Hardest working man in showbusiness

Tämä blogini alkaa tätä nykyä mennä nekrologien kirjoitteluksi. Amerikkalainen musta musiikki menetti yhden viimeisistä suurista James Brownin kuollessa. Showbusineksen kovimman työntekijän toden totta.

Itse olen aina ollut suuri mustan musiikin ystävä, vaikka Brown ei suurimpiin suosikkeihini kuulunutkaan. Miehelle ei voi kuitenkaan olla nostamatta hattua. Köyhistä oloista oman businessimperiumin pyörittäjäksi. Oikea amerikkalainen unelma. Vastaavanlaisesta noususta ei Suomessa voisi haaveillakaan. Täällä yritteliäisyyttä osataan lannistaa jos missä. Brownin menestykseen ei kuitenkaan korkeakoulututkintoja kyselty. Brownin korkeakoulu oli Apollo-teatteri.

Brown maksoi tosin kovan hinnan menestyksestään päihdeongelman muodossa. Vankilankin ovia käytiin ajoittain kolkuttelemassa. Jotain Brownin antaumuksesta uralleen kertoi eräs hänestä tehty dokumentti. Silloinen bändin jäsen kertoi, että jokaisesta väärin soitetusta nuotista sai maksaa Brownille "sakkoa". Tilannetta vaikeutti vielä se, että bändin oli pysyttävä koko ajan improvisoivan Brownin perässä. Niin brownimaista, oikea maestro oli hän.

Brown oli niitä harvoja artisteja, joiden äänestä tiesi heti, kuka on äänessä. Funkin kummisetänä hän oli myös luomassa kokonaan omaa musiikinlajiaankin.

Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut hieman huolestuneena mustan musiikin tasosta nykypäivän jenkeissä. Uusia huippunimiä ei tunnu löytyvän mustan vähemmistön piiristä enää souliin ja bluesiin. Kuuntelijatkin ovat pääosin valkoisia, mikä sinänsä ei paha asia. Nykypäivän rhytm and bluesilla ei ole mielestäni enää mitään tekemistä 60-70-lukujen huippunimien tekemän musiikin kanssa. Hiphopista en viitsi edes kirjoittaakaan.

Brownista puuhataan elokuvaa. Parempaa ryysyistä rikkauksiin tarinaa ei tule heti mieleenkään. Ja vielä äärimmäisen hyvällä soundtrack-raidalla. Tälläinen dvd-kotikatselijakin tulee kyllä raahautumaan elokuvateatteriin.