Kirja-arvio: Katariina Leino - Mustaa lunta: Kun mieli hajoaa tai muuttuu mustaksi

 
Katariina Leino on enemmän kunnostautunut näytelmien ja musikaalien kirjoittajana, mutta Mustaa lunta on mielestäni onnistunut, omiin kokemuksiin pohjaava runokokoelma.

Sen runot ovat helposti ymmärrettäviä ja lähestyttäviä, itse luin kirjan yhdessä illassa, ei mitään sanakikkailua kollegoille. 

Kokoelman aihepiiri on varsin synkkä, mutta sitä lukiessa ei vain pelkästään ahdistu vaan jopa helpottava. Se on osin proosarunomainen.

Kokoelman runoissa on jotenkin sadunomainen tunnelma, vaikka runot kertovat masennuksesta, ahdistuksesta ja jopa psykoosista.  

Päähenkilö tuntuu ikään kuin katoavan pikku hiljaa mustuuteen, olemattomiin. Ulkopuolisena kaikesta luullen, että vain rakkaus pelastaa.

Kaikki, joilla on mielenterveysongelmia tai on ollut, tietävät tunteen, kun ei tunne olevansa osa maailmaa ja vielä vähemmän tarpeellinen ihminen. 

Pää pirstaloituu tai muuttuu mustaksi mössöksi ja muuttuu epätodelliseksi mikä on oikeaa maailmaa ja mikä kuvittelua. Siinä ei edes rakkaus pelasta vaan rakastettu pakenee. Ehkä ymmärrettävästikin.

Kokoelman lopussa on kuitenkin toivoa, kun mustuus hellittää otteensa ja lukija saa tietää, mitä päähenkilölle tapahtuu. 

Edesmenneiden runoilijoiden mielenterveyttä on paljonkin tutkittu, mutta tässä kirjassa runoilija on tutkinut itse oman psykiatrisen helvettinsä. Se on jo sellaisenaan arvokas teos.

PS. Mielenterveysongelmista kertoo myös blogisäeromaanini Rumasatu.