Kansakunta kasvaa tosi-asioiden tunnustamisesta

Armenialaisten kansanmurhasta Turkissa tuli  televisiosta dokumentti viime sunnuntaina. Virallinen Turkki ei suostu vieläkään tunnustamaan yli miljoonan ihmisen murhaa ensimmäisen maailmansodan aikana. Minusta on mielenkiintoista, että Turkin kanssa edes harkitaan EU-jäsenyysneuvotteluja ennen kuin kansanmurha tunnustetaan maan korkeimman poliittisen johdon taholta.

Esimerkiksi saksalaiset joutuvat tänä päivänäkin pyytämään sodan jaikaisia tekojaan anteeksi, vaikka suurin osa kansasta ei ollut edes syntynyt holokaustin aikoihin. Samoin tekevät japanilaiset, vaikka poliittinen johto siellä hieman nihkeästi myöntääkin Japanin syyllisyyden esimerkiksi kiinalaisten kaltoin kohteluun sodan aikana.

Turkille täytyy toki antaa kunniaa feodalistisen sulttaanikunnan muuttamisesta Lähi-idän länsimaisimmaksi valtioksi Kemal Ataturkin johdolla varsin lyhyessä ajassa. Jos nyt länsimainen yhteiskuntakaan on aina mikään esimerkkiyhteiskunta. Demokratia Turkissa lienee kuitenkin Lähi-Idän parhaiten toimiva.

Minusta kansakunta ei voi kasvaa eheäksi ennen kuin menneisyyden synkimmätkin salaisuudet on käsitelty. Näin ei tehty entisessä Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen ja kaikki muistamme seuraukset. Kalavelkoja maksettiin olan takaa ja itseasiassa muidenkaan Balkanin kansojen erimielisyyksiä ei ole vieläkään käsitelty ja uusi konflikti odottaa Balkanilla ennemmin tai myöhemmin.

Pidempiaikaista etnistä syrjintää löytyy myös Suomesta, vaikka suoranaisia vainoja, puhumattakaan kansanmurhista ei ole ollutkaan. Nimittäin Romanit ovat päässeet järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin oikeastaan vasta viime aikoina. Suomessa on odotettavissa ehkä tulevaisuudessa etnisiäkin konflikteja, mikäli maahanmuuttajien annetaan syrjäytyä omille asuinalueilleen. Näinhän kävi Pariisissa ja merkkejä ghettoutumisesta on nähtävissä Tukholmassakin.

Olipas muuten paasikivimäinen tuo otsikkoni, mutta asiaa ei voisi juuri paremmin kiteyttää.