kielletty vähän aikaa valmistuttuaan Suomessa. Katsoin puoli tuntia ja lopetin. Elokuva oli taattua Harlin "laatua". Aikanaan ulkopoliittisesti arveluttava elokuva ei tuntunut enää niin arveluttavalta, ainoastaan käsikirjoitukseltaan ja juoneltaan.

Useimmiten Suomessa on kielletty seksuaalisesti arveluttavat elokuvat, jotka tuskin nykyihmistä enää säikäyttävät rohkeudellaan. Näin kävi esimerkiksi Teuvo Tulion viimeiselle elokuvalle Sensuelalle. Nykyisin paljas pinta rupeaa olemaan jo itsestäänselvyys mainstream-elokuvissakin. Ainakin naisnäyttelijät joutuvat vilauttelemaan rintojaan elokuvassa kuin elokuvassa. Sitten näitä elokuvia, kuten Levottomia, kutsutaan rohkeiksi, vaikka ne perustuvat paljaaseen pintaan. Tosin Levottomat on tämän tyypin elokuvista juoneltaankin suht koht  toimiva.

Minulla on ehdotus. Miksi emme alkaisi leimata elokuviin varoitustarroja. Niinhän varoitetaan kaikesta muustakin vähänkin vaarallisesta ja arveluttavasta. Huonoimmat elokuvat saisivat varoitustarran dvd:n kanteen. Tämä elokuva on käsikirjoitukseltaan vaarallisen huono, kuvaus lähentelee 80-luvun vhs-kotivideoiden tasoa etc.

Monet vanhat suomalaiset elokuvat sietäisivät olla myös tarravarustettuina kiellettyjen listalla. Hävyttömän nopeasti ja halvalla tehdyt elokuvat eivät tee kunniaa Suomen elokuvan kulta-ajalle. Eräät 70-luvun sosiaalirealismin aikaisista "mestariteoksista" eivät myöskään sovi koti-illan pelastajiksi.

Kansakunta kasvaa tosi-asioiden tunnustamisesta

Armenialaisten kansanmurhasta Turkissa tuli  televisiosta dokumentti viime sunnuntaina. Virallinen Turkki ei suostu vieläkään tunnustamaan yli miljoonan ihmisen murhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Minusta on mielenkiintoista, että Turkin kanssa edes harkitaan EU-jäsenyysneuvotteluja ennen kuin kansanmurha tunnustetaan maan korkeimman poliittisen johdon taholta.

Esimerkiksi saksalaiset joutuvat tänä päivänäkin pyytämään sodan jaikaisia tekojaan anteeksi, vaikka suurin osa kansasta ei ollut edes syntynyt holokaustin aikoihin. Samoin tekevät japanilaiset, vaikka poliittinen johto siellä hieman nihkeästi myöntääkin Japanin syyllisyyden esimerkiksi kiinalaisten kaltoin kohteluun sodan aikana.

Turkille täytyy toki antaa kunniaa feodalistisen sulttaanikunnan muuttamisesta Lähi-idän länsimaisimmaksi valtioksi Kemal Ataturkin johdolla varsin lyhyessä ajassa. Jos nyt länsimainen yhteiskuntakaan on aina mikään esimerkkiyhteiskunta. Demokratia Turkissa lienee kuitenkin Lähi-Idän parhaiten toimiva.

Minusta kansakunta ei voi kasvaa eheäksi ennen kuin menneisyyden synkimmätkin salaisuudet on käsitelty. Näin ei tehty entisessä Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen ja kaikki muistamme seuraukset. Kalavelkoja maksettiin olan takaa ja itseasiassa muidenkaan Balkanin kansojen erimielisyyksiä ei ole vieläkään käsitelty ja uusi konflikti odottaa Balkanilla ennemmin tai myöhemmin.

Pidempiaikaista etnistä syrjintää löytyy myös Suomesta, vaikka suoranaisia vainoja, puhumattakaan kansanmurhista ei ole ollutkaan. Nimittäin Romanit ovat päässeet järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin oikeastaan vasta viime aikoina. Suomessa on odotettavissa ehkä tulevaisuudessa etnisiäkin konflikteja, mikäli maahanmuuttajien annetaan syrjäytyä omille asuinalueilleen. Näinhän kävi Pariisissa ja merkkejä ghettoutumisesta on nähtävissä Tukholmassakin.

Olipas muuten paasikivimäinen tuo otsikkoni, mutta asiaa ei voisi juuri paremmin kiteyttää.

Ei Tauno Paloa navetanpielessä

Minua hiukan huvittaa nämä uudet maaseudun poikamiesten naittosarjat. Niitähän tulee useammalta kanavalta. Suurimmat ihmetykset minulla on noussut tästä kakkosen sarjasta "Matkalippu maalle" vai mikä sen nimi nyt oikea nimi olikaan. Poikamiehet eivät nimittäin tunnu kelpaavan kaupunkilaisnaisille. Milloin kemiat eivät kohtaa, milloin mies on liian kiltti ja milloin äitikin vielä luuhaa nurkissa. Minne se äiti sitten pitäisi laittaa, laitokseenko?

