Murheen solidaarisuus

Kuumuus. Jos uskoisi lopun aikoihin, sen täytyisi tuntua tältä. Paahtava kuumuus päivästä toiseen ja loppua ei näy. Ajatustoiminta on ajoittain vähän heikoilla. Minä kun en kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttisivat helteistä. Lähinnä sinnittelen ja yritän tehdä työt, joita saan. Terassilla käynti vain pahentaisi kärsimystä.

Yksi artikkeli minulla jäi tässä yksi päivä mieleen. Se kertoi naisesta, joka kärsii niin kovasta hylkäämisen pelosta, että se tekee hänet kirjaimellisesti sairaaksi. Eipä ihme, että hän eleli elämäänsä yksin. Ihan sen takia jo, että tapaisi jonkun, niin pelkää jo niin paljon, että menettää ihmisen elämästään.

No kukapa haluaisi tulla hylätyksi elämässään. Itse olen sitä herkkua saanut maistaa monesti elämässään ja yhtä katkeralta ja karvaalta se tuntuu joka kerta. Onneksi usein vuodessa ja parissa ihminen unohtuu.

Ja eihän sellainen ihminen ole säilyttämisen arvoinen elämässä, jos hän hylkää. Vaikka sydän hylkäämisen hetkellä luuleekin, ettei tule toimeen ilman sitä toista ihmistä, niin kyllä sitä vain tulee.

Joseph Brodsky kirjoitti joskus, että hän tuntee yksin murheen kanssa solidaarisuutta, mutta niin kauan kuin suu ei ole täynnä savea, siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta. Niinkin voisi elämästä ajatella.

Murhe koskettaa kaikkia joskus. Kukaan ei siltä säästy. Osa ei vain kuuntele murhettaan. Silloin se ei myöskään kasvata tai katkeroita. Murhe voi asua sisällä koko elämän koskaan lähtemättä pois. Mutta ei se välttämättä estä koko elämää. Eikä murhe täytä kaikkea.