Teatteri-arvio: Kansallisteatteri - Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset: Huumoria irtoaa sensuuristakin

 

Mainos lippu saatu Kansallisteatteri 

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä pyörii aina marraskuulle asti huwinäytelmäksi luvattu Kaarlo Bergbomin kootut kärsimykset. Kaarlo Bergbom oli muuten Kansallisteatterin johtaja ja näytelmä pohjautuu taiteellisia vapauksia noudattaen todellisiin henkilöihin.

Kärsimyksiä Kaarlolla todella riittikin hänen yrittäessään saada juuri valmistuneen Kansallisteatterin ensimmäistä näytelmää ns. tulille. 

Näytelmän katsominen vuonna 2025 sen sijaan ei ollut kärsimystä. Sille tosiaan saa nauraakin, mutta näytelmässä on vakavampikin puolensa. Ensimmäinen näytös suorastaan kelpaisi persuillekin "kunnon teatterina". Tämä vakava, kyseenalaistava puoli alkaa varsinkin puoliajan jälkeen toisessa näytöksessä.

Teatterin katsomossa oli tilaa, mikä ihmetyttää. Näytelmässä ei sinänsä ole mitään vikaa. 

Se on sujuvaa teatteria vailla tekotaiteellisuutta ja kommervenkkejä. Ohjaus ja käsikirjoitus toimii. On laulua, musiikkia, naurua, kaikkea. Liekö talouskriisi iskenyt katsojiin tai Kansallisteatterin alkuajoista ammentava aihe on liikaa. Mikään sisäpiirin näytelmä se ei silti ole.

Näytelmän taustana on uuden upean teatteritalon elo Kansallisteatterin avajaiset vuoden 1902 huhtikuussa. Asiassa on vain yksi mutta. Painoasiain ylihallitukselta olisi saatava lupa avajaisnäytännölle. Suomen suuriruhtinaskunnassa kun jylläsi sensuuri. 

Suomen ykkösteatterin näytelmäksi näytelmä ottaa aikaa rohkeasti taiteen vapauden puolesta. 

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä selvittääkseen yhteyden painoasian ylihallituksesta nykypäivän säästövaatimuksiin taiteen osalta. Teatteria kun on joidenkin suusta sanottu eliittitaiteeksikin, jota kukaan ei tarvitse elääkseen.

Toinen näkökulma on, kuinka teatteria ja muuta taidetta yritetään ohjata virkamiesten ja poliitikkojen toimesta. Tätähän varsinkin persut ja myös osaltaan woke-liike ovat halunneet. Teatteri on toki aina ollut vääränlaista joidenkin mielestä.

Näytelmän lavastus on komeaa, kuten suurelta näyttämöltä uskaltaa odottaakin. Ja onhan taustatarina herkullinen entisaikojen lavastukselle, tosin moderniakin löytyy.

Näyttelijät tuntuvat selkeästi nauttivan rooleistaan. Sellainen vaikutelma jäi. 

Sari Puumalaisen roolityö vailla omaa elämää ja kunniaa jääneenä teatterin taustapiruna Emilie Bergbomina jäi erityisesti mieleen.  Maria Kuusiluoma diivailevana Ida Aalbergina on myös hersyvä. Samoin Linnea Leino oli erinomainen viattomana teatteridebyyttiään tekevänä näyttelijänä. 

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja virkistävä näytelmä.