Haloo, ei maalta taunopaloja löydä. Jos naiset eivät löydä unelmiensa prinssiä kaupungista, miten he kuvittelevat sen löytävänsä maaltakaan, josta suurinpiirtein jokainen lähtee, joka suinkin sieltä pois pääsee. Naiset yllättää myös se tosi-asia, että hittosoikoon siellä maalla joutuukin tehdä töitä, eikä vain ihailla söpöä kotikissaa takanlämmössä.

Onkohan kaupunkilaisnaisilla hieman liian ruusuinen kuva maalaiselämästä? Ja liian kovat laatukriteerit. Kaiholla sitä muistelee Napakymppiä, jossa vakka vielä löysi kantensa. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun yleisöstä huudeltiin, kuka ehdokkaista on parhaimman näköinen.

Olen myös keksinyt seuraavan tosi-tv-ohjelman idean. Pitkäaikaistyöttömälle ylivelkaantuneelle ja eronneelle kaupunkilaispoikamiehelle morsian. Aikaa vietetään lähikuppilassa ja aamiaisia ei kanneta vuoteeseen. Ei taitaisi houkutella edes tämä suloinen renttu.

Hakemuksia otettaisiin tuolla taholla varmaan kyllä mielellään vastaan.

Borat - hauskaako?

Nauran varmaan itsekin sitten kun näen Borat-elokuvan. Asiaa tuntemattomille heti näin alkuun: Borat on kazakstanilainen tv-toimittaja, jota näyttelee brittikoomikko, valitettavasti en muista nyt oikeaa nimeä.

Piakkoin ensi-iltaan tulevassa elokuvassa annetaan kazakstanilaisista kuva sivistymättöminä moukkina, jotka seurustelevat siskojensa kanssa ja eivätkä osaa lukea. Hmm, vaikea kuvitella, että vastaavanlaista kuvaa annettaisiin mistään länsimäisestä yhteiskunnasta. Jokainen kansakunta tekee pilkkaa toki itse itsestään, mutta annas olla kun jokin toinen kansakunta tekee. Esim. aussit ovat usein katkeria briteille heitä irvailevista karikatyyreista kaljaa kittaavina superjuntteina.

En lähde puolustelemaan Kazakstania demokratian mallimaana. Sellaistahan luksusta ei siellä ole lainkaan, niin kuin missään muussakaan Keski-Aasian tasavallassa tosin. Elokuvasta vain näkee länsimaiden yhä jatkuvan ylemmyyden tunteen ja miksei myös pelon entisiä Itä-Blokin maille. Viholliselle on helppo irvailla, kun se on  voimaton. Kylmän sota jatkuu yhä länsimaiden mielessä. Sitä paitsi Kazakstanin edistyneisyydessä ei ole pilkan sijaa.

Huomiona voisi kertoa, että Baikonurin kansainvälinen avaruuskeskus sijaitsee Kazakstanissa. Maa on myös Neuvostoliiton entisten Keski-Aasian tasavaltojen joukossa ehdottomasti kehittynein kaikilla mittakaavoilla mitaten. Siellä on myös erittäin suuri venäläisivähemmistö, joka ei paennut Venäjälle itsenäistymisen jälkeen niin kuin muista Keski-Aasian tasavalloista.

Toisin taitaa olla Boratin tekijöiden kotimaissa Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Koulujen taso on kovin heikko ja uuslukutaidottomuuttakin esiintyy, puhumattakaan ala-arvoisesta julkisesta terveydenhuollossa ko. maissa.

Toivon todella, että Boratilla olisi rohkeutta vierailla Kazakstanissa, niin kuin häntä on pyydettykin. Jos irvailee toisen kustannuksella, on myös uskallettava nähdä totuus.

Niin se on tavallisessakin elämässä.

Organisaatio-onni...

Nykypäivänä jokaisessa yhteisössä on tapana tehdä organisaatiomuutos, kun homma ei toimi. Ei älkää klikatko vielä itseänne blogistani pois. Tästä voi oikeasti tulla vielä hyvä kirjoitus ja lupaan olla kirjoittamatta kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta. Ja jatkan silläkin uhalla, että minut leimataan muutoskyvyttömäksi ihmiseksi.

Jokainen työelämässä oleva, ainakin konttorirottana töitä tekevä, ei ole onnistunut välttymään organisaatiomuutokselta. Omassanikin työpaikassa sellainen on nyt käynnissä.

