Kansakunnan ykköslehti

Helsingin Sanomat eli tuttavallisemmin Hesari täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Muistaakseni tiistain numerossa oli varsin näyttävä avaus juhlavuoteen kantaisäerkon Eero Erkon kivisen lehdenperustamistaipaleen kuvauksena. Ei se jopa Hesarilla helppoa aina ole ollut, vaikka on tällä hetkellä maan valtamedia. Eikä Sanomalla nyt tällä hetkelläkään mene viimeisten uutisten mukaan hyvin. En muista, että vastaavaa tilannetta olisi ollut.

Ja ihme kyllä Erkot ovat yhä talossa, vaikka Päivälehti on muuttunut valtavaksi Sanoma-konserniksi. Vastaavaa yhtä pitkää historiaa yhden suvun kanssa on harvalla yrityksellä.

Kuuluisi kenties asiaan haukkua Hesaria, mutta en sitä täysin kuitenkaan tee. Hesarin jutut ovat laadukkaita ja Hesari on nostanut monia asioita asiallisesti keskusteluun. Itse olen kirjoittanut blogiin lukemattomia kertoja saatuani innoituksen Hesarissa olleesta jutusta.

Virhelyöntejäkin on sattunut, jos ajatellaan vaikka tätä eduskunnan ahdisteluskandaalia. Tosin sekin nosti vaietun asian pimennosta julkiseksi. Tiedottajana ei ole myöskään tarvinnut pelätä, että Hesari vääntäisi tiedotteesta väkisin kohujutun.

Erityisesti olen pitänyt siitä, että Hesari on tehnyt paljon juttuja asunnottomien ja syrjäytyneiden asioista, vaikka tilaajakuntaan heitä tuskin montaa kuuluu. NYT-liitteestä pidin sen alkuaikoina kovasti, mutta nyt tuntuu, että se on jotenkin uuvahtanut. Tai sitten olen kasvanut kohderyhmästä ulos. Kuukausiliitteessä taas on minusta aivan liikaa mainoksia, vaikka artikkelit hyviä ovatkin.

Hesari on valta-alueellaan kuin perheenjäsen. Monen on vaikea aloittaa aamuaan ilman Hesaria. Ja niinä päivinä kun se ei ilmesty, jokin tuntuu puuttuvan.  Silloin sitä kaivaa käsiinsä minkä tahansa sattuvan lehdykän. Hesari on viime vuosina kiitettävästi myös jalkautunut keskustasta pääkaupunkiseudun lähiöihinkin. Ja kirjoittanut juttuja, muistelen, että 80-luvulla Vantaallakin voivoteltiin, kun Hesari ei koskaan tee Vantaasta juttuja. No, koventunut kilpailu on tehnyt tehtävänsä Hesarille siinä missä muillekin.

Olen aina pitänyt Sanoma Oy:ta hyvänä työnantajana. Tuntuu, että Suomen rikkain mies (ainakin jossain vaiheessa) Aatos Erkko ymmärtää myös duunareita. Freelancereiden tekijänoikeuskorvausjupakan myötä tosin tuo kuva on hieman romuttunut. On aika ikävää kirjeitse lähestyä toimittajia, kiittää yhteistyöstä, mutta kertoa yhteistyön päättyvän, mikäli ehtoihin ei suostuta. Tosin toimittajia lyödään nyt kuin vierasta sikaa lehtitalossa kuin lehtitalossa. Onko se sitten helpompaa, kun kilpailijatkaan eivät voi asiaa uutisoida, kun itsekin irtisanovat.

Hain kerran Sanoman toimittajakouluun. En tietenkään tullut valituksi, kun hakijoina oli satoja minua koulutetumpia ja varmaan parempia kirjoittajiakin. Ai niin, ja pääsin kerran runoillani NYT-liitteen pöytälaatikkorunoilijoista kertovaan artikkeliin. Muistaakseni minua tituuleerattiin varsin raamatulliseksi. Ja jyhkeitä ja mahtipontisia runoja ne muistaakseni olivatkin. Harmi, ettei lehti ole säilynyt minulla tallella.

Jos jokin Hesarissa ajoittain ärsyttää on ehkä sen itsepintainen jonkun asian ajaminen väkisin eteenpäin. Jos Hesari haluaa jotain tapahtuvaksi rummuttaa se sitä sitkeästi. Mutta se ehkä on median tarkoituskin parhaassa tapauksessa.

Valtalehden asema ei ole aina helppo. Hesaria kuten muitakin vallanpitäjiä syytetään itsetyytyväisyydestä. Ja valtaa Hesarilla on. Poliitikot ja päättäjät jähmettyvät kunnioituksesta ja/tai pelosta kun Hesari soittaa. Pöydät laitetaan koreiksi ja toivotaan parasta. Hesarille ei ynähdellä niin kuin muiden lehtien toimittajille. Ja taitavat Hesarin toimittajat tietää asemansa. Valtamedioita tuppaa vaivaavan myös tietynlainen huumorintajuttomuus kun kyseessä on oman lehden kunnia, kuten näimme Suomen Kuvalehdestä tehdyn pilalehden aiheuttamista reaktioista.

Ja muitakin lehtiä verrataan aina siihen valtakunnan ykköslehteen. Siten esimerkiksi ilmaisjakelulehtien on vaikea päästä  Hesarin rinnalle, koska Hesari on luonut asemaansa kauan. Toki lukijatkin ovat pääosin eri lukijoita kuin ilmaisjakelulehdissä.

Hesarista vielä se, että tämän päivän Hesarissa uutisoitiin, että virkamiehet eivät vastaa kansalaisten sähköposteihin. Voin lohduttaa, että eivät ne aina vastaa minullekaan, vaikka olen rataston osanen. Lisäksi tuskin kaikkiin pahimpiin törkyhaukkumisviesteihin kukaan haluaa vastata. Harvoinpa yhteyttä otetaan, jos kaikki on hyvin. Itse olen vastannut kaikkiin minulle tulleisiin asiallisiin sähköposteihin ja osaan asiattomistakin, mistä onkin saanut kärsiä. Mutta näinhän se menee...

PS. Elän uutta kevättä suhteessani kotikaupunkiini Vantaaseen. Niinpä innostuin laittamaan tähän teille pienen Vantaa-visan.