Katsottua: Juoppohullun päiväkirja: Satua, ei kunnon dokausta, eikä ainakaan helvetillistä krapulaa

Katselin Juoppohullun päiväkirja-elokuvan. Vuosia myöhässä ensi-illasta tietenkin. Ajattelin, että nyt tulee raina, jota saa taatusti haukkua sydämensä kyllyydestä. Huonohan elokuva olikin. Onneksi erilaisella tavalla.

Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja on kirjasarjana helvetin huono. Siksipä se on menestynyt. Viihdettähän ne ovat, eikä mitään kirjallisuusapurahoja havittelevaa korkeakulttuuria. Molemmat unohdetaan yhtä varmasti ja joku kirjoittaa kaikki uudelleen, myös Juoppiksen.

Joskus 2000-luvun alussa luin niitä itsekin ryppyisenä halvalla painettuina repaleisina versioina. Sitten ovat saaneet jäädä. Vuorinen sen sijaan on tehnyt itsestään monitoimijulkkiksen. Saavutus jo sinänsä.

Elokuvana Juoppista ei edes kannattaa ottaa elokuvana. Se on ennemmin sarja hajanaisia kohtauksia, joista kannattaa nauttia sinällään, jos nauttii. Osa kriitikoista lyttäsi tämän elokuvan. Toiset taas kehuivat. Itse en oikein kumpaakaan.

Joonas Saartamo on epäuskottava raskaan sarjan Juha-juopoksi treenattuine vartaloineen ja siloisine poskineen, mutta sen ei kannata antaa täysin häiritä. Jostain se juoponkin on aloitettava. Ei se pöhötys ilmaiseksi tule. Sitä muuten mietin, mistä Juhalla oli jatkuvasti rahaa ryypätä. Rahapula kun on juopon ainainen kaveri.

Elokuvan vahvuudet ovat kuvauksessa ja lavastuksessa. Nautin niistä. Poikkeavat massasta. Ja se, että jääkuningatar Krista Kosonen on saatu tällaiseen tekeleeseen mukaan on jo saavutus sinänsä. No, aikaahan siitä oli. Työtapaturma. Tämä elokuva on vedetty tahallaan yli. Sen kun ymmärtää, niin homma sujuu soljuten. Siis se katsominen.

Ei tätä kannata katsoa sillä silmällä, että tässä varoitetaan alkoholin vaaroista, vaikka loppu hieman töksähtäen siihen viittaa. Juoppokaverit eivät muuten ikinä panisi toisiaan kännissä takaapäin, eivätkä hajoittaisi kämppänsä huonekaluja, koska niitä ei juuri ole. Näin pääsi tapahtumaan elokuvan loppuosassa. Se tekijöille tiedoksi.

Jollain tämäkin elokuva oli lopetettava, niin sitten kai kuolemalla ja alkoholinvaaroilla. Akkahan lähti jo aiemmin, kuten tapana on. AA-ryhmän vetäjä kun tuskin on sitkeimpiä juopottelun seuraajia. Jos haluaa nähdä elokuvan alkoholista ja helvetillisistä, tappavista krapuloista, kannattaa kääntyä toisen elokuvan puoleen.

Eikä tässä mitään bukowskimaista renttuiluelämäntapaakaan tavoiteta. Kun ei tässä elokuvassa mitään filosofiaa ole. Hyvä sinänsä. Miksi kaikella pitäisi aina edes olla jokin tarkoitus? Tämä elokuva on teatterimainen, mutta minä helvetti soikoon pidän teatterista.