Organisaatiomuutos paljastaa ihmisistä uusia puolia. Silloin näkee, ketkä ovat johdon suosikkeja ja ketkä eivät, ja ketkä kestävät paineita ja ketkä eivät. Moni kokee, että muutos vie heiltä jotain. Itse koen, ettei niillä ole juuri mitään vaikutusta käytännön työhön. Koskapa toimintatavat säilyvät samanlaisena lähes aina, elleivät sitten ihmiset vaihdu samalla. Ja ainakaan julkisella puolella tälläista ei tapahdu. Johtajat lähinnä vaihtavat sijoituspaikkaansa.

Organisaatiomuutoksesta tulee vähän samanlaisella tavalla onnelliseksi kuin krapulaisella siivoustuokiolla juhlitun yön jälkeen. Tulee hyvä olo, kun saa vanhaa muutettua hieman uuteen uskoon samaan aikaan kun eilinen palailee mieleen moraalisella tasolla. Tai kun vaihtaa kumppaniaan, mutta huomaakin, että uusikin muistuttaa kovasti entistä ja on aivan yhtä tylsä, ellei ikävystyttävämpikin.

Suurimman voiton ainaisesta muutostilasta taitavat viedä kouluttajat. Tiedonjanohan on loppumaton, kun ei tiedä "uudesta". Tuntuu, että organisaatioluennoitsijat ja kouluttajat ovat aikakautemme suurimpia voittajia. Katsokaapa vaikka Sarasvuon putiikin vuosituloja. Voittoja tehdään sillä, että firmoille ja yhteisöille sanotaan, että muutos täytyy lähteä itsestään.

Haloo. Kukahan sitä on laihtunut liikkumatta tai lopettanut tupakanpolttoa polttamalla.

Koskahan keksitään ihmisten sisäiset organisaatiomuutokset. Maksa vaihtaa paikkoja aivojen kanssa.

Joo...niinpä...

Ylen hyvä Yle

Maksan lupamaksuni mielihyvin, vaikka se ei kaikilta ruotsalaispoliitikoilta onnistukaan. Siihen on syynä Ylen ylivoimaisen hyvä ohjelmatarjonta.

Yle Teema on mielestäni parasta mitä digiboksi on mukanaan tuonut. No, okei, Subilta tulee kyllä Big Brother, joka on hyvä :) Teemalta tulee kuitenkin tällaisille hiljalleen "keski-ikäistyvälle" hyviä dokumentteja. Esimerkiksi juuri alkanut Scorsesen blues-historiiikki on aivan mainio. Puhumattakaan teemaelokuvista, nyt tulee esim. vanhoja kunnon Bogie-elokuvia. Olen pitänyt kovasti myös klassikkoalbumi-dokkareista.

Ylen pääkanavillakin löytyy. Mukavan turvallinen olo tulee joka lauantaina Uutisvuodosta ja  Frasierista. Molemmat kun ovat menneet jo ikuisuuden, Frasier jo uusintoinakin. Muistaako kukaan muuten, miten kauan Kahden Keikka on jo mennyt Kakkosella? Yksityisetsivä Matulan ulkonäön muuttumatta lainkaan. Itse muistan Matulan jo varhaislapsuudesta 80-luvulta. Matula on yksi levottoman aikamme pysyviä peruspilareja.

Unohtaa ei sovi myöskään Ylen kotikutoisen jäykkiä meteorologeja, joita seuratessa itsekin tuntee olevansa supliikkimiesten aatelia. Jäykkä kuin loton virallinen valvoja on jo käsite. Jos sääpuolella on petrattavaa, niin Ykkösen aamu-tv:n juontajat ovat suorastaan suloisen raikkaita sanailussaan. Heillä synkkaa, toisin kuin maikkarin väkisin naitetuilla viihdeohjelmien juontajilla.

Kakkonen puolestaan pitää sitkeästi niin sanotun Junttisuomen oikeuksista. Kesäillan valssi ei suostu hiljentymään trendibiisien tieltä ei sitten kirveelläkään. Kakkonen jaksaa myös uskollisesti tilata kyläfarsseja ohjelmistoonsa.

En siis tarvitse uusia, nyt vielä brändäyksen alla olevia "äijäkanavia". Minulle riittää Yle ja sen arkistot.

Niin harvat niin monille

Winston Churchill sanoi "Taistelun Englannista" jälkeen toisessa maailmansodassa, että harvoin ovat niin monet olleet kiitollisia niin harvoille. Näillä harvoilla hän tarkoitti saksalaisten ilmahyökkäyksen torjuneita Spitfire-lentäjiä. Samaa lausahdusta voi käyttää harmaantuvien suomalaisten lapsentekoinnostakin.

Nyt kun vaalit lähestyvät lapsiperheiden puolustajat kaivautuvat taas esiin. Lähes jokainen poliitikko tuntee olevansa lapsiperheiden ystävä. Yhtä asiaa en vain jaksa ymmärtää, miksi yksinasuville löytyy niin vähän ystäviä poliitikoista.

