Vielä kerran

Parisen viikkoa sitten aloitin jälleen muokkaamaan puolisentoista vuotta sitten aloittaamani runokokoelmaa. Hetki ei ollut tuolloin oikea, vaikka runoja syntyikin, niin kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä sen enempää ei riittänyt.

Tauko teki hyvää. Ajoittain teksti on syntynyt nyt jopa itsestään, vailla tuskailua ja epäilyä. Kukaan kirjoittaja ei tosin olisi oikea kirjoittaja, ellei myös kärsisi tuskailusta ja epäilystä. Itsensä epäilystä.

En enää kirjoita itseäni varten, vaan useamman vuoden toimittajan työ on opettanut, että kaikki luominen tehdään muita varten, vaikka aiheet kumpuavatkin omasta itsestään. Omaan itseensä ei saa käpertyä.

Kirjan kokoaminen on aina hankalaa, sillä maailma ei välttämättä kaipaa omaa kirjaasi. Niitähän on maailmassa jopa liikaa, lukemattomia sellaisia. Tuosta turhuuden tunteesta on päästävä yli. Se on minulle vaikein kynnys. Tiedän kykeneväni tuottamaan tekstiä, joka on vaivan väärti, mutta kun ei ole kustantajaa, niin aina sitä miettii, onko maailma tätäkään omakustannetta vailla.

Toivon, että on.

Aikaisempiin kirjoihini, Huone Veronassa ja Jäisen maan päiväkirja, verrattuna uudet runoni ovat vallan erilaisia. Tietyt teemat minua riivaavat ja kiehtovat, joten niitäkin uudesta kokoelmasta löytynee. Minkäänlaista nimeä kokoelmalle ei vielä ole. Kaikki on alkutekijöissään siinä mielessä, että ole vasta saamassa raakamateriaalin kasaan.

Jokainen kunnianhimoinen kirjoittaja tietää, että siitä se työ vasta alkaa.