Kirja-arvio: Seppo Porvali - Marokon Kauhu - Muukalaislegioonalainen ja Kollaan sankari

 

Nyt jo edesmenneen Seppo Porvalin teos Marokon kauhusta eli sotasankari Aarne Juutilaisesta on julkaistu nimellä Minä, Marokon kauhu ensimmäisen kerran jo 20 vuotta sitten.

Marokon kauhu on omalaatuinen romaanin ja elämäkerran sekoitus. Se on kirjoitettu pääosin minä-muodossa, jossa Juutilainen kertoo tarinansa toimittajan saapuessa häntä haastattelemaan vanhainkotiin. Tuo toimittaja on tietenkin Porvali itse.

Vanhana sensaatiolehden toimittajana Porvali taitaa kyllä sujuvan kirjoittamisen taidon. Mikään syväluotaava teos kirja ei kuitenkaan ole minä-muodosta huolimatta. Eräänlainen viihdekirja.

Sen oikeistolaisuus ja isänmaallisuus on suorastaan päälleliimattua. Marokon kauhu toki oikeistolainen olikin. Tätä lukijakunta tietenkin ehkä odottaakin, mutta se syö uskottavuutta. Samoin väkinäinen Karjalan murteen käyttö välillä. 

Kirja kuvaa lähinnä katkelmia Juutilaisen elämästä keskittyen muukalaislegioonaan ja Suomen sotiin toisessa maailmansodassa. Esimerkiksi lapsuus ja nuoruus on sivuutettu, joten pelkkänä elämäkertana kirja ei toimi. 

Juutilainen kuului niihin miehiin, joille sota ja sotilaana olo oli koko elämä. Hänessä on jotain samaa kuin toisessa tunnetussa sotilaassa Lauri Törnissä, joka suorastaan kulki sotien perässä.  

Kulmikkaan luonteensa vuoksi Juutilainen ajautui usein konflikteihin esimiestensä kanssa, mutta toi toisaalta legendan maineen varsinkin Kollaan taisteluissa talvisodassa. Sotilaitaan hän piti melkein lapsinaan ja kutsui heitä syntisikseen. 

Juutilainen latasi jo poikasina valkoisten konekivääreitä sisällissodassa ja siitä edespäin sotilaan ura oli ainoa vaihtoehto. Kun ura tyssäsi Suomessa niin sitten lähdettiin vaikka sitten muukalaislegioonaan. 

Rauhan aika ei ollut yksinkertaisesti Juutilaista varten. Jo aiemmin reippaat ja ongelmia aiheuttaneet juomatavat muuttuivat alkoholismiksi. 

Juutilainen ei sopinut rauhan töihin, eikä hänestä ollut pikkupomoksi toimistoon, kuten monista muista upseereista sodan jälkeen. Armeijakin potki hänet pois Lapin sodan jälkeen. Juutilainen ei itse ehtinyt nauttia sotaveteraanien nostosta kunniakansalaiseksi vaan kuoli 1970-luvulla varsin yksin.