Tämän päivän teksti-tv:n mukaan 40 prosenttia suomalaisista asuu yhden hengen kotitalouksissa. Aloittelevana poliitikkona ei tietysti pitäisi paljastaa seuraavien kuntavaalien vaaliteemojaan, mutta sillä uhallakin nyt sen teen. Tämä lähestulkoon kansanpuolikas on ollut kovin hiljaa oikeuksistaan. Yksinasuvien vähän palveluita käyttävien aikuisten verorahoille kyllä löytyy käyttäjiä.

Kaupatkin ovat vallanneet perhekoot. Jos ostaa sipsipussin saa sitä valmistautua syömään ähkyyn asti. Pieniä pakkauksia on lähes mahdotonta löytää, ellei asu trendikkäästi Helsingin keskustassa, missä kaupat ovat ymmärtäneet vastata huutoon, kun Kalliossa taitavat sinkut olla muutenkin enemmistönä.

Yksinasuvia syyllistetään myös elämästä nautiskelijoiksi, jotka eivät halua täyttää velvollisuuttaan lisääntymisessä ja maan täyttämisessä. Lapsenvahdiksi sinkku toki aina on tervetullut. "Pikku-kauhukakaroita" vahtiessa sitä voikin sitten vahvistaa uskoaan sinkkuuden onnesta... Unohtaa ei sovi myöskään vanhan hyvän ajan vanhapiikatätejä ja setiä, jotka erityistaidoillaan olivat aina käytettävissä.

Unohtakaamme siis sinkut hetkeksi deittipalstojen epätoivoinen plärääminen lisääntymiskumppanin toivossa ja lähdetään politiikkaan :)

Mitä tapahtui Huhtiniemessä?

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu pienestä lappeenrantalaisesta niemestä. Tai oikeastaan mitä siellä tapahtui tai ei tapahtunut. Niin tai näin, Huhtiniemestä kuitenkin löytyi luurankoja ja viime tietojen mukaan lisää löytyy yhä.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa Suomessa aletaan pestä jatkosodan likaista jälkipyykkiä, jos vainajat paljastuvat jatkosodan aikaisiksi. Suomessahan viime sodan tapahtumat on jo kanonisoitu. Sotiminen Natsi-Saksankin kanssa koetaan pelkästään olosuhteiden pakoksi.  Minusta viralliset vähän päälle 40 karkurina teloitettua kuullostaa hieman epäuskottavalta ottaen huomioon jatkosodan kaaoottiset loppuvaiheet. Vaikea uskoa, että perääntymisvaiheessa pystyttiin kirjaamaan edes kadonneita tai kaatuneita sotilaita kunnolla. Puhumattakaan teloitetuista.

Odotan mielenkiinnolla, mihin toimenpiteisiin ryhdytään, mikäli vainajat paljastuvat jatkosodan aikaisiksi. Tehdäänkö sen jälkeen puolueeton selvitys jatkosodan loppuvaiheista, kuten kansalaissodasta tehtiin jokunen vuosi sitten. Jotenkin kuolemantuomio karkureille tuntuu turhaltakin ratkaisulta, kun ajattelee, että suurin osa karkureista oli muutenkin hermonsa menettäneitä, eivätkä kykeneviä taisteluihin. Tietysti sekasorrossa ihminen ei ajattele järkevästi, puhumattakaan kohtuullisuudesta.

Tekijöitä on varmasti turhaa ja tarpeetontakin etsiä. Suurin osa on varmasti kuollut, tai vähintäänkin kärsinyt vuosikymmeniä omantunnontuskista. Itse en koe, että teloituksia ja Huhtiniemen tapahtumia olisi parasta jättää kuitenkaan tutkimatta, kun niemen tutkintaa jo 70-luvulla vaikeutettiin. Jotainhan täytyy silloin olla tapahtunut tai jotain ainakin salaillaan. Huhtiniemen vainajat ansaitsevat viimeistään nyt itselleen oikeutta ja kunniallisen hautapaikan. Kansakin on heille varmasti anteeksiantanut 60 vuoden jälkeen.

Amerikkalaista politiikkaa suomalaisittain

Amerikkalainen politiikka on tulossa Suomeen lausahti Eero Heinäluoma taannoin. Jaa, onkohan Eero lyöttäynyt Vanhasen kanssa samoille linjoille punamultayhteistyön ulkopuolellakin. Itse en juuri amerikkalaistyylistä politiikkaa ole Suomessa nähnyt. Ellei sitten Niinistön hieman noloa työväenpresidentti-kampanjaa pidetä sellaisena. Roskapusseja ei Suomessa kaivella.

Ja rötökset pitääkin kaivella esiin.

