Kirja-arvio: Ellis Aalto - Pyhä luvattu sota: Pelkoa ja inhoa Ukrainassa

 

Taiteilijanimellä kirjoittavan Ellis Aallon Pyhä luvattu sota on ainakin rehellinen. En ymmärrä miksi hän kirjoittaa "salanimellä". Kirjan aloittavassa kustantajan harvinaisessa esipuheessa sitä perusteellaan terveystiedoilla, mutta ei niitä juuri kirjassa ole. Ehkä häntä suojellaan omalta itseltään.

Kirjaa mainostetaan inhorealistiseksi, mutta kai totuuden kertominen nykyään on jo inhorealistista. En minä ainakaan pahoittanut mieltäni tästä Ukrainan sodan kuvauksesta, vaikka jotkut sanat särähtivätkin ikävästi silmiin. Samoin kuin englannin kielen runsas määrä ilman tarvetta. Kustantaja ainakin on mielensäpahoittajia pelännyt, kun irtisanoutuu kirjan kielestä irti jo esipuheessa.

Rehellisyys onkin kirjan paras ansio. Ellis ei peittele motiivejaan eikä hae niillä mitään toisten ihailua tai vastaavaa, kuten jotkin Ukrainan vapaaehtoiset. Ukko täräyttää suoraan heti kärkeen olevansa syrjäytynyt sienien popsija, jolla oli itsemurhapäivä kalenterissa. 

Sen sijaan hän lähtikin Ukrainaan sotimaan, koska halusi kirjoittaa siitä kirjan ja kuolemalla ei ollut hänelle merkitystä. Kirjan hän todellakin kirjoitti. Mutta kuolemalla taisikin lopulta olla väliä. Ukrainan vapaaehtoisilla alkaa olla sama juttu kuin ex-konnilla, että kirjasopimus tulee, jos osaa kirjoittaa vähänkin.

Varsinaista sotimista kirjassa ei ole nimeksikään. Aaltokin pyyhälsi pois Ukrainasta heti kun ensimmäinen ja viimeinen taistelu oli käyty. Kuten monet muutkin suomalaiset ja ulkomaalaiset vapaaehtoiset. Toki niitäkin on, jotka siellä ovat henkensä menettäneet. Kunnia heidän sieluilleen.

Eikä Aallon antama kuva toiminnan organisoinnista ja vapaaehtoisista ei anna heistä hyvää kuvaa. Se ja he ovat kirjassa osin tragikoomisia. Pätevät ja järkevät sotilaat ovat kirjassa harvassa. Eräskin syyllistyi sotarikokseen ammuttuaan jo antautuneen vihollisen. 

Ei ihme, että Zelenskyi päätti lakkauttaa hiljattain koko ulkomaalaislegioonan. Hänhän sen alun perin perustikin sodan alussa, varmaankin enemmän PR-tarkoituksiin kuin sotimaan. Tuntuu tämän kirjan perusteella, että työvoitto vapaaehtoiselle oli edes päästä rintamalle.

Sotiminen antaa vain puitteet kirjalle. Enemmän se on syväluotaus Z-sukupolven maailmaan, joka kieltämättä on erikoinen. Kamera on saatava valmiiksi taistelussa ennen asetta yms. ja taistelukentältä kinastellaan Ylilauta-sivustolla.

Kirjasta olisi mielestäni voinut ottaa 100 sivua heittämällä pois. Se olisi vain parantanut kirjaa. Henkilöhahmoja on myös ehkä vähän liikaa vaikka ei kyseessä mikään romaani olekaan. 

Kaikesta huolimatta tekstissä on vetoa. Kiinnostaisi lukea, miten elo on kirjan jälkeen sujunut äijältä enemmänkin.