Luettua: Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat: Ahdistunut runoilija nappailee Diapamia ja harkitsee raittiutta

 

En tiennytkään, että Diapam oli jo käytössä 70-luvun alussa. Tämä kävi ilmi viimeisimmästä julkaistusta Pentti Saarikosken päiväkirjasta, joka kattaa 70-luvun vuodet vuosikymmenen puoliväliin asti. Tämäkin päiväkirja on taattua Saarikoskea Saarikosken päiväkirjojen ystäville. Pettyä ei tarvitse. 

Saarikoski kertoo tarkasti niin vatsansa toiminnasta, runkkaamisesta ja panemisesta kun kirjoittamisen tuskasta yhden ainoan päivän aikana. Jollain kummalla tavalla tämä koukuttaa. 

Päällimmäisenä Saarikosken mielessä on kuitenkin kirjoittamisen hankaluus. Suomentaminen tuo rahaa, muttei innosta. Eino Leinosta tilattu elämäkerta suorastaan pelottaa häntä. Tai kirjoittamisen aloittaminen. 

Samaan aikaan kun Saarikoski rämpii masennuksen syövereissä, hän on Suomessa arvostettu. Kutsuja satelee eri tilaisuuksiin ja yhteistyöpyyntöjä. Saarikoski tuntee lahjansa, mutta ei päiväkirjoissaan tunnu arvostavan niitä. Tai edes elämäänsä. 

Saarikoski tuntee olevansa täysin ulkopuolinen, mutta silti hänen seuraavansa kaivataan niin kulttuuripiirien juhlissa kun keravalaisessa kapakassa tavallisten ihmisten kanssa.

Ehkä se on se Saarikosken ankaruus itseään kohtaan sekä toisaalta narsistisuus mikä hänen päiväkirjoissaan kiehtoo. Koko Saarikosken maailma liikkuu hänen ympärillään. Hän kylläkin kyllä seuraa aikaansa ja kirjoittaa ajankohtaisista tapahtumista, jotka nyttemmin ovat jääneet historiaan.

Tässä päiväkirjassa Saarikosken maailma on romahtamassa. Vaimo saa miehestä tarpeekseen ja hommaa sivusuhteen. Tässäkin Saarikoskea huoletti eniten, kuka hoitaa hänen asioitaan, jos ei vaimo, kun hän ei itse kykene hoitamaan asioitaan tai huolehtimaan itsestään. 

Päiväkirjat päättyvät siihen, että Saarikoski lähtikin uuden naisen matkaan, Mia Bernerin kanssa, Ruotsiin. Noita Ruotsin päiväkirjoja odotan, jos sellaisia on, sillä ne kattavat ajat Saarikosken kuolemaan asti. 

Saarikoski mainitsee juopottelunsa usein, mutta pahimpina juopottelupäivinä hän ei päiväkirjaansa kirjoita. Sekavaa teksti ei juuri olekaan. Ja jokainen viinaa ottanut tietää, että humalassa tulee harvoin mitään kirjoitettua. 

Saarikoski kirjoittaa päiväkirjojaan tietoisena siitä, että ne joskus julkaistaan. Kuten hän kirjoittaakin. Mielenkiintoista olisi ajatella, olisiko Saarikosken päiväkirjat yhtä avoimia, jos hän nykyaikana kirjoittaisi blogia. Itse en ainakaan pysty blogiini oikein vatsantoiminnasta tai masturboimisesta kirjoittelemaan. Muuten toki kaikki onkin mahdollista.