Tämän viikon suurimpia uutisia oli Vanhasen lausunnot tv-luvan ilmoittamisesta. Tai oikeastaan vauraiden ruotsalaisministerien ilmoittamatta jättämisestä. Lyöttäydyn enemmistön mielipiteeseen, että kyllä toimittajilla oikeus on kysyä. Ei kansa niin tyhmää ole, ettei se osaisi erottaa p....aa oikeista asioista. Sitäpaitsi poliitikkojen tulee näyttää esimerkkiä, vaikka se unohtuukin joiltain. Silti kukaan ei ole täydellinen ja anteeksi täytyy osata antaa. Kuinka moni meistä tavallisistakaan ihmisistä on virheetön, vaikka ei tekisikään/teettäisi työtä pimeästi.

Ja kun amerikkailaisesta politiikasta puhutaan, niin siellä on tapana joko tappaa parhaat johtajat tai vesittää heidän sanoma naurettaviin skandaaleihin. Clinton olisi todella muuttanut kansakuntaa ja kansaa, ellei häntä olisi tuhottu Lewinsky-skandaalilla. Clinton ei varmaasti ole maailman ainoa poliitikko, joka on ollut uskoton. Minusta uskottomuus kuuluu yksityiselämään, se kun ei ole laissa kielletty. Vaikka en nyt ketään uskottomuuteen rohkaisekaan parisuhteen kestämisen kannalta. Amerikan parhaimmaksi poliitikoksi nostaisin Robert Kennedyn, joka jäi veljensä varjoon. Minkälaiseksi maailma olisikaan voinut muotoutua tämän oikeudenmukaisen juristin käsissä. Itse pidän häntä yhtenä suurimmista esikuvistani.

Edelleen...Suomen amerikkalainen politiikka ei minun mielestäni ole alkanutkaan, sillä Suomessa ryvettyneimmätkin poliitikot nousevat kuin feeniks-lintu tuhkasta. Miettikääpä Juhantaloa ja kumppaneita.. Ehkä me tunnemme tässä murheellisten laulujen maassa sympatiaa synkkiä ihmiskohtaloita kohtaan.

Pöytälaatikkorunoilijan ajatuksia

Olen viime kuukausina taistellut tyhjän paperin kammoa vastaan. Olen ajatellut saattaa vuosien varrella kirjoittamiani runoja vaikka omakustanteeksi. Töissä kyllä kirjoitan vaikka puhelinluettelosta, mutta kun pitäisi kirjoittaa paperille omia ajatuksiaan, niin kynnys kasvaa ylitsepääsemättömäksi. Mikä siis avuksi? Palkitsemista ja rangaistuksia itseään kohtaan on jo kokeiltu.

Useasti tulee mieleen, että lopettaisi koko kirjoittamisharrastuksen. Joskus nuorempana sitä elätteli turhia toiveita kirjallisesta tulevaisuudestaan. Nyt sitä taas ajattelee, miten epätodennäköistä on saada mitään julkaistua tällaisessa maassa, missä lähes jokainen kirjoittaa. Ja kuinka muilla on enemmän päämäärätietoisuutta kuin itsellään. Ja aikaa. Aika on paha vihollinen, kun on mukana järjestötyössä ja leipätyötäkään ei voi sulkea mielestään klo 16.

Haaveet säilyvät kuitenkin sitkeästi päässä. Oikeastaan sitä ei ole hirveästi muuttunut siitä 16-vuotiaasta pojasta, joka kirjoitti hapuillen paperille ensimmäisiä ajatuksiaan. Kirjoittamisen tekniikka on kehittynyt hurjasti noista ajoista. Mutta se palo... Saako sitä enää koskaan takaisin... Ehkä oikeilla kirjailijoilla tuo palo säilyy sitten loppuun asti.

Joskus sitä haaveilee, että lähtisi kiertämään Suomea kuin Kerouac Amerikkaan konsanaan. Ja sitten taas pohtii, ettei se ole niin yksinkertaista sittenkään. Täytyy varmaan löytää arkipäivästä noita ideoiden helmiä. Eihän Päätalokaan kirjoittanut Kongo-joesta vaan Ii-joesta.

Ehkä se totuus on sittenkin jo lähellä.

900 euron vanhuus

Tänään siirryin henkisessä keskiluokkaistumisessani aimo annoksen eteenpäin. Päätin nimittäin ryhtyä eläkesäästäjäksi.

Enpä olisi uskonut itsestäni kymmenen vuotta sitten. Niin he boheemisuuden rippeetkin alkavat karisemaan pikku hiljaa.

Pankkini laskelmien mukaan nauttisin noin 900 euron eläkettä, jos en säästäisi itse osaa sivuun. 900 euron ! Herra Jumala, minkäläinenhan hintataso mahtaa olla 2030-luvulla? Ja  mitä silloin tuolla rahalla saa. 900 eurolla on jo nyt mahdotonta tulla toimeen ihmisarvoisesti.

Mutta nyt kuin ryhdyin eläkesäästäjäksi saan 64-vuotiaana, jos siis silloin pääsen eläkkeelle,  käsiini noin 1300 euroa eläkettä. Tietysti on mahdollista, että kuolen ennen kultaisia vuosiani, jolloin vaivalla säästämäni rahat jäävät "varakkaasta" vanhuudestani käyttämättä. No, eivätpähän ainakaan hautauskulut jää yhteiskunnan kontolle.

No, jospa minusta tulisi vaikka optiomiljönääri 30 vuoden aikana. Muuten ei tämä vanhus kyllä etelänmatkoilla roiku. Pikemminkin siellä EU:n leipäjonoissa. Taidan alkaa jo nyt harmaaksi pantteriksi, jotta oikeuteni toteutuisivat...

Mielenterveyspalvelut kartalle

Tänään olin vantaalaisen mielenterveyskartta -oppaan julkistamistilaisuudessa. Työni puolesta olen ollut oppaan kokoamisessa mukana alusta asti. Oppaassa on koottu vantaalaisia mielenterveyspalveluja yksiin kansiin.

Tilaisuuden aikana kävi jälleen kerran ilmi, ketkä ovat niitä yhteiskunnan hiljaisia. Mielenterveyskuntoutujat ovat tyytyneet/tai ovat olleet pakotettuja tyytymään varsin kirjaviin palveluihin, joita saadakseen on täytynyt melkein taistella. Monesti mielenterveyskuntoutujilla ei vain ole voimia tähän taisteluun. Niinpä vastuu on jäänyt paljolti läheisten vastuulle. Onko sitten kaikilla läheisilläkään voimia tähän, mielenterveysongelmat kun ovat kokonaisvaltaisia ja voimavaroja syöviä. 

Olemassa olevat palvelut ovat varmastikin laadukkaita. Ongelmana on, että ne kuuluvat moniin eri organisaatiohin. Niiden hakijoilla ei aina ole voimavaroja selvittää sitä oikeaa numeroa, mihin soittaa. Tilaisuudessa ehdotettiinkin yhtä numeroa, mihin kaikissa mielenterveysasioissa voisi soittaa Vantaalla. Ei lainkaan huono idea.

Minusta tilanne mielenterveysasiossa ei kuitenkaan ole aivan synkkä. Julkisuudessa mielenterveysasioista puhutaan avoimesti julkkisten suilla. Enää ei ole häpeä ilmoittaa käyvänsä terapiassa tai syövänsä masennuslääkkeitä. Tekeehän näin useampi satatuhatta suomalaista.

Jos julkisuudessa maalataan tietoisesti synkkää kuvaa, vierastavat ns. tavallisetkin ihmiset asuntoloita entiseen tahtiin lähinurkilleen. Mielenterveysongelmiin ei tule kuitenkaan suhtautua kuten katkenneeseen jalkaan. Sairastuminen saattaa keskeyttää opinnot tai lopettaa lupaavan työuran. Sairastuminen tapahtuu harvoin salamana taivalta, oireet kehittyvät pikkuhiljaa, niinpä esimerkiksi kouluissa pitäisi seurata tarkemmin nuorten käyttäytymisen äkillisiä muutoksia. Tämä ei tietenkään ole helppoa nykyisillä resursseilla, sen verran realisti täytyy olla.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Mielenterveysongelmista voi ja pitää kuntoutua. Kukaan ei ole tuomittu vanhan ajan malliin kunnalliskotiin vanhusten ja muiden vähäosaisten joukkoon.

Vantaalaisen mielenterveyskartta  -opas tehtiin myös kaupungin, järjestöjen ja sosiaalipalveluyritysten  yhteistyönä.  Joten tahtoa  palvelujen koordinointiin löytyy ainakin  Vantaalla.

Tiedottajan työn ihanuus ja kurjuus

Joskus sitä ihmettelee, miksi niin moni nuori halajaa viestintäalalle. Ja kuinka onnekas sitä on kun saada tehdä tiedottajan työtä. Halukkaita kun olisi niin paljon.

Monesti kun puhuu ns. taviksen kanssa, tämä kysyy, että mitä se tiedottaja sitten oikeasti tekee. Tekeekö se tiedotteita? Vai juokseeko kokkareilla? Kumpikin pitää paikkansa, joskin enemmän kuitenkin niitä tiedotteita. Useammin kuin kerran on puhelimessa tuohtunut asiakas todennut "että sinähän olet tiedottaja, täytyisihän sinun tietää". Niin, totta tosiaan, paljonhan sitä tietää, mutta ei sentään kaikkea. Onneksi useimmiten kiitetään hyvästä palvelusta ja erotaan ystävinä. Tiedottajn työtä on tosiaan vaikeaa selittää yksinkertaisesti.

Monet eivät kuitenkaan tiedä, miten monimuotoista työtä tiedottaja tekee. En voi puhua kaikkien tiedottajien puolesta, mutta omassa työssäni hoidaan kenttää asiakasvalituksista työpaikkailmoitusten julkaisemiseen sekä hoidan suhteita lehdistöön, virkamiehiin ja poliitikoihin. Hyvän tiedottajan on pystyttävä ajattelemaan asioita asiakkaan/kuntalaisen kannalta, mutta tultava toimeen kaikkien osapuolten kanssa. Joskus tiedottaja on ns. puun ja kuoren välissä.

Tiedottajan työssä on harvoin samanlaista päivää, vaikka sinänsä tietyt rutiinit toistuvatkin. Tiedottajan työ lähtee ihmisistä. On hieno tunne, kun tietää saattaneensa lehdistötiedotteella asioita ihmisten tietoisuuteen. Toimittajatkin saavat monesti kritiikkiä turhasta. Valtaosa heistä on mukavaa ja huumorintajuista porukkaa.

Meidän tiedottajien täytyisi ehkä itse tulla hiukan kuorestamme ja kertoa työstämme enemmän yleisölle. Tulisimme paljon tutummiksi. Vaikka tietysti, "kyllähän meidän tiedottajien pitäisi tietää :)"

Ikea-land

Käväisin lauantaina Vantaan Ikeassa auttaessani pikkusiskoani muuttopuuhissa. Ensimmäisenä silmiini osuivat turistibussit. En ole aiemmin suostunut uskomaan, että kauppoihin todella tullaan tilausbussilla. Nyt sekin on uskottava.  Mutta miten sohvan saa mahtumaan bussiin, mutta näyttivät olevan hyvin pakattuja Klippanit. Kerrottakoon, että Jumbossa en ole vielä käynyt. Lupaan kirjoittaa sitten siitäkin :)

Mutta koska periaatteenani on löytää aina negatiivisia asioita kaikesta, ohessa muutamia huomioita :) Ihmiset ovat kaikkeen valmiita, jos hinta on halpa. En ole aiemmin tavannut kauppaa, jossa sohva pitää itse hakea tiskille.. Ja missä olisi niin paljon asiakkaita. Jotain kultaista täytyy Ikean markkinoinnissa olla, kun vieressä olevan Askon parkkipaikka kumisi tyhjyyttään.

Jotta tästä ei olisi Ikean markkinoinnin ihailujuttua, minun täytyy sanoa itse olevani vannoutunut pikkuliikkeiden kannattaja, mikä nyt tuskin yllättää ketään. Hyvien vaateliikkeiden ynnä muiden liikkeiden löytäminen Helsingin keskustan ulkopuolella alkaa olla vaikeaa. Liikkeet valuvat Jumboihin ynnä muihin supertaloihin. Tikkurilassakin on jatkuvasti liiketiloja tyhjinä, joihin tulee aina uusi parturi. Koskahan nekin ymmärtävät siirtyä vaikka sitten Ikeaan. Sen jälkeen lupaan kyllä parturoida itse omat hiukseni. Nehän näkevät muutenkin harvoin kampaa.

Kauhuskenario:  Onko Suomessa  20 vuoden päästä enää muutama yritys kullakin kilpailukentällä ?  Onko kaikki kodit sisustettu Ikean huonekaluilla? Tai kaikki koirat Kultaisia noutajia? Jotenkin tuntuu, että vahvat syövät hitaammat kilpailijansa armoitta pois. Esim. puoluelehdistöäkään tuskin olisi ilman valtion tukea. Tosin valtio päättääkin poistaa tukensa muutenkin kitulialta kulttuurilehdiltä. Tätä ei pitäisi sanoa näin poliittisesti epäkorrektisti, mutta voiko vaihtoehtolehti olla vaihtoehtolehti, jos se saa valtiovallan tukea? Silloinhan sekin on osa tätä byrokratian kaikki syövää ratasta. Varsinkin kun todellinen vallankumous ja muutos tapahtuu nyt verkossa. Verkko on aidon vuorovaikutteinen sosiaalinen foorumi, joss erilaiset ihmiset voivat kohdata,vaikka toisin väitetäänkin.

Mutta samaan aikaan kuin verkossa tapahtuu, on ulkonainen ympäristö muuttumassa Ikea-landiksi, jossa kaikki muistuttaa toisiaan ja miehetkin puvustetaan Prismassa setämäisen maolaisesti.

Eurooppalaisen politiikanteon tekopyhyys

Anna Politkovskaja murhattiin viikonloppuna. Traaginen tapaus paljasti eurooppalaisen politiikanteon tekopyhyyden. Venäjän demokratiaongelmat nousivat ikään kuin nyt vasta framille, vaikka rohkeita toimittajia ja poliitikkoja on tapettu heti maan "vapautumisen" jälkeen. Suomalaisten kärkipoliitikkojen kommentteja oli myös tragikoomista seurata. Teko tuomittiin luonnollisesti niin kuin pitääkin.

Mitä mieltä oltiinkaan taas aiemmin tänä vuonna, kun Heidi Hautala uskalsi ottaa Venäjän demokratiavajeen esille eduskunnan juhlaistunnossa. Silloin hänet tuomittiin lähes koko eduskunnan toimesta.

On totta, että Venäjän kehitystä ei voi ymmärtää länsimaisesta näkökulmasta. Maassa kun ei ole demokratiaa oikeastaan koskaan ollutkaan. Miksi Euroopan taloudelliset intressit kuitenkin menevät kerta toisensa jälkeen todellisten Venäjän demokratia vaatimusten edelle? Venäjän energian kautta tapahtuvaa kostoa pelätään. Siitä sai jo Ukraina esimakua rohjetessaan poiketa ruodusta. Ja nyt kiristetään jo Georgiaa.
 
Eurooppalaisessa politiikassa olisi ryhtiliikkeen aika. Suomettuminen on Euroopankin ongelma, puhumattakaan suomalaisen politiikan uussuomettumisesta. Kuinka paljon venäläiset demokratialiikkeet ovatkaan saaneet tukea Euroopasta?

Veikkaanpa, etteivät yhtään. Venäjän hieno kulttuuri ja kansa ansaitsisi sen.

T. A-Venäjän opiskelija kahdeksan vuoden ajan.
 

Suomen parhain runoilija

Sinä aikana kun kesällä olisi  pitänyt löhötä biitsillä, päätin tutustua  Arto  Mellerin  tuotantoon.  Ostin  kirjakaupan alennusmyynnistä  Mellerin kootut  runot. Nopeaa  muuten  on muuten  maallisen kunnian  katoaminen, sillä kirja oli  painettu  vuonna  2005.

En ollut lukenut Mellerin tuotantoa oikeastaan lainkaan, tiesin vain hänen julkisen minänsä. Aiemmin olen ollut vannoutunut Saarikoski-fani, mutta nyt käänsin takkini. En muista koska olisin viimeksi lukenut suomalaista runoutta, jossa sanat oikeasti merkitsevät jotain. Mellerin merkitsevät. Ulkonaisesti rumatkin asiat kääntyvät kauniiksi. Se on aika harvinaista, kun pelkällä vittu-sanan käytöllä pyritään saamaan "rohkean kirjailijan leimaa".

Mellerin tarinan tekee mielenkiintoisemmaksi se, että hän oli lähtöisin Pohjanmaalta. Tuntuu, että kaikkein näkemyksellisimmät tulevat pohjoisesta. Johtuisiko siitä, että pienissä "tuppukylissä" täytyy olla vahva näkemys taiteilijaluonnostaan, että pärjää ja uskoo itseensä.

Toki Mellerissä kiehtoo viimeisen boheemin leima. Tai viimeisen ja viimeisen... Melleri kuitenkin eli niin kuin opetti. Sellaisesta rohkeudesta ei voi moittia, eikä sellaisesta voi olla pula.

Suomessa käyttöä Michael Moorelle

Suomen luisumisen bilateraalisesta vaihtotaloudesta neokapitalismiin huomaa parhaiten siinä, että valtiomiesten sijasta ihaillaan kovapintaisia yritysjohtajia. Kun esimerkiksi Jorma Ollila avaa suunsa jonkun kansainvälisyysseminaarin yhteydessä, on suomalainen media varpaisillaan. Siinä unohtuvat Tarja Halosen "tanttamaiset" lausunnot veljeydestä ja tasa-arvosta, kun Ollila moittii suomalaisia nuoria miehiä vetelyksiksi ja ylipainoiseksi. Edes armeijaa eivät mokomat enää jaksa.

Suomi luotiin kai sodan jälkeen vahvoilla miehillä ja samaa kunnioitusta patruunoiden lausuntoja kohtaan koetaan  yhä vieläkin,kun niinä aikoina, jolloin patruuna saattoi laittaa kilometritehtaalle koska tahansa. Ja samalla tavalla ihmisiä tuolle surulliselle kilometritaipaleelle laitetaan ihmisiä yhä vieläkin. Nyt puhutaan vain tuottavuuden kasvusta ja järkeistämisestä. Kansan koulutustaso kun on parantunut ymmärtämään potkut kauniimmillakin ilmaisulla.

Yhtä asiaa olen jäänyt ihmettelemään. Miksi suomalaista päättäjäkritiikkiä harrastaa karvahattuineen ainoastaan Hannu Karpo? Miksi suuryritysten ovenpielissä ei näy suomalaista tähtitoimittajaa, joka taitaa viihtyä paremmin Viivin kirjanjulkistamistilaisuudessa? Suomalaisessa yhteiskunnassa taitaa olla Michael Mooren mentävä iso aukko.